Lue keskustelun säännöt.
Minkä takia yleensä vakavasti traumatisoituneet tai todella pahoja kokeneet ovat todella iloisia?
12.10.2023 |
Tunnen kaksi tälläistä ihmistä. On ihan hirveä tausta mutta todella iloisia ja lapsenomaisia. Mistä tämä johtuu?
Kommentit (154)
Piilotan traumani ja särkyneen mieleni muilta iloisuudella ja huumorilla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minulla ole mitään läheisille monsteria tai suruun tai epätoivoon tai itsetuhoon taipuisaa puolta, joka olisi muilta piilossa.
Vierailija wrote:
Tuo on kyllä yleistä. Ne alituisesti inisevät on vaan huomion hakusia turhasta kitisijöitä. Oikeasti kovia kokeneet kyllä erottaa siitä että ovat henkisesti kasvaneet ja osaavat arvostaa asioita.
Se iloisuus on aitoa.
Noilla traumatisoituneilla ei. Kyllä sen erottaa ellei itse ole ihan kujalla.
Minulle tuo teennäinen iloisuus on red flag, osaan olla jo varpaillani tälläisten seurassa ja koetan päästä pois nopeasti. Siellä alla voi olla vaikka tätä jarisillanpää-osastoa.
Tuosta seurasta voi myös tulla huono olo jälkeenpäin. Tietää että jotakin torjutaan voimakkaasti pois tietoisuudesta iloisuudella.
Itselläni on montakin syytä. Yksi niistä on se, että olen aivan pienestä lapsesta saakka oppinut pakenemaan todellisuutta omaan mielikuvitukseeni, omiin maailmoihini. Sanomatta selvää, että mulla on rajaton mielikuvitus, jonka lisäksi saaliseläimen adhd-aivot, jotka toimivat sekunnin tuhannesosassa yhdistäen yhteen mitä omituisempia asioita. Tuolla yhdistelmällä saan aikaan välillä sellaista juttua, että muut meinaavat kuolla nauruun.
Kai teen sitä myös siksi, että olen joutunut elämäni olemaan ilmapuntarina ja muiden mielialojen tasaajana, peläten seuraavaa raivokohtausta tai hylkäystä. Parempi pitää luut hyvällä tuulella. Tuosta on tullut tapa.
Pellen rooli ja hassuttelu on myös varmaan yritys peittää sitä syvästi rikkinäistä sisintä. En oikein kestä sääliä muilta. Ehkä suojelen itseäni tuolla. Että muut eivät näe sen hauskan kuoren läpi sitä kaikkea kipua ja tuskaa.
Lisäksi yritän ahmia elämää apinanraivolla. Olen päättänyt elää vaikka kiukulla ja hammasta purren. Mun elämästä on pilattu valtaosa ja lapsuus oli kamala, mutta piru mut periköön jos annan niiden kuspäiden viedä vielä mun aikuisuudenkin. Nautin elämästä vaikka väkisin, stana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Kohta 30 vuotta tuollaisten ihmisten kanssa olen työskennellyt ja totean nyt, että aloittaja tekee todella rankkaa yleistystä,
Joo ei taida taas lainaukseni onnistua, mutta kyllä se traumatisoituminen taitaa ennemminkin aiheuttaa masennusta ku että ollaan iloisia. Ehkä mitä minä itsestäni huomaan verrattuna muihin, niin en valita turhasta. Olen niin paskoissa oloissa (väkivaltaa ja alkoholismia) elännyt lapsuuteni etten arkipäivän asioista jaksa märistä. Mutta minäkuvani ja itsetuntoni on erittäin hauras. Pitäisi saada aivorattaita uuteen uskoon.. lapsuudessani kun ei ollut sellaista vakaata peiliä, tunteiden tunteminen kiellettiin, ei ollut lohduttajaa. Tietenkin työskentely on jo alkanut. Epäilen että itselläni on epätyypillinen masennustila ja traumojen aihettama adhd. Olen kyllä huomannut pientä lapsenmielisyyttä itsessäni ja joskus voi olla naurukin herkässä, mutta tiett
Mikä on traumojen aiheuttama adhd?
Hoidetaanko sitä samoin kuin adhd:ta vai jätetäänkö hoitamatta?
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Tuo on kyllä yleistä. Ne alituisesti inisevät on vaan huomion hakusia turhasta kitisijöitä. Oikeasti kovia kokeneet kyllä erottaa siitä että ovat henkisesti kasvaneet ja osaavat arvostaa asioita.
Se iloisuus on aitoa.
Noilla traumatisoituneilla ei. Kyllä sen erottaa ellei itse ole ihan kujalla.
Minulle tuo teennäinen iloisuus on red flag, osaan olla jo varpaillani tälläisten seurassa ja koetan päästä pois nopeasti. Siellä alla voi olla vaikka tätä jarisillanpää-osastoa.
