Minkä takia yleensä vakavasti traumatisoituneet tai todella pahoja kokeneet ovat todella iloisia?

Vierailija wrote:

Suurin osa ihmisistä menisi ihan paskaksi, jos heidät heitettäisiin tähän kokonaisuuteen, mikä elämäni on nyt. Ei ole paljoakaan mitään jäljellä ja loputkin uhattuna. Silti kukaan ei uskoisi sitä minusta. En vaikuta mielenterveyspotilaalta, olen reipas, iloinen ja ystävällinen, minuun yritetään nojata vielä tässäkin vaiheessa. Kukaan ei ole tarjonnut apua, koska eihän minulla ole mikään ja olen niin "vahva ja aina pärjännyt".

Ihan ystävällisenä neuvona, että apua saa myös pyytää. Kannattaa olla avoin tarpeistaan, jos muut eivät näe pinnan alle.

Se on se 1% kenellä on henkinen herääminen alkanut noiden tapahtumien myötä ja sen takia ne on ilosia ja ymmärtäväisiä. ja tällä en tarkota mitään uskovaisporukkaa vaan ihan henkisesti herännyt perusterve ihminen. Yleensä henkinen herääminen lähtee liikenteeseen nimenomaan traumasta ja pahoista asioista. Mulla on pari tällästä suvussa. Ne on tehny paljon töitä sen eteen missä ne on nyt ihmisinä, todella paljon. 

Elämä näyttää hyvin erilaiselta riippuen siitä mihin vertaa. Jos vertaa omaa elämää somejulkkisten kiiltokuviin, alkaa helposti tuntua siltä, että jää jatkuvasti paitsi jostain. Jos taas katsoo kehitymaiden tai sota-alueiden ihmisten elämää ja kärsimystä, tajuaa, että niin monet haaveilevat siitä, mitä meillä on: tavallista arkielämää.

Joskus kyseessä on vain se, että trauman kokenut osaa olla kiitollinen pienestä tavallisesta arjesta, kun on kokenut myös sen puuttumisen.

Yleensä ei ole. Siellä ne istuu vankiloissa ja mielisairaaloissa, eivätkä ole iloisia. Tuntemasi ihmiset ovat iloisia, koska heille on tapahtunut riittävästi myös hyviä asioita elämässä. Tukea, rahaa, hyväksyntää, onnistumisia, jotain, mikä tuo uskoa elämään ja ihmisiin. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Suurin osa ihmisistä menisi ihan paskaksi, jos heidät heitettäisiin tähän kokonaisuuteen, mikä elämäni on nyt. Ei ole paljoakaan mitään jäljellä ja loputkin uhattuna. Silti kukaan ei uskoisi sitä minusta. En vaikuta mielenterveyspotilaalta, olen reipas, iloinen ja ystävällinen, minuun yritetään nojata vielä tässäkin vaiheessa. Kukaan ei ole tarjonnut apua, koska eihän minulla ole mikään ja olen niin "vahva ja aina pärjännyt".

Ihan ystävällisenä neuvona, että apua saa myös pyytää. Kannattaa olla avoin tarpeistaan, jos muut eivät näe pinnan alle.

Minut hylätään aina siinä vaiheessa, kun minulla on tarpeita. En ole vielä onnistunut löytämään elämääni ihmistä, joka auttaisi ja tukisi minua olematta maksullinen ammattilainen.

Vierailija wrote:

Yleensä ei ole. Siellä ne istuu vankiloissa ja mielisairaaloissa, eivätkä ole iloisia. Tuntemasi ihmiset ovat iloisia, koska heille on tapahtunut riittävästi myös hyviä asioita elämässä. Tukea, rahaa, hyväksyntää, onnistumisia, jotain, mikä tuo uskoa elämään ja ihmisiin. 

Ei pidä paikkaansa. Hyvästä ihmisestä ei tule pahaa vaan liikaakin muiden tarpeita täyttävä kynnysmatto.

