YLE: lapsia ei synny lukuisista eri syistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en koskaan tuntenut olevani äiti-ihminen lapsuuden menetyksistä ja  traumoista johtuen.

En halunnut lapsia ja ne tulivat vahingossa. Ovat 70 luvun tuotoksia, jolloin e-pillereitä ei helpolla saanut..

Parhaani yritin. En kertonut lapsille koskaan siitä, ennenkuin vasta vuosikymmeniä myöhemmin..

Kuinka kävikään, alkoi v-tuilemaan minulle ja välit meni poikki.

Katumisen tunteet on sitä, että en halunnut lapsia koska oli taloudellisesti vaikeaa. Kun vanhaksi tulee he pilaavat loppuelämäni syyttelemällä kuinka huono äiti olen ollut.

Ymmärrän hyvin lapsiasi. Mikä riivaa ihmistä, jonka on pakko ilmoittaa lapsilleen, ettei koskaan halunnut heitä? He eivät syntymäänsä valinneet ja joutuvat kuulemaan äidiltä, että ovat ei-toivottuja. Moni katkoisi tuollaiseen äitiin välinsä kokonaan.

Minulle on äiti sanonut jo esiteininä, kuinka olen vahinko ja olisi pitänyt tehdä abortti, eikä sitoa itseään lapsella niin huonoon mieheen kuin isä. Ulkonäköni, ilmeeni ja jopa varpaiden muoto oli kuulemma sama kuin isällä ja joka päivä hän joutui katselemaan virheensä hedelmää, joka muistutti häntä tuosta miehestä. Tämä jatkui siihen asti kun muutin pois kotoa ja ajoittain sen jälkeenkin.

Aikuisena tapasin isäni (ei siis lapsuudessani ollut läsnä) koska halusin tietää, onko hän niin paha mitä olen vuosia kuunnellut. On hän. Sanoi minulle että syntymäni pilasi heidän suhteensa, eikä hän lasta halunnut, mutta vastustaa aborttia. Isä on katkera ja kävi egon päälle kun äiti halusi erota, hänen mielestään ihmiset eivät saa erota, tai ainakaan hänestä eivät saa erota. Isä on aivan jäätävä sovinisti ja on myöntänyt pettäneensä äitiä suhteen ajan, mutta minun syntymänihän se kaiken pahan syy oli.

Molemmat vanhemmat jäivät minulle aika etäisiksi. Ei tarvitse tällä taustalla ihmetellä miksi en omia lapsia halua.

Vierailija kirjoitti:

Monella naisella taitaa olla sellainen käsitys ja mielikuva omasta lapsuudesta, lähipiiristä, mediasta, että miehet eivät osallistu lasten hoitoon eivätkä tee uhrauksia lasten takia ja nainen jää täysin yksin ja tekee ne tarvittavat muutokset omaan elämäänsä.

Jokin aika sitten oli juttu perhevapaista ja miehiltä kysyttiin miksi eivät niitä pidä ja vastaukset olivat tasoa "en pidä pikkulapsista, ne ovat tylsiä, töissä on kivempaa". Täällä oli aiheesta ketju, jossa miehet, tai ainakin miehinä esiintyvät jatkoivat samaa rataa, kuinka hoivaaminen kuuluu vain naisille, kerran he sen lapsen ovat synnyttäneetkin.

Jos tuollainen ajatusmaailma on totta monella miehellä, niin ei ole yllättävää että monen naisen huoli ja yksi syy lapsettomuuteen on miesten osallistumattomuus lastenhoitoon ja perhearkeen.
Tarvittaisiin tuossa asiassa suurta asennemuutosta miehiltä, mutta siihen voi mennä vuosisatoja tai -tuhansia pahimmillaan.

