Minkä takia yleensä vakavasti traumatisoituneet tai todella pahoja kokeneet ovat todella iloisia?

Resilienssi.

Mikä ei tapa, tekee vain iloiseksi.

Pappa oli tälläinen. Työnsä hoiti hyvin mutta kotona oli kuin pieni lapsi.

Mulle tapahtui muutaman vuoden sisällä paljon pahoja asioita. Kun olin hieman toipunut pahoista jutuista menetin melkein lapseni onnettomuudessa. Lääkärikin sanoi että oli erittäin pienestä kiinni eloonjääminen ja oli lääkäri joka oli kokenut varmaan kaiken, suht iäkäs. Silloin ajattelin, että mitä pahaa olin tehnyt ansaitakseni kaiken tämän. Joku paha ihminen ollut edellisessä elämässä? Noistakin selvisi sitten lopulta mutta pelko lasten puolesta jäi ikuisesti kun näki kuinka hetkessä voi tapahtua kamalia. 

Vierailija wrote:

Kohta 30 vuotta tuollaisten ihmisten kanssa olen työskennellyt ja totean nyt, että aloittaja tekee todella rankkaa yleistystä, 

Joo ei taida taas lainaukseni onnistua, mutta kyllä se traumatisoituminen taitaa ennemminkin aiheuttaa masennusta ku että ollaan iloisia. Ehkä mitä minä itsestäni huomaan verrattuna muihin, niin en valita turhasta. Olen niin paskoissa oloissa (väkivaltaa ja alkoholismia) elännyt lapsuuteni etten arkipäivän asioista jaksa märistä. Mutta minäkuvani ja itsetuntoni on erittäin hauras. Pitäisi saada aivorattaita uuteen uskoon.. lapsuudessani kun ei ollut sellaista vakaata peiliä, tunteiden tunteminen kiellettiin, ei ollut lohduttajaa. Tietenkin työskentely on jo alkanut. Epäilen että itselläni on epätyypillinen masennustila ja traumojen aihettama adhd. Olen kyllä huomannut pientä lapsenmielisyyttä itsessäni ja joskus voi olla naurukin herkässä, mutta tiettyä vakavuutta ja melankolisuutta se ei poissulje. 

 

Parempihan se olisi jos ihminen saisi vakaan lapsuuden. 

Vierailija wrote:

Tämä on yksi typerimmistä kirjoituksista jonka olen koskaan lukenut, niin monella tasolla täysin vajaaälyinen ja oksettava.

Minä taas tunnistan tuon ilmiön heti.

Itse ajattelen että ovat dissosioineet trauman niin syvälle pois tunteistaan, pystyvät kyllä kertomaan asiasta ja tuo voi tapahtua tyyliin ohimennen, tai sitten itsekin tietävät että jotain poikkeavan pahaa ovat kokeneet. Tämä ei kuitenkaan ole mitään sellaista mitä sen kummemmin haluttaisiin käydä läpi saati purkaa. Toinen sanoi vain haluavansa päästä eroon tapahtuneista, mutta tuohon pyrkimykseen ei liity mitään tunnepitoista työstämistä, ennemmin toive saada keskittyä vain kaikkeen mukavaan ja kivaan.

En enää sotkeudu näihin ihmisiin. Ovat lopulta hyvin itsekeskeisiä ja oudon karkeita. Olen kadottanut itseni pahasti vietettyä paljon aikaa heidän seurassaan.

Jossain vaiheessa viha loppuu kesken ja jäljelle jää vain (musta) huumori. 

Kun on kokenut riittävästi, niin tyhjänpäiväinen valitus vain ärsyttää. Pahastumisen sijasta mäkätystä pyrkii ehkäisemään ja mikä toimisi paremmin ennalta ehkäisynä kuin pelleily? 

