Työuupumuksen jälkeen minusta ei tullut samanlaista

Olipas helpottavaa lukea tätä ketjua ja tajuta, ette olekkaa vakavasti sairas, vaikka en enää jaksa, kuten ennen. Työuupumus vie voimat varmaan loppuiäksi. Siitä ei toivu näköjään koskaan kunnolla.

Mä olin ajatellut, että mulle on tullut aivoihin joku vika, kun ne väsyy niin helposti.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään palautunut uupumuksen jälkeen tehokkaaksi työntekijäksi. Itse asiassa työ ei ole enää mulle numero ykkönen. 

Mulla sama. Olen tajunnut, että terveys on tärkeämpää, kuin työ. Toki tähän meni yli 60 vuotta. Sitä ennen laitoin aina työn ykköseksi, vaikka olisi pitänyt miettiä omaa vointia.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monella uupuneella on ollut kuormittava lapsuus/ traumalapsuus? Omalla kohdallani juontaa sieltä.

Minulla sama. Väkivaltainen ja arvaamaton isä ja henkisesti väkivaltainen äiti, joka silmää räpäyttämättä antoi isän pahoinpidellä. Koin myös hyväksikäyttöä molempien vanhempieni puolelta. 

Koulukiusaaminen antoikin sitten loppusilauksen sille, että koko lapsuus ja nuoruus oli pelkkää selviytymistä. 

Edes kohtuullisen tasapainoinen ja onnellinen lapsuus antaa valtavasti eväitä aikuisuuteen. Traumaattinen ja kuormittava lapsuus taas syö ne eväät ennen kuin edes aikuisuutta on aloittelemassa. 

Minun elämäni oikeastaan vasta alkoi nelikymppisenä. Tajusin tuolloin kuinka hirveä lapsuus ja nuoruus olivat olleetkaan ja panin välit poikki vanhempiini. Sain tuolloin korkeakouluopinnot päätökseen ja sain töitä alaltani. Arvioin myös avioliittoani uudelleen, ei puolison valinta useinkaan nuorena ja traumatisoituneena onnistu. 

Tajusin myös kuinka loppuun ajettu olin ja olen yhä. Pidän työstäni, mutta tunnistan nykyisin, että minullakin on jaksamisessani rajat. Väkivaltaisessa lapsuudessa ja parisuhteessa ne rajat menevät rikki. 

Vierailija kirjoitti:

Milloin te naiset uskotte että teistä ei kerta kaikkiaan ole työelämään???

Sanoo todennäköisesti poika, joka on syrjäytynyt kotiinsa sosiaalituilla. Pelaa yötä päivää. Joten olethan hiljaa 

tämä pätee moneen sairauteen, mitä burnoutkin tavallaan on ja muihin hankaliin elämäntilanteisiin eli on aika ennen ja aika sen jälkeen. Turhinta on kuvitella palaavansa samanlaiseksi mitä oli ennen ja pystyvänsä palauttamaan olosuhteet samanlaiseksi, se on mahdotonta. Pitää osata rakentaa riittävän mielekäs ja itselle sopiva kokonaisuus sen jälkeen vähän kerrallaan. Pahinta on antaa sen burnoutin määritellä koko loppuelämää että mitään ei voi tehdä. Ihminen on kuitenkin onneksi melko sopeutuvainen eläin, kunhan ego antaa periksi ja voi avoimesti tarkastella että mitäs nyt. Eli 10t kuussa tienaava 16h työpäiviä painanut kaveri saattaa joutua tyytymään siihen 3t palkkaan jatkossa, mutta stressiä on huomattavasti vähemmän. Toki ei se työkään sitten ole yhtään hohdokasta ole, mutta sen varaan nyt ei kannata koko identiteettiä rakentaakaan. Itsekin siis siinä loukossa olleena että asiat pitäisi palata ennalleen..se vain vie voimavaroja.

loippuunpalamisesta toipuminen kesrtää todella pitkään..

keskittymiskyky oli hukassa ja ahdistus iski jo pienistäkin kuormitustilanteista ja se että ylipäättään pystyy kiinnostumaan ja motivoitumaan mistään..

itse tajusin palaneeni totaalisesti loppuun  siinä vaiheessa kun töihin mennessä piti aina oksentaa ensin ja viimeisiä pahoja orireita oli puhekyvybn katoaminen ja lauseiden mudotaminen ja puhuminen muuttui änkytykseksi kun sanoja ei pystynyt muodostamaan..

mukaan tuli myös kova hiustenlähtö ja harmantuminen joka loppui vuoden kuluessa kun stressitekijöistä oli päässy

Itse uuvuin sairaanhoitajan työssä noin 10 vuotta sitten. Hississä töihin mennessä itkin.

Nyt teen osa-aikaisesti töitä ja olen siinä hyvä. Enempää jaksan tuskin koskaan. Vähemmän rahaa, enemmän lepoa.