Voisinpa antaa monta peukkua tälle viestille! Lapseni ovat ihania, mutta heidän isänsä on aivan pas ka! Kovat oli puheet, mutta lasten synnyttyä paljastui, ettei hän mikään moderninykymies ollutkaan, vaan sovinistijuntti 50-luvun Amerikasta. Tosin sillä erotuksella, että naisen tonttiin kuului lasten ja kodin hoitamisen lisäksi myös täyspäivätyö. Hänelle riitti pelkkä työssäkäynti ja harrastukset vain lisääntyivät. Miehen mieliksi hankittiin omakotitalo, vaikka sanoin, ettei minua pienten lasten kanssa kiinnosta ylläpitää taloa. Ei kuulema haittaa, hän hoitaa, kun niin kovasti hän haluaa, että perhe asuu omakotitalossa. Jo ensimmäisenä kesänä alkoi narina miksen laittanut kukkapenkkejä yms vauvan ja taaperon kanssa. Mies sai hoitaa omia projektejaan yksin ja rauhassa, minun piti kaikki tehdä lapset jaloissa. Kun pyysin häntä katsomaan lasten perään, että saisin siivottua tai ruokaa laitettua niin olin kuulema tosi hankala, kun kaikki muut naiset kyllä pystyvät hoitamaan kaiken itse. Jossain vaiheessa totesin, että yksinhuoltajanakin olisi helpompaa, kun olisi iso kitisijä pois pelistä. Ainoa onni on se, ettei meillä ole poikalapsia, jotka ottaisivat mallia isästään! Tyttäremme varmasti jäävät sinkuiksi ja lapsettomiksi, kun ovat nähneensä millaista perhe-elämä voi olla.

Täällä on monta kommentoijaa joiden kohdalla olisi ollut hyvä käyttää ehkäisyä! :D

Mulla on ihana poika jonka sain liki nelikymppisenä. Ei yhtään ahdistanut eikä masentanut vaikka isänsä kanssa ei sujunut ja rahaakin oli niin hintsusti että piti mm ostaa käytetty pleikka. Tyypillä on mielenterveys kunnossa ja kavereita ja töitä ja tulevaisuuden suunnitelmia. Me ollaan hyvissä väleissä ja tavataan usein. Ja hän muuten haluaa lapsia. Toivotaan että saakin.

Ja lopuksi: tämä ei ole satua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en koskaan tuntenut olevani äiti-ihminen lapsuuden menetyksistä ja  traumoista johtuen.

En halunnut lapsia ja ne tulivat vahingossa. Ovat 70 luvun tuotoksia, jolloin e-pillereitä ei helpolla saanut..

Parhaani yritin. En kertonut lapsille koskaan siitä, ennenkuin vasta vuosikymmeniä myöhemmin..

Kuinka kävikään, alkoi v-tuilemaan minulle ja välit meni poikki.

Katumisen tunteet on sitä, että en halunnut lapsia koska oli taloudellisesti vaikeaa. Kun vanhaksi tulee he pilaavat loppuelämäni syyttelemällä kuinka huono äiti olen ollut.

Ymmärrän hyvin lapsiasi. Mikä riivaa ihmistä, jonka on pakko ilmoittaa lapsilleen, ettei koskaan halunnut heitä? He eivät syntymäänsä valinneet ja joutuvat kuulemaan äidiltä, että ovat ei-toivottuja. Moni katkoisi tuollaiseen äitiin välinsä kokonaan.

Minulle on äiti sanonut jo esiteininä, kuinka olen vahinko ja olisi pitänyt tehdä abortti, eikä sitoa itseään lapsella niin huonoon mieheen kuin isä. Ulkonäköni, ilmeeni ja jopa varpaiden muoto oli kuulemma sama kuin isällä ja joka päivä hän joutui katselemaan virheensä hedelmää, joka muistutti häntä tuosta miehestä. Tämä jatkui siihen asti kun muutin pois kotoa ja ajoittain sen jälkeenkin.

Aikuisena tapasin isäni (ei siis lapsuudessani ollut läsnä) koska halusin tietää, onko hän niin paha mitä olen vuosia kuunnellut. On hän. Sanoi minulle että syntymäni pilasi heidän suhteensa, eikä hän lasta halunnut, mutta vastustaa aborttia. Isä on katkera ja kävi egon päälle kun äiti halusi erota, hänen mielestään ihmiset eivät saa erota, tai ainakaan hänestä eivät saa erota. Isä on aivan jäätävä sovinisti ja on myöntänyt pettäneensä äitiä suhteen ajan, mutta minun syntymänihän se kaiken pahan syy oli.

Molemmat vanhemmat jäivät minulle aika etäisiksi. Ei tarvitse tällä taustalla ihmetellä miksi en omia lapsia halua.

