Entiset köyhät: mikä oli sinulle se juttu, josta ymmärsit ettet enää ollut täysin PA?

Lisää

Kun pankki alkoi palvelemaan.

No se kun tajusin että meillä on velaton omistusasunto ja velaton sijoitusasunto (hyvällä paikalla) Helsingissä, sekä velaton kesämökki 30km:n päässä kotoa. Ja että muilla nelikymppisellä lapsiperheillä ei välttämättä näitä ole.

Kun viimeinenkin pääsin eroon narsistiexästä. En niin tarkkaan laskenut talouskukkaron rahoja mutta ne tuntui aina olevan lopussa.

Olin hänen otteessaan vuosia. Toki tähän liittyy muutakin. Mutta nyt kukkarossa on aina rahaa. Tilillä on rahaa.

Hän kavalsi vuosien aikana paljon. Sillä itsellä oli paremmat tulot, mutta luonnevammaisen impulssikontrolli ja tarve tehdä kiusaa. Taloudellinen väkivalta on kuin muukin väkivalta, se alkaa vähitellen.

Lompakkoloiset on lähtökohtaisesti huonoja. Välit poikki niihin heti alkuunsa.

Kiva lukea näitä, antaa motivaatiota ja toivoa. T. Köyhä ulosotossa

Elin nuoruuden toimeentulotuen varassa, jouduin muuttamaan "kotoa" 17-vuotiaana huonojen olojen vuoksi. Tällä viikolla, 26 vuotta myöhemmin, ostin asunnon (180k) ilman lainaa ja voin vielä remontoida keittiön ja vaihtaa lattian silmää räpäyttämättä. Kaikki omalla työllä ja sisukkuudella, ei ole tullut apua, tukea eikä perintöä.

Pystyin ostamaan silmälasit! Elämänlaatu parani aivan älyttömästi.

Kaipa sen tajuaa vähitellen: kun voi ostaa tarpeellista ilman huolta riittääkö raha. Kun voi lomailla ulkomailla varaten hotellin ja lennot jotka eivät ole halvimmat mahdolliset. Kun jouluna ja synttäreinä ei mieti koko ajan että mitä juhlinta maksaa. Kun autossa vilkkuu valo niin voi huollattaa sen tuosta noin vain. Kun voi ostaa kodinkoneen ja valita tuotteen joka ei ole se halvin mahdollinen. Kun jääkaapissa on ruokaa joka ei ole halvinta mahdollista. On paljon mukavapaa näin. Olen kiitollinen. 

Kun lapsi tuli täysi-ikäiseksi, eikä meille myönnetty enää asumistukea.

Se, kun ekan kerran tajusin voivani ostaa Estrellan sipsejä eikä niitä halpisversioita. 

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Tuli aika Ahdistava olo tästä . Mua näki 45v mies ja kysyi aina "paljonko haluat?" Ei oltu siis etukäteen sovittu mistään ja vastasin että jos sopii niin 120€ . Hymyili j sanoi joo se on hyvä :)  neljä vuotta jälkeen tajusin että näkee varmasti muitakin mitkä pyytävät jopa 200-250€. Halusi nähdä mut aina uudestaan ja luulin että tykkäsi musta mutta ehkä se olikin vain se halpa hinta. En ymmärtänyt.

 Eli olit harpa h u o r a ☹️

Kyllä :( 

Niinkin arkinen asia kuin että oli varaa ostaa talvella parsakaalia. En vieläkään melkein 30 vuoden jälkeen unohda yhtä talvista päivää, kun löysin viidellä markalla poistolaarista pussillisen parsakaalia. Voi sitä iloa. Parsakaali on mun suurinta herkkua, mutta siihen ei ole ollut millään varaa kesäkauden ulkopuolella.

Kuulun lama-ajan häviäjiin. Tietty elämä 20 vuotta äärimmäisessä köyhyydessä on jättänyt pysyvän jäljen. Ahdistun valtavasti, kun tulee jokin yllättävä meno. Näen viikkokausia painajaisia. Siihen ei auta, vaikka tilillä on viisinumeroinen summa. Olen yrittänyt työstää tätä kolme vuotta terapiassa, mutta pelkään yhä kuollaakseni yllättäviä rahareikiä. :( Ei auta vaikka yllättävä meno pysyykin budjetissa. Trauma on liian syvällä työstettäväksi. Elän loppuelämän pelossa. Sitä köyhyys teettää. Jättää tietynlaista näköalattomuutta.