Tuosta seurasta voi myös tulla huono olo jälkeenpäin. Tietää että jotakin torjutaan voimakkaasti pois tietoisuudesta iloisuudella.
No oletpa mustavalkoinen :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Kohta 30 vuotta tuollaisten ihmisten kanssa olen työskennellyt ja totean nyt, että aloittaja tekee todella rankkaa yleistystä,
Joo ei taida taas lainaukseni onnistua, mutta kyllä se traumatisoituminen taitaa ennemminkin aiheuttaa masennusta ku että ollaan iloisia. Ehkä mitä minä itsestäni huomaan verrattuna muihin, niin en valita turhasta. Olen niin paskoissa oloissa (väkivaltaa ja alkoholismia) elännyt lapsuuteni etten arkipäivän asioista jaksa märistä. Mutta minäkuvani ja itsetuntoni on erittäin hauras. Pitäisi saada aivorattaita uuteen uskoon.. lapsuudessani kun ei ollut sellaista vakaata peiliä, tunteiden tunteminen kiellettiin, ei ollut lohduttajaa. Tietenkin työskentely on jo alkanut. Epäilen että itselläni on epätyypillinen masennustila ja traumojen aihettama adhd. Olen kyllä huomannut pientä lapsenmielisyyttä itsessäni ja
Hoidetaan kyllä. Ihan tavallinen ADHD, mutta syynä traumaattinen kasvuympäristö. Jatkuvassa pelossa kun joudut kasvamaan voi tuollaistakin tulla. Googlettele vaikka adhd traumat yms
Kun on tarpeeksi ollut vastoinkäymisiä ja niitä vähätellään niin ei jaksa enää välittää mistään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Tuo on kyllä yleistä. Ne alituisesti inisevät on vaan huomion hakusia turhasta kitisijöitä. Oikeasti kovia kokeneet kyllä erottaa siitä että ovat henkisesti kasvaneet ja osaavat arvostaa asioita.
Se iloisuus on aitoa.
Noilla traumatisoituneilla ei. Kyllä sen erottaa ellei itse ole ihan kujalla.
Minulle tuo teennäinen iloisuus on red flag, osaan olla jo varpaillani tälläisten seurassa ja koetan päästä pois nopeasti. Siellä alla voi olla vaikka tätä jarisillanpää-osastoa.
Tuosta seurasta voi myös tulla huono olo jälkeenpäin. Tietää että jotakin torjutaan voimakkaasti pois tietoisuudesta iloisuudella.
Älä selitä mistä et tiedä.
Traumatisoituneen ilo ON aitoa. On eri asia esittää iloista tai yrittää peittää jotain iloisen näköisen käytöksen alle. Traumatisoituneita on monenlaisia, mutta tuo pienestä iloitseminen on ihan tunnistettava asia monilla traumatisoituneilla. Traumatisoituneet ei monesti jaksa pitkään esittää mitään, vaan ovat mitä ovat ja sen takia heitä ei aina ymmärretäkään. Ilo on aitoa ja sitä iloa ja aitoa tyytyväisyyttäkään ei aina ymmärretä, siitä jopa ärsyynnytään tai sen luullaan olevan jollain taka-ajatuksilla tai velvollisuudentunnolla, jos muiden mielestä tilanteessa olisi ennemmin oltava tyytymätön. Monilla on myös ylivireyttä, alivireyttä, uupumusta tai mielialojen vaihtelua, aitoja nekin.
Surullisuuden ja pskansietokyvyn asteikko on venynyt niin muodottomaksi että paivittäiset "vastaankäymiset" ei heilauta viisaria piirun vertaa negatiiviselle. Kaikki iloiset tapahtumut tuntuu vastaavasti kai isommilta kuin ne onkaan koska niitä on kokemustaustassa ollut suhteessa niin vähän.
Tämä on omaan kokemuspohjaan nojautuva oma tulkintani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se kun sairauden takia on ollut käytännössä lukittuna asuntoonsa, koska ei ole voinut poistua vessan läheltä hetkeksikään ja ollut kauheissa kivuissa. Muistan silloin katsoneeni ikkunasta pihalle, siellä oli ihmisiä ulkona kävelyllä. Mietin, että aika onnekkaita ovat, kun pystyvät liikkumaan ja poistumaan kotoaan tuolla lailla. Se ei ole itsestäänselvyys. Tuollaisen kokemuksen jälkeen sitä alkaa arvostaa ihan tajuttoman paljon ihan vaan sitä, että pystyy poistumaan kotoaan ja että ei ole fyysisiä kipuja. Muut ongelmat alkavat tuntua aika pieniltä.
Voi kuule, olen ollut aikoinani myös katkera, luultavasti maailman pahiten kärsinyt, maailman ja epäreiluuden kohdannut ja jonkin verran kateellinenkin. Olin sen verran nuori, ettei minulla mitenkään voinut olla eväitä käsitellä hyvin vakavaa, minun kannaltani täysin sattumalta ja ilman omaa syytäni kokemaani tapaturmaa.