Eikö tämä nyt ole hyvä esimerkki siitä että ei lapsien saaminen ole se ongelmien juurisyy vaan näiden aikuisten omat sisäiset ongelmat, oli elämässä lapsia tai ei.

Joka toinen suomalainen aviopari eroaa ja joka kolmas suomalainen nainen saa turpaansa omassa kodissaan.  Siinä aloittaajlle miettimisen aihetta. Se, että itket täällä lisääntymiskaipuutasi ei auta sinua yhtään, yritä edes olla mies.

Pönttökakka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huoh! Aina jaksetaan ihmetellä miksi ei lapsia synny, mutta siihen on muutama erittäin yksinkertainen syy, jota ei vaan tahdota ääneen sanoa:

1. Itsekkyyden kulttuuri: Minä, minun urani, minun harrastukseni, minun elämyksen haluisuus, minä, minä, minä, jota korostetaan jo lapsesta asti kouluissa nykypäivänä erillaisten oikeuksien (muttei velvollisuuksien) tuputtamisena. Monella ei ole perhe edes mielessäkään, koska sitä arvoa ei heille tuoda missään esiin, kun pelätään sen eriarvoistavan ero/vähemmistö/(lisää tähän joku muu) perheitä tai muuten vaan pidetään vanhanaikaisena.

2. Liian pitkä koulutuspolku. Suomessa on tarpeettoman pitkä koulupolku työelämän vaatimuksiin nähden (poikkeuksena esim. lääkärit). Suurimmassa osassa aloista pärjätään liku puolet vähemmällä koulussa istumisella ja enemmällä työn ohessaoppimisella ja jatkuvan oppimisen polulla. On iso ero siinä aloitatko työurasi 23-vuotiaana vai 28-vuotiaana, kun mietit perheen perustamista. Jos oletetaan, että tarvitset noin 3-5 vuotta saadaksesi urasi alkuun tai vakituisen työpaikan on suuri ero siinä oletko 28-v perhettä perustaessa vai 33-vuotias. Ja monilla näihin kestää vieläkin pidempään ja erityisesti naisilla 35-v ensimmäistä lastaan yrittävä ei välttämättä enää onnistu.

3. Sinkkuuden ihannointi ja älytön kokemuksien keräämisen tarve. Etsitään sitä täydellistä kumppania vuosikausia ja petytään ja vaihdetaan jatkuvasti kun ei juuri se 100% match tule vastaan. Ja kumppania etsitään mielummin netistä/tinderistä kuin baareista, bileistä, harrastuksista tai satunnaisista kohtaamisista ja tutustumalla kasvotusten eikä filttereiden kautta. Kysykää X-sukupolvelta miten hommat pitää hoitaa.

Eli lyhyesti: Pää pois sieltä omasta ahterista, aiemmin töihin ja enemmän työn ohessa opiskelua ja kriteerit maltillisemmiksi kumppanin valinnassa, niin johan alkaa tapahtua.

En kaikesta ylläolevasta ole samaa mieltä ja vaikuttaa että postaus vähän asenteellisesti kirjoitettu, mutta on siinä kyllä hyviä pointteja ja totuuttakin.

1. ja vähän 3. Meillä on yksi elämä ja normaalia, että sen haluaa käyttää haluamallaan tavalla. Joillekin se on lapset ja perhe- elämä, joillekin se on ura, harrastukset ja kokemukset, elämykset, kuten matkustaminen ja asuinpaikan ja muunkin elämän riippumattomuus.

En väitä etteikö lasten kanssa voisi koskaan matkustaa (ne ovat erilaisia matkoja kuin sinkuilla tai lapsettomilla pareilla) tai muuttaa vaikka ulkomaille.