Kun tajusin että voin ostaa uudet farkut saman tien kun huomaan että vanhat ovat kuluneet loppuun, ostosta ei tarvitse suunnitella etukäteen eikä se ylimääräinen kulu heilauta kuukauden budjettia. 

Ylipäätään hyvä mittari oman elintason nousulle on ollut se, minkä kokoisia ostoksia pystyy ostamaan ”heräteostoksena” kerran kuussss ilman että budjetti menee sekaisin. 

No Lontoossa oli hienoa tajuta että varasin lennot ja hotellin ja pääsylippuja ihan surutta sinnetännetonne eikä reissussakaan paikan päällä tarvinnut säästellä lainkaan niin varsinkin matkan jälkeen oli ilo huomata että tilillä on vielä rahaa.

Köyhyys on selätetty vasta sitten, kun kuukausittaisista tuloista jää kaikkien menojen jälkeen jotain (edes 50-100 euroa) käteen pahan päivän varalle eli ei enää eletä ihan kädestä suuhun.

Kuun lopussa tilillä oli vielä rahaa yli 100 euroa.

Vierailija wrote:

Niinkin arkinen asia kuin että oli varaa ostaa talvella parsakaalia. En vieläkään melkein 30 vuoden jälkeen unohda yhtä talvista päivää, kun löysin viidellä markalla poistolaarista pussillisen parsakaalia. Voi sitä iloa. Parsakaali on mun suurinta herkkua, mutta siihen ei ole ollut millään varaa kesäkauden ulkopuolella.

Kuulun lama-ajan häviäjiin. Tietty elämä 20 vuotta äärimmäisessä köyhyydessä on jättänyt pysyvän jäljen. Ahdistun valtavasti, kun tulee jokin yllättävä meno. Näen viikkokausia painajaisia. Siihen ei auta, vaikka tilillä on viisinumeroinen summa. Olen yrittänyt työstää tätä kolme vuotta terapiassa, mutta pelkään yhä kuollaakseni yllättäviä rahareikiä. :( Ei auta vaikka yllättävä meno pysyykin budjetissa. Trauma on liian syvällä työstettäväksi. Elän loppuelämän pelossa. Sitä köyhyys teettää. Jättää tietynlaista näköalattomuutta.

Vinkkinä, että parsakaali kannattaa ostaa aina pakasteena. Siinä on paremmin vitamiinit tallella kuin raa'assa. pakastaminen lisää sen vitamiinipitoisuutta. Keittoaika on tärkeä ettei mene yli kahdeksan minuuttia ja tuotteen kuuluu pysyä vihreänä eikä päästä kellastumaan, silloin vitamiinit on jo hävinneet.

Kaupassa ei enää tarvinnut laskea koko ajan, mitä tulee loppusummaksi tai kytätä ja vertailla jokaisen tuotteen kilohintaa. Saatoin myös pitkästä aikaa ostaa vaikkapa leikkeleitä ja juustoa. 

Jo täällä mainittukin: ruokakauppa. Tajusin lukiessani tätä ketjua, että eilisellä ostosreissulla en tainnut edes katsoa hintalappua monenkaan tuotteen kohdalla! Tämä ei tosin ole asia mistä olisin ylpeä. Vielä pari vuotta sitten ainakin katsoin jokaisen tuotteen hinnan, että en ostaisi mitään missä hinta-laatusuhde ei mielestäni kohtaa. Täytyy tsempata tämän kanssa, koska pyrin elämään säästeliäästi vaikka en aina siinä onnistu ja vaikka ruokakaupassa ei olisi enää pakko säästää. Mutta joka tapauksessa, oli vuosien ajanjakso jolloin tilillä oli esimerkiksi 32€, ja piti kaupassa sitten laskea että ostokset jää alle tuon summan. Palkkapäivää ennen ostin joskus tölkkimaissia, kun rahaa ei ollut kunnon ruokaan. Vieläkin tuntuu kummalliselta kun voin ostaa ruokakaupasta mitä haluan.

Se kun ostin vaatteita liikkeestä enkä kirpputorilta ja kun oli varaa syödä ravintolassa joka viikko. Tai kun oli vihdoin varaa matkustaa. Silti nuokin kaikki oli halpisversioita noista asioista.

Olen vieläkin säästäväinen, köyhä lapsuus ja se että olen ollut pienituloinen suurimman osan aikuiselämääni tehneet tehtävänsä.