Minkä takia yleensä vakavasti traumatisoituneet tai todella pahoja kokeneet ovat todella iloisia?
Tunnen kaksi tälläistä ihmistä. On ihan hirveä tausta mutta todella iloisia ja lapsenomaisia. Mistä tämä johtuu?
Kommentit (154)
Itse olen ainakin siksi,
Että kun viimein selvisin asiasta - siis kokemukseni itsestäni muuttui uhrista selviytyjäksi- se muutti minua.
Olen vain sisimmässäni helvetin kiitollinen että
a) olen elossa
b) traumani vuoksi en lopettanut itseäni vaikka moneen kertaan siltä tuntui
c) traumani vuoksi en koukuttunut niin pahasti huumeisiin/lääkkeisiin/alkoholiin , etten olisi päässyt niistä eroon.
Monella ihmisellä joka valittaa koko ajan, ei vaan ole sattunut kohdalle sellaista tuskaa, nöyryytystä ja häpeää, kuin minulle. Kun selvisin siitä, se kokemus vapautti minut.
ihmiset jotka eivät tiedä kokemuksestani, ihmettelevät usein miten jaksan olla iloinen tai optimistinen tai niin ”maailmaa syleilevä”. Tai miten minussa on sellaista zenmäistä nöyryyttä. Ihan vaan traumani takia. Eikä trauma mihinkään katoa, ja se sen nöyryyden saa säilymään. Ei se katoa. Sen kanssa oppii elämään, selviytyjänä, ei uhrina.
Vierailija wrote:
"Töissä olin reipas, älykäs ja iloinen. Tein töitä, menestyin ja voitin kaikki palkinnot. Iltaisin kotona olin itkuinen lapsi. Parveke oli täynnä roskapusseja ja tiskit homehtuivat altaaseen.
Ihmisen psyyke suojautuu automaattisesti dissosiaation keinoin onnettomuustilanteessa: toimintakyky säilyy, mutta tunteet menevät pois päältä. Jälkeenpäin ihmisellä ei ole yhteyttä tilanteeseen liittyviin tunteisiin ja hän saattaa puhua järkyttävästä tapahtumasta kuin arkipäivän asiasta. Tunnekokemus on yhteydessä myös muistiin, minkä vuoksi muistikuvat onnettomuudesta voivat olla hatarat.
”Dissosiaatiossa osa persoonallisuudesta pyrkii jatkamaan elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut ja väheksymään traumaa, toinen osa persoonallisuudesta jää jumiin näihin kokemuksiin”, kertoo psykiatri, terapeutti ja kirjailija Anssi Leikola."
https://www.tunnejamieli.fi/2018/03/09/trauma-johtaa-persoonallis
Enpä tiedä. Minä menen onnettomuustilanteessa selviytymismoodiin, tiedän että minun pitää pysyä tolpillani jotta voin auttaa läheistäni joka taistelee hengestään. Minulla ei ole varaa tuossa tilanteessa olla auttamatta ja toimimatta, asetan toisen hengen pelastamisen tärkeämmäksi kuin omien tunteideni läpikäymisen. Ulospäin näytän rauhalliselta mutta sisälläni on hirveä shokkitila, adrenaliini ja kauhu kuohuu sisälläni kestämättömästi.
Kun läheiseni sitten menehtyy tai pääsee osastolle hoitoon ja minä kotiin, otan opamoxin, sillä kestämätön olo helpottuu. Onneksi minulla nykyisin on opamoxia niin selviää paremmin.
En väheksy traumaa mutta minusta ne kuuluvat arkeen ja silti pitää jatkaa elämää.
"Enpä tiedä. Minä menen onnettomuustilanteessa selviytymismoodiin, tiedän että minun pitää pysyä tolpillani jotta voin auttaa läheistäni joka taistelee hengestään. Minulla ei ole varaa tuossa tilanteessa olla auttamatta ja toimimatta, asetan toisen hengen pelastamisen tärkeämmäksi kuin omien tunteideni läpikäymisen. Ulospäin näytän rauhalliselta mutta sisälläni on hirveä shokkitila, adrenaliini ja kauhu kuohuu sisälläni kestämättömästi.