Oman lapsuuteni olen elänyt muuttaen Suomen ja toisen maan välillä, kävin koulua kummassakin. Se oli hyvin rikkonaista, kokonaista vuotta ei tullut oltua samassa kämpässä eikä edes samassa maassa. Yhtään ystävää minulle ei jäänyt tuolta ajalta, kun juuri kun oli saanut kavereita, lähdettiin taas pois. Olin lapsena surullinen tuosta ja opin ettei mikään ole pysyvää, ei kannata kiintyä mihinkään, koska se on vain väliaikaista,kohta taas lähdetään. Minusta tuli aika juureton. Aikuisiällä se näkyy siinä, etten paljoa epäröi muuttaa (jatko)opiskeluiden perässä, työn takia tai muuten vaan haistellakseeen uusia tuulia, koska paikallaanolo ahdistaa ja veri vetää matkustamaan ympäri maailmaa. Mielestäni aikuisena tuo on lopulta hyvä asia, paitsi että juurettomuudesta tulee tunne ettei kuulu minnekään.

Jos olisin vanhempi, niin en kuitenkaan laittaisi lastani tuollaiseen mankeliin, vaan haluaisin hänelle vakaan ja pysyvän kodin jossakin, ei nyt yksi ulkomaanmuutto ehkä haittaisi, mutta en haluaisi lapseni elävän samanlaista väliaikaista ja epävarmaa elämää ilman sidettä minnekään ja ilman niitä lapsuuden kavereita.

2. Opiskelupolku on pitkä, jos on kunnianhimoinen. Ei siinä ole mitään pahaa, että on tavoitteita. Korkeampi koulutus ei aina takaa hyvää palkkaa (elämisen rahoittaminen lienee aika tärkeä juttu elämässä, eikä se tarkoita luisvuittonin laukkuja ja rolexin kelloja) Vähemmälläkin koulutuksella voi päästä sopivaan tulotasoon, jos uskaltaa niin yrittäjyyttä voi myös harkita. Se tosin voi olla lasten kanssa hankala, riippuen alasta, pysyykö asiakkaat poissaolon jälkeen. Suomessa on sellainen trendi, että melkein kaikkeen tarvitsee jotkut paperit ja sertifikaatit. Sillä tutkintotodistuksella kilpaillaan muiden kanssa siellä työmarkkinoilla tai sitten työkokemuksella. Olen samaa mieltä, että koulutuksen määrä ei korreloi sen työpaikan kanssa ja työn vaatimusten kanssa aina.

Itsellä on nuo lääkärin paperit, mutta gonahdin siihen hommaan aivan täysin. Väärä valinta 19- vuotiaana. Mutta eipä mua palkata Salen kassalle tai markettiin hyllyttämään, kun ei ole kaupan alan kokemusta/tutkintoa/opiskeluja. Lähdin sitten opiskelemaan muuta.

3. Kumppanille saakin olla preferenssejä. Ei pidä nopeasti ensimmäisen söpiksen kanssa tehdä lapsia, ennen toisen tuntemista.

Mutta totta tuo on, pariutumiskulttuuri on hyvin kertakäyttöinen ja pirun pinnallinen sekä nopealla tahdilla vaihtuva. "tolla on rumat kengät eikä se syö japanilaista ruokaa" voi olla se, miksi toiseen ei edes halua tutustua. Jotkut vaatimukset nyt vaan ovat aivan totaalisen järjettömiä. Ei kaikesta pidä ja tarvitse olla samaa mieltä, ihmiset ovat uniikkeja persoonia, ei Woltilla tilattava räätälöity juttu.

Kenelle vastasin on vissiin gen x, täällä milleniaaali.

Jokainen kelpuuttaa kumppaniksi juuri sellaisen ihmisen kuin haluaa eikä se ole pinnallista hyvä tavaton.

Oletan että edellinen kritisoi sellaista meininkiä jossa parisuhde nähdään samanlaisena valintaprosessina kuin vaikka huonekalun hankkiminen. Todellisuudessa kyse on kahden ihmisen yhteisestä matkasta joissa molemmat kasvaa ja särmät hioutuu, ei siitä, että oltaisiin ns. valmiita ihmisiä heti ensi metreistä lähtien. Jos em. ajattelu on syy parisuhteiden muodostamisen vaikeuteen, niin silloin on ihan hyväkin kritisoida toimintamallia, mahdollisesti liian pinnallisena, etenkin ketjussa jossa keskustellaan syntyvyyden laskusta.

Kiitos, kirjoitit hyvin auki sen mitä yritin sanoa.

