Työuupumuksen jälkeen minusta ei tullut samanlaista

Olipas helpottavaa lukea tätä ketjua ja tajuta, ette olekkaa vakavasti sairas, vaikka en enää jaksa, kuten ennen. Työuupumus vie voimat varmaan loppuiäksi. Siitä ei toivu näköjään koskaan kunnolla.

Mä olin ajatellut, että mulle on tullut aivoihin joku vika, kun ne väsyy niin helposti.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään palautunut uupumuksen jälkeen tehokkaaksi työntekijäksi. Itse asiassa työ ei ole enää mulle numero ykkönen. 

Mulla sama. Olen tajunnut, että terveys on tärkeämpää, kuin työ. Toki tähän meni yli 60 vuotta. Sitä ennen laitoin aina työn ykköseksi, vaikka olisi pitänyt miettiä omaa vointia.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monella uupuneella on ollut kuormittava lapsuus/ traumalapsuus? Omalla kohdallani juontaa sieltä.

Minulla sama. Väkivaltainen ja arvaamaton isä ja henkisesti väkivaltainen äiti, joka silmää räpäyttämättä antoi isän pahoinpidellä. Koin myös hyväksikäyttöä molempien vanhempieni puolelta. 

Koulukiusaaminen antoikin sitten loppusilauksen sille, että koko lapsuus ja nuoruus oli pelkkää selviytymistä. 

Edes kohtuullisen tasapainoinen ja onnellinen lapsuus antaa valtavasti eväitä aikuisuuteen. Traumaattinen ja kuormittava lapsuus taas syö ne eväät ennen kuin edes aikuisuutta on aloittelemassa. 

Minun elämäni oikeastaan vasta alkoi nelikymppisenä. Tajusin tuolloin kuinka hirveä lapsuus ja nuoruus olivat olleetkaan ja panin välit poikki vanhempiini. Sain tuolloin korkeakouluopinnot päätökseen ja sain töitä alaltani. Arvioin myös avioliittoani uudelleen, ei puolison valinta useinkaan nuorena ja traumatisoituneena onnistu. 

Tajusin myös kuinka loppuun ajettu olin ja olen yhä. Pidän työstäni, mutta tunnistan nykyisin, että minullakin on jaksamisessani rajat. Väkivaltaisessa lapsuudessa ja parisuhteessa ne rajat menevät rikki. 

Vierailija kirjoitti:

Milloin te naiset uskotte että teistä ei kerta kaikkiaan ole työelämään???

Sanoo todennäköisesti poika, joka on syrjäytynyt kotiinsa sosiaalituilla. Pelaa yötä päivää. Joten olethan hiljaa 

tämä pätee moneen sairauteen, mitä burnoutkin tavallaan on ja muihin hankaliin elämäntilanteisiin eli on aika ennen ja aika sen jälkeen. Turhinta on kuvitella palaavansa samanlaiseksi mitä oli ennen ja pystyvänsä palauttamaan olosuhteet samanlaiseksi, se on mahdotonta. Pitää osata rakentaa riittävän mielekäs ja itselle sopiva kokonaisuus sen jälkeen vähän kerrallaan. Pahinta on antaa sen burnoutin määritellä koko loppuelämää että mitään ei voi tehdä. Ihminen on kuitenkin onneksi melko sopeutuvainen eläin, kunhan ego antaa periksi ja voi avoimesti tarkastella että mitäs nyt. Eli 10t kuussa tienaava 16h työpäiviä painanut kaveri saattaa joutua tyytymään siihen 3t palkkaan jatkossa, mutta stressiä on huomattavasti vähemmän. Toki ei se työkään sitten ole yhtään hohdokasta ole, mutta sen varaan nyt ei kannata koko identiteettiä rakentaakaan. Itsekin siis siinä loukossa olleena että asiat pitäisi palata ennalleen..se vain vie voimavaroja.

loippuunpalamisesta toipuminen kesrtää todella pitkään..

keskittymiskyky oli hukassa ja ahdistus iski jo pienistäkin kuormitustilanteista ja se että ylipäättään pystyy kiinnostumaan ja motivoitumaan mistään..

itse tajusin palaneeni totaalisesti loppuun  siinä vaiheessa kun töihin mennessä piti aina oksentaa ensin ja viimeisiä pahoja orireita oli puhekyvybn katoaminen ja lauseiden mudotaminen ja puhuminen muuttui änkytykseksi kun sanoja ei pystynyt muodostamaan..

mukaan tuli myös kova hiustenlähtö ja harmantuminen joka loppui vuoden kuluessa kun stressitekijöistä oli päässy

Itse uuvuin sairaanhoitajan työssä noin 10 vuotta sitten. Hississä töihin mennessä itkin.

Nyt teen osa-aikaisesti töitä ja olen siinä hyvä. Enempää jaksan tuskin koskaan. Vähemmän rahaa, enemmän lepoa. 