Kun läheiseni sitten menehtyy tai pääsee osastolle hoitoon ja minä kotiin, otan opamoxin, sillä kestämätön olo helpottuu. Onneksi minulla nykyisin on opamoxia niin selviää paremmin.
En väheksy traumaa mutta minusta ne kuuluvat arkeen ja silti pitää jatkaa elämää."
Tapahtuuko tuollaista kovin usein? Maksimissaan kolmasosa tuollaisessa tilanteessa traumatisoituu ja tässä puhutaan heistä, jotka ovat traumatisoituneet (PTSD tai C-PTSD - tuo iloisuus on luultavasti vain C-PTSD -oire).
Opamoxin ottaminen shokkitilassa altistaa sille, että trauma syntyy helpommin. Ihmisen on terveellisintä yrittää päästä tilanteesta yli ilman tunteiden turruttamista.
Vierailija wrote:
Neutraalikin tuo iloa ja tyytyväisyyttä. Pieni epämukavuus, epäonni, puute jne riittää sekin vielä tyytyväisyyteen.
Kyllä kyllä. Jokainen hetki kun ei ole kestämätön fyysinen k i d utus päällä, on juhlahetki, kuin lottovoitto! Hammaslääkärikin on luksusta!
Naurettavaa väittää täällä että traumasta selvitytyneen iloisuus on ptsd oire. Se on selviytyjän oire. Määre.
se kertoo siitä että on nähnyt ja kohdannut pahan maailmassa . Sen jälkeen ei vaan jaksa enää valittaa turhista asioista tai olla perus negatiivinen ihminen. Se ilo on aitoa ja todellista.
jokaisessa meissä on tuskaa, iloa, onnellisuutta, kipua ja tyytyväisyyttä.
traumatisoituneen tuska on ihan eri tasoa kuin se että kylläpäs nyt ärsyttää että naapuri pysäköi väärin tai lounaalla oli pahaa ruokaa . Siis sellaista tuskaa ei enää edes huomaa. Sitä ei ole olemassa.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Neutraalikin tuo iloa ja tyytyväisyyttä. Pieni epämukavuus, epäonni, puute jne riittää sekin vielä tyytyväisyyteen.
Kyllä kyllä. Jokainen hetki kun ei ole kestämätön fyysinen k i d utus päällä, on juhlahetki, kuin lottovoitto! Hammaslääkärikin on luksusta!
Sellainen yksinolo, mitä moni "normaali" ihminen ei kestäisi, voi tuntua ihan hyvältä, kun ei tarvitse pelätä ketään eikä kukaan tule jatkuvasti lyömään vyön alle henkisesti.
Vierailija wrote:
Naurettavaa väittää täällä että traumasta selvitytyneen iloisuus on ptsd oire. Se on selviytyjän oire. Määre.
se kertoo siitä että on nähnyt ja kohdannut pahan maailmassa . Sen jälkeen ei vaan jaksa enää valittaa turhista asioista tai olla perus negatiivinen ihminen. Se ilo on aitoa ja todellista.
jokaisessa meissä on tuskaa, iloa, onnellisuutta, kipua ja tyytyväisyyttä.
traumatisoituneen tuska on ihan eri tasoa kuin se että kylläpäs nyt ärsyttää että naapuri pysäköi väärin tai lounaalla oli pahaa ruokaa . Siis sellaista tuskaa ei enää edes huomaa. Sitä ei ole olemassa.
Minulla se on PTSD-oire. Ei se, että olen iloinen, mutta se, että minulta puuttuu se tuskainen puoli. Ikään kuin hermostoni olisi poikki tai aivoista poistettu osa, ei vaan tunnu. Enkä todellakaan ole terve. Olen selviytynyt elämässä tähän asti oikein hyvin, mutta ei se trauma ole parantunut eikä sitä ole käsitelty yhtään.
Vierailija wrote:
"Enpä tiedä. Minä menen onnettomuustilanteessa selviytymismoodiin, tiedän että minun pitää pysyä tolpillani jotta voin auttaa läheistäni joka taistelee hengestään. Minulla ei ole varaa tuossa tilanteessa olla auttamatta ja toimimatta, asetan toisen hengen pelastamisen tärkeämmäksi kuin omien tunteideni läpikäymisen. Ulospäin näytän rauhalliselta mutta sisälläni on hirveä shokkitila, adrenaliini ja kauhu kuohuu sisälläni kestämättömästi.