Eli jos parisuhteeseen etsitään ihmistä niin tarkoilla spekseillä, kuten uutta autoa tilattaessa valitaan lisävarusteita, värejä ja muita ominaisuuksia, ja sitten vaan odotellaan valmista pakettia kotipihaan, niin eihän se parisuhteen muodostaminen välttämättä onnistu ja perheen perustaminen jää tekemättä.

En tarkoittanut ettei mitään vaatimuksia kumppanille saisi olla, jollekin jokin asia on kynnyskysymys ja toiselle ei, erilaisiakun ollaan.

Jos ihan kaikki pienetkin asiat ovat kynnyskysymys ja lista on pitkä kuin Ikean kuitti, niin hankala on kumppania löytää.

Pinnallisilla järjettömillä jutuilla tarkoitin tyyliä "etsii ihmistä, jolla on Totoro-tatuointi" eikä esim sitä, että ulkonäkö miellyttää omaa silmää tai olisi kiva, jos olisi yhteisiä harrastuksia tai kiinnostuksen kohteita.

Kritisoin sitä pikkutarkkuutta, jolla kumppania kammataan sieltä heinäsuovasta ja sitä, että potentiaalinen kiva ihminen, jonka kanssa moni asia natsaa, ohitetaan vaikka siksi ettei hän osaa soittaa Paranoidia ukulelellä, näin kärjistettynä ja huumorilla höystettynä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ajatus tämä lapsien / vanhemmuuden katuminen. Siinähän verrataan nykytilaa lapsien saamisen jälkeen johonkin kuviteltuun rinnakkaistodellisuuteen ilman lapsia. Ei kukaan voi tietää mitä oma elämä olisi ilman lapsia jos niitä jo on - voi ainoastaan muistaa sen mitä elämä oli ennen lapsia, mutta ei voi tietää minkälainen nykyhetki olisi ilman lapsia.

Ainakin pitäisi pystyä kertomaan tarkemmin mikä lapsien saamisen jälkeen on aiheuttanut katumisen tunnetta.

Se se olisikin kiinnostava tietää. Syyt voivat olla erilaisia eri ihmisillä. Siksi myös olis hyvä siitä julkisesti puhua ja itselleen asiaa selvittää. Voisi auttaa muös heitä, jotk ovat ehkä epävarmoja asian suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ajatus tämä lapsien / vanhemmuuden katuminen. Siinähän verrataan nykytilaa lapsien saamisen jälkeen johonkin kuviteltuun rinnakkaistodellisuuteen ilman lapsia. Ei kukaan voi tietää mitä oma elämä olisi ilman lapsia jos niitä jo on - voi ainoastaan muistaa sen mitä elämä oli ennen lapsia, mutta ei voi tietää minkälainen nykyhetki olisi ilman lapsia.

Ainakin pitäisi pystyä kertomaan tarkemmin mikä lapsien saamisen jälkeen on aiheuttanut katumisen tunnetta.

Katumisen vaiheita ja aiheita voi olla monia. Joku saattaa katua silloin alkuvuosina, johtuen hormooneista, väsymyksestä, pettymyyksestä puolisoon ja niin edelleen. Joillekin se katumus voi tulla myöhemmin, kun elämä ei menekään, kuten oli ajatellut. Tai jos lapsi onkin tosi sairas. Esimekiks. Kuinka moni näistä katuu vielä, kun lapset ovat aikuisia, voi olla sit taas eri tarina. Ja näihin katumisiin voi vaikuttaa henkilön oma suhtautuminen elämään yleensäkin. Erilaiset odotukset oman elämän suhteen. Kuinka moni oikeasti toivoo, ettei lapsiaan olis ollenkaan olemassa. Vai onko vaan joku muu tunne, jonka esittää katumisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei vieläkään haluta oikein myöntää, että lapsia ei yksinkertaisesti haluta hankkia.

Olen 33-vuotias vapaaehtoisesti lapseton nainen. Moni ystävä on tilanteessa, jossa miettii lasten hankintaa, mutta tuntuu lykkäilevän päätöstä jatkuvasti. Olen miettinyt, onko osalle helpompaa vain antaa ajan tehdä tehtävänsä, kuin tehdä sen valinnan, että ehkä niitä lapsia ei todella kaipaakkaan elämäänsä. Paine vanhemmilta ja yhteiskunnalta kuitenkin on kova, eikä moni halua leimaantua "erilaiseksi".