Liikaa paskaaa kokoajan niin tulee iloiseksi

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Kohta 30 vuotta tuollaisten ihmisten kanssa olen työskennellyt ja totean nyt, että aloittaja tekee todella rankkaa yleistystä, 

Joo ei taida taas lainaukseni onnistua, mutta kyllä se traumatisoituminen taitaa ennemminkin aiheuttaa masennusta ku että ollaan iloisia. Ehkä mitä minä itsestäni huomaan verrattuna muihin, niin en valita turhasta. Olen niin paskoissa oloissa (väkivaltaa ja alkoholismia) elännyt lapsuuteni etten arkipäivän asioista jaksa märistä. Mutta minäkuvani ja itsetuntoni on erittäin hauras. Pitäisi saada aivorattaita uuteen uskoon.. lapsuudessani kun ei ollut sellaista vakaata peiliä, tunteiden tunteminen kiellettiin, ei ollut lohduttajaa. Tietenkin työskentely on jo alkanut. Epäilen että itselläni on epätyypillinen masennustila ja traumojen aihettama adhd. Olen kyllä huomannut pientä lapsenmielisyyttä itsessäni ja joskus voi olla naurukin herkässä, mutta tiett

Masennus voi hyvin peittyä iloisuuteen, jopa maaniseen touhukkuuteen.

Ei ole yksi tai kaksi kun on tehnyt im:n ja ympäristö on ihan äimänä että miten noin iloinen tyyppi, ei hänestä voinut arvata.

Ihminen on ihan mestari periaatteessa piilottamaan todellisia olojaan halutessaan. On voinut kasvaa tuohon ihan pienestä lapsesta ja siitä on tullut suunnaton vankila.

Vierailija wrote:

Tämä on yksi typerimmistä kirjoituksista jonka olen koskaan lukenut, niin monella tasolla täysin vajaaälyinen ja oksettava.

tarkoitat kai omaa yrjöttävää ja debiiliä online-kirjoitelmaasi?

Vierailija wrote:

Mieli on rikki eikä enää vittuakaan kiinnosta.  Tai kykene .

Nämä henkilöt eivät kykene enää johdonmukaisiin vaikeisiin tressitilanteisiin.

Opettelisit kirjoittamaan äidinkieltäsi. Tekstisi on kuin vähälahjaisen. Ei yhtään rationaalista lausetta.

Voisko olla kyse peittelystä? Itse ainakin olin nauravainen ja hyvin sosiaalinen, mutta sisin oli turmeltunut. Naurulla ja iloisuudella sai peiteltyä pahan olon. 

Mikähän "trauma" pakkomielteisesti trauma-aloituksia spämmäävällä mahtaa olla? Oletko kolhinut ohimosi pahasti?

Trauma tarkoittaa (fyysistäkin) vammaa, tapaturmaa. Tunne-elämän kolhut ovat kaikki paranevia, jos ihminen itse parantua haluaa.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Tämä on yksi typerimmistä kirjoituksista jonka olen koskaan lukenut, niin monella tasolla täysin vajaaälyinen ja oksettava.

tarkoitat kai omaa yrjöttävää ja debiiliä online-kirjoitelmaasi?

One lineriako järjestään vajaa tarkoittaa?

Vierailija wrote:

Traumatisoitunut ei voi tietää, miltä toisesta traumatisoituneesta tuntuu. Miten sitten joku ei-ammatillinen mutuilija voisi tietää.

Lääkäri sanoi, että kun ihminen tulee vastaanotolle ja itkee avoimesti, ollaan toipumisen kannalta paljon helpommassa tilanteessa kuin ihmisellä, joka on reipas ja iloinen. Siis kun puhutaan mielenterveyttä kuormittavien traumojen hoitamisesta.