Joskus jo pelkkä kahvinkeitto tuntuu ylivoimaisen suurelta työltä kaikkine pannun pesuineen, kuivauksineen, veden mittaamisineen, ym., sitten vielä odotella että keitin saa sen kahvin valmiiksi, hirveä sarja työvaiheita ennenkuin pääsee edes kahvia juomaan.

Vierailija kirjoitti:

Uskoni siihen, että apua olisi olemassa, meni jo kun sain pahasti uupuneena VIIKON saikkua. T. ex-hoitaja

Sama kokemus itselläni. Olen ollut jo pari vuotta aivan lopussa, vapaat ja lomat vain toivun, mutta työterveys ei anna kuin masennuslääkkeitä. Enää en viitsi edes mennä, viimeinen apu oman käden kautta.

miten helposti pääsee työkyvyttömyyseläkkeelle uupumisesta? 

Vierailija kirjoitti:

Parhaillaan työuupumuksen kanssa kamppailen. Mitenköhän auttaisi työpaikan vaihtaminen? Minun haasteet juuri tiettyyn työpaikkaan liittyviä.

Itsellä ei kokemusta, mutta useampi työpaikalla on kokenut uupumuksen ja pitkän saikun. Tuntemani tapaukset, jotka nyt voivat hyvin, ovat vaihtaneet työtä tai työpaikkaa. 

Itse vaihdoin työtä firman sisällä, koska kyllästyin ainaiseen sekavaan kiireeseen, joka johtui huonosta johtamisesta, monimutkaisista prosesseista, sisäisestä työstä ja yleisestä sählingistä. Uudessa työssä on kiirettä välillä, mutta se kiire ei johdu epämääräisistä asioista tai säädöistä, vaan on konkreettista ja sen hoitamisen on selkeät ratkaisut. Kaikki turha sotku on poissa ja aivosumu ja väsymys on poissa. Ikävää, että edellisen tiimin liian kokematon johto ei tajua tätä, eivätkä oravanpyörässä olevat työntekijät. Jälki valitettavasti on sen mukaista, vaikka sitä yritetään hehkuttaa muuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Sain burnoutin, toipuminen kesti kolme vuotta. Kun palasin takaisin työelämään jouduin työpaikalla kiusatuksi. En uskalla hakea enää töitä, menin rikki kiusaamisesta. En ehkä ollut toipunut burnoutista kunnolla ja tuo kiusaaminen oli viimeinen naula arkkuun. Psyyke meni ja sitä myöten fyysinen terveys, uupumus on läsnä jos on haettava töitä. Jo pelkkä hakemuksen teko laukaisee traumatilan.

Mutta työkykyinen olen säännösten mukaan, joten näillä mennään

Mulla melkeinpä sama kohtalo. Sairas työyhteisö + vanhemman kuolema uuvuttivat mut. Sitä siis kadehdittiin, että paloin loppuun ja olin 3 kk sairas-, tai kollegoiden mukaan "laiskottelulomalla". Pahin kiusaaja oli kollega, joka ei itse uupumuksen vuoksi älynnyt hakeutua saikulle ja oikeasti hänen paikkansa olisi varmasti ollut tk-eläkkeellä. Varmasti hän kärsi vaativasta persoonallisuudesta tai narsismista. Muistan erään työpäivän, jolloin hän lysähti lattialle ja valitti rintakipua. Ambulanssi kävi hänet hakemassa. No seuraavana aamuna tämä uhriutuja tuli nitrojen kanssa töihin, koska "eihän kukaan muu täällä juuri näitä töitä tee ja olen korvaamaton". Hänetkin oli määrätty kuukauden saikulle, mutta ei suostunut pitämään sitä.

En kertakaikkiaan jaksanut enää ja irtisanouduin. Olen ollut nyt vuoden työttömänä ja hyväksynyt sen, että musta ei enää koskaan ole työelämään ja mun on pärjättävä muutamalla satasella kuussa. Vähemmän rahaa, mutta vähemmän stressiä ihmisistä. Aika pitkälle pärjää linsseillä, tomaattimurskalla ja soijarouheella. Aion myös myydä asuntoni ja muuttaa Kainuun korpeen, luonto hoitaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

No, paljonkos ap töitä teit alunperin? Mikään 40h/vk ei ole tehostettua työelämää vaan normaalia työelämää.

On se aika äärimmilleen tehostettua, jos aletaan vaatia ammattiurheilijan kuntoa, että selviytyisi työvuorosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahneet uupuu. Raha raha raha. Sitten pitää painaa täysillä, ettei vaan näytä huonommalle kuin muut. Sitä se täydellisyyden tavoittelu tekee.

Joo näinpä, hoitajana kyllä ihan muut syyt ajaa uupumukseen. Huono johtaminen, työvoimapula ja jäätävä työtahti. Mieti vähän ennenkuin esität tällaisia väittämiä.

Minä uuvuin työpaikkakiusaamisen vuoksi. Turha kenenkään tulla tänne haukkumaan meitä rahanahneiksi jotka ovat muka itse aiheuttaneet uupumuksensa. Tsemppiä sinulle!