Surullista, jos aikuisenakaan ei saa omaa tahtoaan esille, vaan vaan ajautuu ratkaisuun näkemättä sitä omaa toivettaan. Ymmärrän, että näin voi käydä, mutta surullista se on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en koskaan tuntenut olevani äiti-ihminen lapsuuden menetyksistä ja  traumoista johtuen.

En halunnut lapsia ja ne tulivat vahingossa. Ovat 70 luvun tuotoksia, jolloin e-pillereitä ei helpolla saanut..

Parhaani yritin. En kertonut lapsille koskaan siitä, ennenkuin vasta vuosikymmeniä myöhemmin..

Kuinka kävikään, alkoi v-tuilemaan minulle ja välit meni poikki.

Katumisen tunteet on sitä, että en halunnut lapsia koska oli taloudellisesti vaikeaa. Kun vanhaksi tulee he pilaavat loppuelämäni syyttelemällä kuinka huono äiti olen ollut.

Ymmärrän hyvin lapsiasi. Mikä riivaa ihmistä, jonka on pakko ilmoittaa lapsilleen, ettei koskaan halunnut heitä? He eivät syntymäänsä valinneet ja joutuvat kuulemaan äidiltä, että ovat ei-toivottuja. Moni katkoisi tuollaiseen äitiin välinsä kokonaan.

Tunnen myös ihmisiä, joille on ollut kova pala, kun ovat kuulleet olleensa vahinkoja. En tiedä, olisko se omaa elämää paljon muuttanut, jos itse olisin tällaista kuullut. Mutta ehkä tuossa olennaista on se, kuuleeko vanhempien sit myös katuneen, vai kertovatko vahingon olleen iloinen sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en koskaan tuntenut olevani äiti-ihminen lapsuuden menetyksistä ja  traumoista johtuen.

En halunnut lapsia ja ne tulivat vahingossa. Ovat 70 luvun tuotoksia, jolloin e-pillereitä ei helpolla saanut..

Parhaani yritin. En kertonut lapsille koskaan siitä, ennenkuin vasta vuosikymmeniä myöhemmin..

Kuinka kävikään, alkoi v-tuilemaan minulle ja välit meni poikki.

Katumisen tunteet on sitä, että en halunnut lapsia koska oli taloudellisesti vaikeaa. Kun vanhaksi tulee he pilaavat loppuelämäni syyttelemällä kuinka huono äiti olen ollut.

Ymmärrän hyvin lapsiasi. Mikä riivaa ihmistä, jonka on pakko ilmoittaa lapsilleen, ettei koskaan halunnut heitä? He eivät syntymäänsä valinneet ja joutuvat kuulemaan äidiltä, että ovat ei-toivottuja. Moni katkoisi tuollaiseen äitiin välinsä kokonaan.

Minulle on äiti sanonut jo esiteininä, kuinka olen vahinko ja olisi pitänyt tehdä abortti, eikä sitoa itseään lapsella niin huonoon mieheen kuin isä. Ulkonäköni, ilmeeni ja jopa varpaiden muoto oli kuulemma sama kuin isällä ja joka päivä hän joutui katselemaan virheensä hedelmää, joka muistutti häntä tuosta miehestä. Tämä jatkui siihen asti kun muutin pois kotoa ja ajoittain sen jälkeenkin.

Aikuisena tapasin isäni (ei siis lapsuudessani ollut läsnä) koska halusin tietää, onko hän niin paha mitä olen vuosia kuunnellut. On hän. Sanoi minulle että syntymäni pilasi heidän suhteensa, eikä hän lasta halunnut, mutta vastustaa aborttia. Isä on katkera ja kävi egon päälle kun äiti halusi erota, hänen mielestään ihmiset eivät saa erota, tai ainakaan hänestä eivät saa erota. Isä on aivan jäätävä sovinisti ja on myöntänyt pettäneensä äitiä suhteen ajan, mutta minun syntymänihän se kaiken pahan syy oli.

Molemmat vanhemmat jäivät minulle aika etäisiksi. Ei tarvitse tällä taustalla ihmetellä miksi en omia lapsia halua.