Voi huokaus kun ihmiset kirjoittavat asioista joista eivät tiedä pennin vertaa! Menee vähän ohi mutta yhtä lailla veetuttaa tämä "nuoret ovat ahdistuneita" -puhe, yksi opiskelija kertoi että "kaverit ovat ahdistuneita koska yliopistossa on niin monta deadlinea". Tällä ei ole mitään tekemistä lääketieteellisen ahdistuksen kanssa. Voi olla että joku traumoja kokenut näyttää iloiselta pitkäänkin (tunteja) mutta ihan Terveyskirjastossakin lukee että vaikeastikin masentunut voi jonkin aikaa keskustella normaalisti ihmisten kanssa. Ja joo, tiedän että masentua voi ilman traumataustaakin. Oikeasti, tuletteko te besserwisserit neuvomaan samalla tavalla sydänpotilaita tai diabetesta sairastavia? 

Vierailija wrote:

Siirtokarjalaisilla oli aikanaan sanonta: ilo pintaan vaikka syrän märkänis. Tajusivat, ettei voi jäädä märehtimään menneisiin traumoihin, vaan pitää elää täysillä nyt. Suri ei näy eikä tunnu kun sen peittää ilolla.

Toinen isoäideistäni oli Karjalasta, hän kuoli kun olin 6v joten en muista hänestä paljoa. Äitini kautta kuulin, että mummon vakio sananlasku oli "mikä on milleen on silleen". En pikkupoikana tajunnut sen merkitystä lainkaan.

Vuosia eteenpäin kun itsekseni mietiskelin että mikä meni omassa lapsuudessa niin pieleen että masennuin pahasti ja olin lähellä alkoholismia parikymppisenä, löysin siihen vastauksen ja sen jälkeen, kuin tyhjästä tuli tuo mummon lausahdus mieleen "mikä on milleen on silleen" - se meni jo, se tapahtui jo, älä jää jumittamaan siihen vaan jatka eteenpäin.

Valehtelematta silmät kostui kun tätä kirjoitin.

Vierailija wrote:

Yleensä ei ole. Siellä ne istuu vankiloissa ja mielisairaaloissa, eivätkä ole iloisia. Tuntemasi ihmiset ovat iloisia, koska heille on tapahtunut riittävästi myös hyviä asioita elämässä. Tukea, rahaa, hyväksyntää, onnistumisia, jotain, mikä tuo uskoa elämään ja ihmisiin. 

Tunnen muutaman traumatisoituneen, jotka ovat todella mustia sisimmästään. He onnistuvat aina saamaan itselleen hovia, joka palvelee ja ihailee heitä. He osaavat manipuloida ihmisiä. 

Tunnen myös muutaman traumatisoituneen, jotka ovat hyväntuulisia ja ystävällisiä aidosti. Kukaan ei tee heille hyviä ja iloisia asioita, heidän osansa on olla antajana näiden mustasydänten ollessa ottajan roolissa.

Ovat iloisia siksi kun pahat asiat ovat menneisyydessä. On vain tämä hetki jota tulee elää, ei menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Vain tämä hetki on olemassa. 

Eihän masentuneesta esimerkiksi läheskään aina näe ulospäin, että on masentunut. Ihmeellistä yleistämistä ap:lla.

Vain iloisena tullut hyväksytyksi. Muakin ihailtu ja kiitelty "aurinkoisuudesta", eivät tiedä mitä pimeyttä kannan sisälläni.

Minä olen tälläinen ihminen. Olen ollut todella synkissä vesissä myös. Mutta mitä hyödyttää jäädä vellomaan mustaan. Ajattelen, että minullakin on oikeus nyt olla onnellinen ja saada nauttia hyvistä asioista ja iloita. Otan takaisin sen mikä on viety. Täytyy jatkuvasti muistaa rakastaa itseään. Minä ja mun arvokas elämä, minun vuoroni. Olen myös oppinut arvostamaan rankan taustan takia enemmän pieniä asioita. 

Myös sanonta "Fake it until you make it". Kun hammasta purren menin eteenpäin rikkinäisenä ja päätin olla vielä iloinen joskus, ajattelumallilla on todella suuri vaikutus. Menneisyyteni ei mitenkään määrittele minua ihmisenä ja mihin kykenen. Näin päätin. Olen selviytyjäluonne ja itsearvostukseni on korkea. Todella vihainen olen ollut elämälle joskus, miksi minun on pitänyt kärsiä niin paljon. Mutta sieluna se on kasvattanut minua todella paljon ja olen saanut myös paljon eri perspektiiviä elämään. 