Sama juttu. Palkka oli niin surkea, että suorastaan naurattaa tuo rahanahneus kommentti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin hermosto vaurioituu uupumuksen myötä. Se pitäisi ohjelmoida uudestaan. Buutata ja alkaa alusta. Mutta miten ihmeessä? Sitä vastausta olen itsekin vailla.

Tää on niin totta. Hengitän pinnallisesti, olen koko ajan ns. varuillani. On pelkotiloja joita ei aiemmin ollut, välillä mikään ei vaan tunnu miltään. Unenseuranta kertoo, että syvää unta ei tule oikeastaan lainkaan ja stressitaso pysyy yölläkin korkealla. Rikki mikä rikki koko hermosto. Millä helvatalla sen saisi kuntoon?

Jooga voi auttaa, sillä se aktivoi parasympaattista hermostoa. Samoin psykofyysinen fysioterapia voi auttaa.

Vähän auttaa, että normiarjesta selviytyy jotenkin, mutta ajatuskin työnteosta ja keho menee ihan paniikkitilaan. -eri

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monella uupuneella on ollut kuormittava lapsuus/ traumalapsuus? Omalla kohdallani juontaa sieltä.

Jos on jo valmiiksi stressaantunut, kuten traumatisoitunut on, se on työuupumuksen riskitekijä. Siihen päälle vielä se, ettei ehkä koe olevansa parempien olosuhteiden arvoinen, joten jää huonoon työpaikkaan ja uupuu. Kumpaankaan en ole apua saanut, en traumoihin enkä uupumukseen. Terapiassa käyty, lääkkeitä syöty ja kaikenlaista muutakin kokeiltu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi kärsitte kun apua on olemassa?? Moni näistä tekstin kirjoittajista kuulostaa masentuneelta. Uupumus ja väsymys kulkee käsi kädessä masennuksen kanssa joissa molemmissa on yhteistä väsymys. Eli lääkäriin, terapiaan ja viimeisenä lääkkeet jos muu wi auta. Pitää osata vaatia myös hoitoa itselleen

En ole masentunut enkä väsynyt. Pystyn myös onneksi tekemään kokopäiväistä työtä, vieläpä siellä samalla työpaikalla missä uuvuin. Mutta takana on ne ajat, jolloin olin se kova sankaritekijä, joka pelasti projektit venymällä "all nightereihin" ennen deadlineä. Pystyn tekemään aika tasan 8 tuntia päivässä, ja sen jälkeen vaikka keho ei ole väsynyt, aivot ei enää suostu toimimaan työhön liittyvien ongelmien ratkaisussa. Menee vaan pää ihan tyhjäksi ja vaikka kuinka yrittäisi sanoa itselleen "nyt jumaliste teet", niin se on kuin huutaisin tyhjyyteen, mikään mielessä ei vastaa.

Olen käynyt terapiassa, ja se on auttanutkin siihen että pärjään kokoaikatyössä, mutta tosiaan enempään en pysty, ja terapeuttikin sanoi että mieli oppii suojelemaan itseään niin rajun loppuunpalamisen jälkeen kuin omani, ja kerta kaikkiaan kieltäytyy enää menemästä sinne, missä uhkaa riski palaa taas loppuun. Eli nykyään olen sankarin ja gurun sijasta perus keskinkertainen rivitekijä, koska en voi "venyä". Minun täytyy myös pitää taukoja työssä, tehdä 25 minuutin pätkissä joiden jälkeen 5 min tauko, ja sitten neljän tuollaisen pätkän jälkeen 20 minuutin tauko. 

- 15 v. sitten burnoutin kokenut

Se olisi hyvä, jos löytäisi työn, jossa pystyisi pitämään noin paljon taukoja. Saattaisin itsekin jaksaa ainakin 4 pv/vko. Saa vinkata.

Ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jääkö siitä aivoihin sellainen "jälki", että pelkäät jatkuvasti uupuvasi uudestaan. Normaali väsyminenkin tuntuu jo burnoutin ensioireelta?

Vinkki: Anna itsellesi lupa olla väsynyt työpäivän jälkeen. Ja muista, että lepoa ei voi suorittaa. Lepo on sitä, että ei suoriteta yhtään mitään.

Minä väittäisin, että suurimman osan sairastuneista hermosto on pilattu jo lapsena vaikeissa eli oloissa. Sitten kuormitus aikuisena on liikaa lapsena syntyneelle stressiherkkyydelle.

Minä väitän, että työelämä on niin kuormittavaa nykyään, ettei sen lisäksi saa olla mitään muuta vakavaa kuormitustekijää tai ei vaan pysty. Se vaan, että ihmiselämään kuuluu kaikenlaista (omat ja läheisten vakavat sairaudet, kuolemat, muutosneuvottelut, aviokriisit, avioerot, taloudelliset vaikeudet jne.) ja sen näkyy siinä, että työuupumus on niin yleistä.