Minkä takia yleensä vakavasti traumatisoituneet tai todella pahoja kokeneet ovat todella iloisia?

Mulla on dissosiaativinen identiteetti häiriö j olen juuri tuollainen.

https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00361

Huomion suuntaaminen hyviin asioihin on dissosuaatiota silloin, kun se on traumareaktio eikä asiaa ole pystynyt käsittelemään realistisesti. Jos taas on tuntenut tuskan ja surrut ja siirtynyt eteen päin iloon ja tyytyväisyyteen, se on varsin tervettä.

Miksi pitäisi olla surkea ja masentunut koko loppuikänsä, jos on ollut vaikeaa? Eikö elämässä olekaan tavoitteena oppia kokemustensa kautta ja kyetä suhteuttamaan ne laajempaan kokonaisuuteen? Voi tuntea aitoa iloa, ei se ole negatiivisten tunteiden peittelyä. Kaikki me kuollaan joskus.

Minun iloni on ihan aitoa, silti se on MYÖS traumareaktio.

Ilmeisesti se on niin että mitä pahempia kokee niin sen vahvemmaksi tulee. Surkuhupaisaa miten itsellä sitten kaatuu maailma jostain pikkujutuista mutta enpä olekaan kauheuksia kokenut sen kummempia.

Monet huippukoomikot, näyttelijät = traumatausta. 

Vierailija wrote:

Hyvät lääkkeet

Ei ole.  Vakavasti traumatisoituneet ovat useammin alihoidettuja.

Traumatisoitunut iloitsee pienestä. Kaikki positiivinen on tyytyväisyyttä lisäävää ja tyytyväisyys on traumatisoituneelle suuren ilon aihe, joillekin muille tyytyväisyys on vain tavanomaista, ikävystyttävää ja tylsää.

Neutraalikin tuo iloa ja tyytyväisyyttä. Pieni epämukavuus, epäonni, puute jne riittää sekin vielä tyytyväisyyteen. 

Vierailija wrote:

Mieli on rikki eikä enää vittuakaan kiinnosta.  Tai kykene .

Nämä henkilöt eivät kykene enää johdonmukaisiin vaikeisiin tressitilanteisiin.

Kyllä oot niin väärässä tuon viimeisen lauseen kanssa :) 

Niin tai et vaan ymmärrä vakavasta traumataustata? Aloitus ei todellakaan ole vajaa-älyinen ja oksettava. 

Suurin osa ihmisistä menisi ihan paskaksi, jos heidät heitettäisiin tähän kokonaisuuteen, mikä elämäni on nyt. Ei ole paljoakaan mitään jäljellä ja loputkin uhattuna. Silti kukaan ei uskoisi sitä minusta. En vaikuta mielenterveyspotilaalta, olen reipas, iloinen ja ystävällinen, minuun yritetään nojata vielä tässäkin vaiheessa. Kukaan ei ole tarjonnut apua, koska eihän minulla ole mikään ja olen niin "vahva ja aina pärjännyt".

Hain apua yhteen elämänkriisiin. Ammattitaitoiselta terapeutilta meni vuosi (1x vko) tajuta, että tuo kriisi on vain jäävuoren huippu ja mikä todellinen tilanne aiempien traumojen kanssa on. Sitten ei puhuttu kahden viikon tai kahden kuukauden sairaslomasta vaan vuosista/eläkkeestä. Myöskään yksikään ystävistä ei ollut ilmaissut huolta.

Valintoja.

Kikka kuoli mielenterveysongelmiin.

Mikä on valinta? Ei kyllä tämän ketjun aiheessa mikään.

Vierailija wrote:

Synnynnäinen temperamentti ehkä vaikuttaa siihen, kuka painottuu iloiseksi pärjääjäksi ja kuka kärttyisäksi sinnittelijäksi. Molemmat voivat romahtaa, jos trauma on hoitamaton.

Päteekö myös iloiseen sinnittelijään ja kärttyisään pärjääjään?

Onko se saa taana sun valinta jos sua omat sukulaiset käyttää hyväksi, hakkaa ja r ais kaa? Että olet typerä ihminen.

Vierailija wrote:

Vedät nyt hyvin pienestä aineistosta johtopäätöksesi. Ei se noin mene todellakaan aina. Jos on päässyt yli pahoista traumoista, saattaa olla herkästi iloinen ihan vain tavallisesta elämästä. Osaa arvostaa sitä. 

 

Hämmentävä ketju siinä mielessä, että on tarjottu ratkaisuja dissosiaatiosta kehitysvammaan. Dissosioinnin toki tiedän ja terapian avulla sen opin tunnistamaan ja nykypäivänä se on hävinnyt kokonaan. Lainaan tätä kommenttia, koska se sivuaa eniten omaa mielipidettä. Silloin, kun olin vakavasti traumatisoitunut, en todellakaan ollut iloinen vaan vakavasti masentunut. 

Pitkän terapian ja muun avulla traumat on purettu ja nykyään olen kokonaisuudessa vähään tyytyväinen. Syitä on varmasti synnynnäinen temperamentti, jos vertaan itseäni sisaruksiin. Toinen on nöyryys. Olen ollut työkyvytön, kyvytön opiskelemaan kyvytön nukkumaan, kyvytön elämään normaalia elämää. Nykypäivänä olen korkeasti kouluttautunut ja ns. hyvässä työssä. Silti en koskaan tule unohtamaan lähtökohtiani enkä sitä, että mikään näistä olisi tullut itsestäänselvänä. 

Olen onnellinen siitä, ettei minusta tullut kiusaajieni kaltaista.

Mikään kokemamme vääryys ei oikeuta vahingoittamaan muita.

En sietäisi itseäni jos olisin ilkeä tai kateellinen. Siedän itseäni paremmin, kun pyrin toimimaan oikein.

Lapsuuden kaltoinkohtelu voi tehdä pärjääväksi. 

Mutta muistakaa ettei kukaan ole koko aikaa sama, terveilläkin voi olla eri elämänvaiheita ja rooleja, työrooli, kotirooli, harrastuksissa, sukulaisissa ym.

Ihminen on mukautuva ja joustava. Vain narsistit ei ole kehityskelpoisia.