Kun läheiseni sitten menehtyy tai pääsee osastolle hoitoon ja minä kotiin, otan opamoxin, sillä kestämätön olo helpottuu. Onneksi minulla nykyisin on opamoxia niin selviää paremmin.
En väheksy traumaa mutta minusta ne kuuluvat arkeen ja silti pitää jatkaa elämää."
Tapahtuuko tuollaista kovin usein? Maksimissaan kolmasosa tuollaisessa tilanteessa traumatisoituu ja tässä puhutaan heistä, jotka ovat traumatisoitune
Itse sain opamoxin vasta myöhemmällä iällä jolloin oli jo useita traumaattisia tilanteita sattunut. Olen sitä mieltä itse että jos olisin saanut heti lääkkeen shokkiin niin se tila ei olisi jäänyt päälle ja olisin säilynyt terveempänä henkisesti. Mutta kun shokin annettiin jäädä vuosikausiksi päälle niin se jäi osaksi kehoani enkä tule ikinä enää pääsemään samaan tilaan henkisesti kuin joskus normielämässäni esim. 15 vuotta sitten.
Kehoni ei tule koskaan toipumaan tuosta shokkitilasta joka minulla oli vuosikausia päällä. Ja kyllä puhun shokista kehollisena, sillä ne shokkihormonit, taistele- ja pakene hormonit tai taistele- ja pakene -tila ovat jääneet kehooni päälle 24/7. Opamoxilla saan tästä taukoa välillä ja se rentouttaa ja saan kerätä voimia.
Kuvittele että yhtäkkiä huomaat elämäsi kauheimman tilanteen, säikähdät perinpohjaisesti ja kehosi läpi käy humahdus kun shokki ja hormonit hulvahtaa läpi. Usein tuo menee muutamassa sekunnissa ohi, mutta minulla se jäi päälle. Otan hyvillä mielin opamoxin sillä olen sen arvoinen että jokaisen sekunnin ei tarvitse olla kestämätöntä kärsimystä.
Alkuosaa kysymyksestä en ymmärtänyt, mitä tapahtuuko usein?
Kyllä minä uskon että jos vaikka ihminen näkee perheenjäsenensä tai lapsensa hukkuvan niin kyllä siitä jonkinlainen trauma kaikille jää, ei vain kolmasosalle.
Vierailija wrote:
Naurettavaa väittää täällä että traumasta selvitytyneen iloisuus on ptsd oire. Se on selviytyjän oire. Määre.
se kertoo siitä että on nähnyt ja kohdannut pahan maailmassa . Sen jälkeen ei vaan jaksa enää valittaa turhista asioista tai olla perus negatiivinen ihminen. Se ilo on aitoa ja todellista.
jokaisessa meissä on tuskaa, iloa, onnellisuutta, kipua ja tyytyväisyyttä.
traumatisoituneen tuska on ihan eri tasoa kuin se että kylläpäs nyt ärsyttää että naapuri pysäköi väärin tai lounaalla oli pahaa ruokaa . Siis sellaista tuskaa ei enää edes huomaa. Sitä ei ole olemassa.
Näinpä. Monet pumpulissa elävät kermaprseihmiset yrittävät unohtaa ja kieltää maailman pahuuden ja elävät kuvitellen että elämä on kuin mukavaa elokuvaa jossa kaikki on ihanaa ja onnellista. Elämä pyörii oman navan ja kivan ympärillä. Mutta se ei ole todellista. Pahoja asioita tapahtuu ja se kuuluu elämään.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Naurettavaa väittää täällä että traumasta selvitytyneen iloisuus on ptsd oire. Se on selviytyjän oire. Määre.
se kertoo siitä että on nähnyt ja kohdannut pahan maailmassa . Sen jälkeen ei vaan jaksa enää valittaa turhista asioista tai olla perus negatiivinen ihminen. Se ilo on aitoa ja todellista.
jokaisessa meissä on tuskaa, iloa, onnellisuutta, kipua ja tyytyväisyyttä.
traumatisoituneen tuska on ihan eri tasoa kuin se että kylläpäs nyt ärsyttää että naapuri pysäköi väärin tai lounaalla oli pahaa ruokaa . Siis sellaista tuskaa ei enää edes huomaa. Sitä ei ole olemassa.