Se on näyteltyä iloisuutta.

Olen lapsuudessa pahasti traumatisoitunut ja sisältä pelkkää mustaa arpikudosta, silti olen ulospäin hauska ja iloinen aina kun olen jonkun seurassa. Yksin ollessa taas päinvastoin...

Tunsin Kikan ja hän oli just samanlainen

Itsemurhiinkin päätyneet ihmiset ovat viimeisillä hetkillään olleet iloisia, sosiaalisia nauravaisia. Eipä olisi kukaan uskonut jne...

Vierailija wrote:

Tiedän kanssa yhden joka hirveistä oloista ja hyvä kun hengissä pysyi. Osaa iloita pienistä asioista ja hengissä olemisesta. Kun taas tiedän pari kellä masennus mutta hyvistä oloista ja aina kitisee kaikesta ja hakee vaan huomiota jatkuvasti vaikka kaikki ollut ok. 

Nää ei olekaan verrannollisia keskenään ja voivat olla totta samassa ihmisessä. Masentuneenakin voi kokea hetkellistä elämäniloa selviytymisestä vaikkapa vaaratilanteen jälkeen. 

Se, ettei kukaan ota tosissaan sitö sun henkistä kipua,voi juurikin olla se syy, ettei ihminen parane. 

Jos et satu tietämään niin kyynisyys ja valittaminen johtuu juurikin masennuksesta. Masennus ei ole asennekysymys, ihmnen ei pysty tsemppaamaan itseään. Ulkopuoliselle voi näyttäytyä hyvinkin iloisena ja siltä, että menee hyvin ja sitten yhtäkkiä ihminen päättää päivänsä. 

PS. Ei ole sun tehtävä päättää, kenellä on oikeus tuntea niinkuin tuntee. 

Vierailija wrote:

Hyvät lääkkeet

Mä en käytä lääkkeitä.

Elämä jatkuu kaikesta paskasta huolimatta. Pitäskö itsari tehdä?

Lapsenomaiseksi nimittäminen ja lapsen kaltaisena kohteleminen ainoastaan leimaa ja pahentaa tilannetta. Kohdelkaa edes aikuisena sillä, ette tiedä mitä kukakin sisäisesti ajattelee ja alentuvasti suhtautuminen, kuin puhuisi lapselle tai olettaisi lapsen ajatus ja tunnemaailmaa, on ainoastaan lisää surua ja tuskaa aiheuttavaa. Todellisuudessa olisitko ap. valmis ja kykenevä kuuntelemaan kuinka traumatisoitunut tuttavasi kokee maailman ja mitä tästä kaikesta ajattelee? Todennäköisesti mieluummin kuulet ne positiiviset ja iloiset jutut. Niin minäkin. En yleensä edes tahdo tuhlata elämää menneiden tapahtuminen puimiseen, sillä en kuitenkaan niihin pysty vaikuttamaan ja toisaalta ei ole myöskään sanoja, jotka lohduttaisivat tai millään tavoin tuntuisivat sopivilta tai edes asialliselta kyseisiin aiheisiin ja tapahtumiin liittyen.

Kun ihminen traumatisoituu vakavasti, hän siirtyy sympaattisen hermoston (viha, mustuus, raivo, ärsytys, paniikki, pelko, huolestuineisuus, turhautuminen) puolelta "dorsal vagal shutdown"-tilaan. Ei ärsytä, ei tunne vihaa, ei tunne edes kipua.

On dissosiaatiossa, pilkkonut sen trauman jonnekin niin, että siitä voi puhua kuin kauppalistasta, ei itketä, ei ahdista. Silloin on kuitenkin edelleen kosketuksissa hyviin tunteisiin, koska niiden osalta tunneyhteys ei ole katkennut. Toki henkilö voi olla niin depressoitunut, että se estää mielihyvän ja ilon kokemukset.