Tuo on helppo uskoa. Iloisuus ja reippaus voivat olla teräksenlujia defenssejä ja raskaita läheisille, jotka näkevät muuta käytöstä (voi olla vaikka miten itsetuhoista). Itse vähän pelkäänkin tuollaisia tyyppejä jos vastaan osuu, heidän maskinsa on usein niin räikeä. Toki voivat esim urallaan porskuttaa pitkällekin, mielestäni tuo kova reipas jyrä on yleinenkin tyyppi nykyään naisissa. Ei todellakaan pysähdytä miettimään yhtään syvemmältä etenkään mitään ikävää vaan painetaan eteenpäin. Jossain kohtaa joutuvat yleensä pysähtymään.

Minä elän omassa kuplassani. Olen iloinenkin ja joskus lapsellinenkin. En saanut olla lapsi koskaan. Kupla suojelee minua. On sanottu valoisaksi ihmiseksi ja moni avautuu pyytämättä. On minussa synkempikin puoli mutta siitä ei kukaan tiedä eikä sitä että näen paljon ihmisten lävitse enkä ole tyhmä mitä he helposti luulevat. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Kohta 30 vuotta tuollaisten ihmisten kanssa olen työskennellyt ja totean nyt, että aloittaja tekee todella rankkaa yleistystä, 

Joo ei taida taas lainaukseni onnistua, mutta kyllä se traumatisoituminen taitaa ennemminkin aiheuttaa masennusta ku että ollaan iloisia. Ehkä mitä minä itsestäni huomaan verrattuna muihin, niin en valita turhasta. Olen niin paskoissa oloissa (väkivaltaa ja alkoholismia) elännyt lapsuuteni etten arkipäivän asioista jaksa märistä. Mutta minäkuvani ja itsetuntoni on erittäin hauras. Pitäisi saada aivorattaita uuteen uskoon.. lapsuudessani kun ei ollut sellaista vakaata peiliä, tunteiden tunteminen kiellettiin, ei ollut lohduttajaa. Tietenkin työskentely on jo alkanut. Epäilen että itselläni on epätyypillinen masennustila ja traumojen aihettama adhd. Olen kyllä huomannut pientä lapsenmielisyyttä itsessäni ja

Sama vastaa. Minulla on ollut paljon pakonomaisia itsemurha-ajatuksia, ja vaikka olen ajatellut etten koskaan tekisi itselleni mitään niin joissakin tiloissa olen pelännyt että teen yhtä-äkkiä itsemurhan.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Traumatisoitunut ei voi tietää, miltä toisesta traumatisoituneesta tuntuu. Miten sitten joku ei-ammatillinen mutuilija voisi tietää.

Lääkäri sanoi, että kun ihminen tulee vastaanotolle ja itkee avoimesti, ollaan toipumisen kannalta paljon helpommassa tilanteessa kuin ihmisellä, joka on reipas ja iloinen. Siis kun puhutaan mielenterveyttä kuormittavien traumojen hoitamisesta.

Tuo on helppo uskoa. Iloisuus ja reippaus voivat olla teräksenlujia defenssejä ja raskaita läheisille, jotka näkevät muuta käytöstä (voi olla vaikka miten itsetuhoista). Itse vähän pelkäänkin tuollaisia tyyppejä jos vastaan osuu, heidän maskinsa on usein niin räikeä. Toki voivat esim urallaan porskuttaa pitkällekin, mielestäni tuo kova reipas jyrä on yleinenkin tyyppi nykyään naisissa. Ei todellakaan pysähdytä miettimään yhtään syvemmältä etenkään mitään ikävää vaan painetaan eteenpä

Kylmän jyrät taitaa olla eri ihmistyyppi kuin lapsekkaat pellet. Jyrät ovat ennemmin etuoikeutettuja. Lapsekkaat pellet kaikkea muuta kuin sitä. 

Minustakin varmaan työkaverit ajattelevat, että olen aina iloinen ja tyytyväinen, vaikka oikeasti itken aamuisin, kun ajan töihin.

Huumori on selviytymiskeino ja aika hyvä sellainen. Ehkä paras.