Minulla se on PTSD-oire. Ei se, että olen iloinen, mutta se, että minulta puuttuu se tuskainen puoli. Ikään kuin hermostoni olisi poikki tai aivoista poistettu osa, ei vaan tunnu. Enkä todellakaan ole terve. Olen selviy
aloittaja taitaa puhua eri asiasta. Ei siis tunteettomuudesta vaan hyväntuulisuudesta ja iloisuudesta. Tunteettomuus , dissosiaatio traumassa on mielestäni eri asia kuin mistä ap puhuu. Ne on minullakin silloin tällöin vielä pintaan tulevia traumaoireita. T.tuo alkuperäinen kelle vastasit
Vierailija wrote:
Naurettavaa väittää täällä että traumasta selvitytyneen iloisuus on ptsd oire. Se on selviytyjän oire. Määre.
se kertoo siitä että on nähnyt ja kohdannut pahan maailmassa . Sen jälkeen ei vaan jaksa enää valittaa turhista asioista tai olla perus negatiivinen ihminen. Se ilo on aitoa ja todellista.
jokaisessa meissä on tuskaa, iloa, onnellisuutta, kipua ja tyytyväisyyttä.
traumatisoituneen tuska on ihan eri tasoa kuin se että kylläpäs nyt ärsyttää että naapuri pysäköi väärin tai lounaalla oli pahaa ruokaa . Siis sellaista tuskaa ei enää edes huomaa. Sitä ei ole olemassa.
Se voi olla kumpaa tahansa. Jotkut ovat selviytyneet traumoistaan ja kykenevät aitoon iloisuuteen, toiset liimaavat teennäisen iloisuuden kaiken tuskansa päälle.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Kohta 30 vuotta tuollaisten ihmisten kanssa olen työskennellyt ja totean nyt, että aloittaja tekee todella rankkaa yleistystä,
Joo ei taida taas lainaukseni onnistua, mutta kyllä se traumatisoituminen taitaa ennemminkin aiheuttaa masennusta ku että ollaan iloisia. Ehkä mitä minä itsestäni huomaan verrattuna muihin, niin en valita turhasta. Olen niin paskoissa oloissa (väkivaltaa ja alkoholismia) elännyt lapsuuteni etten arkipäivän asioista jaksa märistä. Mutta minäkuvani ja itsetuntoni on erittäin hauras. Pitäisi saada aivorattaita uuteen uskoon.. lapsuudessani kun ei ollut sellaista vakaata peiliä, tunteiden tunteminen kiellettiin, ei ollut lohduttajaa. Tietenkin työskentely on jo alkanut. Epäilen että itselläni on epätyypillinen masennustila ja traumojen aihettama adhd. Olen kyllä huo
Tätä haluan korjata sen verran, että adhd ei synny traumojen myötä. Adhd on synnynnäinen. Ei siis ole olemassa mitään traumojen aiheuttamaa adhd:tä. Sen sijaan traumat voivat aiheuttaa adhd:n kaltaisia oireita, eivät kuitenkaan adhd:tä. Ja tätä hoidetaan esimerkiksi terapiassa, kun taas adhd:ehen määrätään usein lääkettä, voi olla valmennusta jne. Näitä kahta on joskus vaikea erottaa, jos traumatisoituminen on alkanut varhain.
-Adhd, jolla myös traumatausta
Ei siis tunteettomuudesta vaan hyväntuulisuudesta ja iloisuudesta. Tunteettomuus , dissosiaatio traumassa on mielestäni eri asia kuin mistä ap puhuu. Ne on minullakin silloin tällöin vielä pintaan tulevia traumaoireita. T.tuo alkuperäinen kelle vastasit
Minulla dissosiaatio koskee vain niitä tuskan tunteita, ei vie pois hyviä tunteita. Ehkä ne ap:n aloituksen ihmiset ovat samanlaisia.