Nykyään pystyn tarkastelemaan kaikkea kokemaani matkan päästä, ja ehkä minussa on hieman kaiken jälkeen pisara viisauttakin, ja ainakin kyky nähdä elämän huvittavat puolet. Elämästäni ei ehkä tullut sellaista kuin odotin, mutta se on juuri minun elämäni, ja siinä on paljon hyviä ja mukavia asioita. Välillä tunnen itseni nuoremmaksi kuin vuosiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neiti numero 94 jatkaa vielä, että on vähän ajattelematonta ja julmaakin sanoa, että paljon kärsineen ilo ei olisi aitoa. Omalla kohdallani ainakin olen huomannut, että olen vihdoinkin tajunnut pätkän jostain vanhasta kiiltokuvavihkovärssystä; "maailma ei iloa anna, vaan ilo nousee sinusta". Maailmassa on paljon paskaa, ja herkkänä ihmisenä sieppaa jo jokapäiväinen eläinten ja ihmisten hyväksikäyttö, johon väkisinkin sortuu jo esim. juodessaan teetä. Ei tämä niin mukava paikka ole, että olisin halunnut tänne syntyä, jos joku olisi kysynyt. Nyt kun täällä kuitenkin ollaan, olen oppinut kaivamaan pieniä ilonaiheita vähän sieltä ja täältä, ja tekemään pieniä hyviä tekoja. Luultavasti karjalaisista sukujuuristakaan ei ole ainakaan haittaa. 😉
Itse olen onnistunut käsittelemään traumani ja kyennyt jatkamaan elämääni. Olen iloinen ja onnellinen, koska tiedän selviäväni melkeinpä mistä tahansa koska pystyin selviämään traumaatisista kokemuksistani. Arjen tavanomaiset vastoinkäymiset eivät enää stressaa ja kaikki hyvät asiat tuntuvat entistä paremmilta.
Olen itse tällainen. Takana todella vaikeita vaiheita elämässä. Pohjamutien kautta on kuljettu. Siksi nykyiset pienet huolet eivät tunnu miltään. Tiedän, että jos selvisin pahemmastakin, selviän näistäkin. Nautin joka päivästä ja siitä, että nyt on paremmin ja elämä helpompaa ja tasaista. Kun on kerran ollut lähes toivottomassa tilanteessa, osaa arvostaa normaalia elämää. Osaa suhteuttaa.
Vierailija wrote:
Huumori on selviytymiskeino ja aika hyvä sellainen. Ehkä paras.
Ei tuo ole oikeastaan huumoria. Se iloisuus ei liity juttuihin, se on ikäänkuin rooli tai naamio mikä tekee siitä creepyä.
Minulla on ollut sellainen persoona jo ennen traumatisoitumista. Pahimpana ptsd/ masennuskautena en oikein tajunnut että miten kukaan voi edes olla iloinen ja vitsailla kun elämä on niin kamalaa, enkä nähnyt huumoria oikein missään. Toipumisen myötä se on ollut osin valintakysymys, mieluummin on kanssakäymisessä ja arjessa iloinen ja ystävällinen kuin murjottaa ja vittuilee, koska pahaa mieltä ja ankeutta, ja vakavia oikeita ongelmia riittää elämässä muutenkin.
Vierailija wrote:
Minulla on ollut sellainen persoona jo ennen traumatisoitumista. Pahimpana ptsd/ masennuskautena en oikein tajunnut että miten kukaan voi edes olla iloinen ja vitsailla kun elämä on niin kamalaa, enkä nähnyt huumoria oikein missään. Toipumisen myötä se on ollut osin valintakysymys, mieluummin on kanssakäymisessä ja arjessa iloinen ja ystävällinen kuin murjottaa ja vittuilee, koska pahaa mieltä ja ankeutta, ja vakavia oikeita ongelmia riittää elämässä muutenkin.
Tähän vielä lisätäkseni. Olen itse saanut traumani nuorena aikuisena, mutta tulee mieleen muutama tyyppi joilla on ollut kamala lapsuus. He ovat todella hauskaa seuraa. Huumori on ollut heille pienestä asti selviytymiskeino. Välillä mietin että aika brutaalia, että jossain tilanteessa jossa olen saanut nauraa maha krampilla ja viihtyä, niin sen tilanteen huumori juontuu lapsena koetusta hyväksikäytöstä ja vanhempien alkoholismista tai kuolemasta.
Tuo on kyllä yleistä. Ne alituisesti inisevät on vaan huomion hakusia turhasta kitisijöitä. Oikeasti kovia kokeneet kyllä erottaa siitä että ovat henkisesti kasvaneet ja osaavat arvostaa asioita.