Itselläni on ystävällinen ja empaattinen rooli, joka tulee luonnostaan. Osa siitä on totta; en halua satuttaa ketään. Osa on opittua, mieliksiolemista vähän varmuudenkin vuoksi: jouduin ottamaan aurinkoisen roolin pienestä pitäen, koska muita tunteita ei sallittu. Myös aikuisiällä on suututtu, jos en ole jaksanut hymyillä tai vastata höpinöihin esim. kadulla kulkiessani, joten ihmispelkoisena luiskahdin takaisin tähän rooliini.
Mielenkiintoista on, että kun kävin terapiassa, olin ehkä itsekkyyteni huipulla sekä hyvässä että pahassa.
Todella outoja keittiöpsykologien kommentteja täällä.
Minä ainakin olen ison trauman ja vastoinkäymisvyyhdin jälkeen oppinut laittamaan asiat mittasuhteisiin. Se, ettei maailmani kaadu kovinkaan helposti, ei tarkoita, että olisin tunteeton tai yrittäisin piilotella jotain. Ei vaan hetkauta pienet eikä keskisuuretkaan vastoinkäymiset enää. Tiedän, että elämässä tulee vastaan hyvää ja pahaa, ja kaikesta selviää kyllä.
Sitä paitsi tuntuu upealta nauraa ja hymyillä aidosti, pitkästä aikaa. Vaikka elämäni onkin jo ollut kohta kymmenisen vuotta melko tasaista, nautin siitä ja pienistä asioista. Tuntuu kivalta hymyilllä! Ja vastoinkäymiset ja ilkeät ihmiset vain tuovat hieman rosoa, ei haittaa!
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Tämä on yksi typerimmistä kirjoituksista jonka olen koskaan lukenut, niin monella tasolla täysin vajaaälyinen ja oksettava.
Ehkä vähän kepeään sävyyn esitetty, mutta ei nyt sentään oksettava. Tunnistan itsekin tuon ilmiön, että jotkut aikuiset, joilla on ollut vaikeaa lapsuudessa saattavatkin vaikuttaa usein iloisilta, juurikin sellaisella lapsekkaalla tavalla. Mutta luulen, että tuolla tavoin kätketään muilta, ehkä jopa itseltäänkin se oma todellinen "minä", joka saattaakin olla ajoittain hyvinkin synkkä ja täynnä katkeria kysymyksiä omasta kohtalosta.
Minulla on ollut pitkä hoitosuhde psykiatrian poliklinikkaan ja puran asiat siellä. En näe mitään syytä miksi minun pitäisi purkaa omat asiat puolituntemattomien ihmisten niskaan tai kavereiden joilla on omat ongelmat. Lähimpien ystävien
Yksin selviäminen ei ole yhtä kuin psykiatrian polilla ravaaminen. Se on avun kanssa selviämistä.
Tätä se psykoosi teettää.
Luullaan että koska viedään paikka joltakin oikeasti sairaalta, ettei heitä ole olemassakaan.
Kannattaisi soittaa 112 nyt heti ja pyytää kunnon apua. Et selvästi sitä saa ja tarvitset sitä.
Kyllä, onneksi on esim. rauhoittavia lääkkeitä ja niitä pitää ottaa lääkärin ohjeen mukaan.
Kuulostaa varmaan kliseeltä, mutta pääsin mustien vuosien yli pakottamalla itseni etsimään positiivisia asioita joka päivästä, pieniäkin. Aivot ilmeisesti oppivat sen mitä niille syöttää, sillä se jäi tavaksi. Trauman jäätyä jo vuosien taakse olen yksinkertaisesti ihan lapsellisen kiitollinen jokaisesta päivästä ja siitä, että selvittiin. On helppo olla hyväntuulinen.
Minulla on ollut pitkä hoitosuhde psykiatrian poliklinikkaan ja puran asiat siellä. En näe mitään syytä miksi minun pitäisi purkaa omat asiat puolituntemattomien ihmisten niskaan tai kavereiden joilla on omat ongelmat. Lähimpien ystävien kanssa puidaan välillä vakavia asioita, välillä nauretaan ja hassutellaan ja yritän olla tsemppaava. En tiedä olenko lapsellinen mutta olen vapaa pönöttämisestä.
Olen vahva ja selvinnyt vaikeista asioista yksin ja tulen vastakin selviämään.