Eikö tämä nyt ole hyvä esimerkki siitä että ei lapsien saaminen ole se ongelmien juurisyy vaan näiden aikuisten omat sisäiset ongelmat, oli elämässä lapsia tai ei.

En osaa sanoa,ovatko vanhempani olleet täyspäisiä ennen syntymääni. Isä nyt varmaan on ollut ikänsä sovinisti ja itsekäs.

Äiti oli pitkässä suhteessa, kihloissa ja avoliitossa, ja tuon miehen kanssa olisi ollut tarkoitus ilmeisesti asettua ja perustaa perhe, mutta mies kuoli auto- onnettomuudessa.

Ikä tuli äidillä vastaan, suvun rankka painostus ja 80- luvulla vissiin oli niin normi hankkia lapsia, että piti sitten epäsopivan miehen kanssa sattuneen vahingon. Lyhyt tikku jäi käteen ja viimeiset hetket saada lapsi käsillä, jotta suku pitäisi päänsä kiinni. Onhan tuossa traumaa kerrakseen.

Minäkin inhoan osaa eksistäni. En inhoamisen ilosta, vaan miten kohtelivat minua, pettämistä, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Jos minulla olisi lapsi jonkun heistä kanssa, tiedostan, että hyvin vaikeaa olisi olla näyttämättä sitä inhoa millään tavalla lapselle.

Siinä mielessä omena ei kauas puusta putoa. En voisi mennä itsestäni niin takuuseen, että en traumatisoisi erolasta aikuisten huonoilla väleillä, enkä halua kenenkään kokevan mitä itse koin, siksikin valitsen olla lapseton.

Äiti hyväksyi lapsettomuuspäätökseni mukisematta, isä ei hyväksy. Hänen mielestään lapsi pitäisi tehdä, jotta hänen (kyllä, juuri hänen) geeninsä jatkuvat ja voisi kehua kavereilleen olevansa isoisä. Juu, olentuon sosiopaatin kanssa välillä tekemisissä.

Työläinen161 kirjoitti:

Raha. Siinä se syy. Kasvoin itse köyhyydessä, ja pidän huolen siitä että omat lapseni eivät sitä koe. Eli ei lapsia kunnes palkka on kohdillaan. Eli ei näillä näkymin koskaan. Minimipalkoilla tai Kelan tuilla ei makseta onnellista lapsuutta. Se sosiaalinen syrjäytyminen johon perheen vähävaraisuus lapsen ajaa tänä päivänä on aivan järjetöntä. Itse kasvoin 90-luvulla, ja jo silloin rahattomuus oli sosiaalinen kuolemantuomio. Ja silloin ei edes tullut kiusatuksi vääränlaisten lenkkareiden tai puhelinten takia, kuten nykyisin. Yhteiskunta on hyperkaupallinen, inflaatio syö rahan arvoa, ja työstä ei makseta kunnon palkkaa. En haluaisi syntyä köyhään perheeseen tänä päivänä. Enkä tekisi muille sitä mitä en halua itselleni tehtävän.

Ymmärrän tunteesi, mutta vähävaraisuutta on monen tasoista. Meillä on aina ollut rahat loppu. Lapset sain opiskeluaikana. Muutaman vuoden ehdin työskennellä, kunnes sairastuin. Rahat olleet siis aina niukassa. Mitään merkkivaatteita eivät lapset saaneet, nintendoista puhumattakaan. Lapsiamme jopa jotkut haukkuivat köyhiksi. Silloin kotona käytiin keskustelua siitä, mitä on todellinen köyhyys. Ja mitä on näennäinen varallisuus. Meille vähävaraisuus oli sikäli helpompi, kuin joillekin toisille, että sukumme ovat sillai vakavaraisia, että me aikuiset tiesimme, ettemme joudu perikatoon. Tarvittaessa saisimme tukea. Selvisimme siis omilla rahoilla. Mutta henkisesti turva oli olemassa. Tätä ei todellakam voi verrata siihen, ettei ole mitään turvaverkkoja. Niillä on henkisesti suuri merkitys.

Nyt lapsillamme on todella terve suhtautuminen rahaan ja ymmärrys omasta hyväosaisuudesta. Kaikkea eivät saaneet, mutta kodin ilmapiiri oli vakaa.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdalla jää lapset tekemättä, koska erinäisten elämän muuttujien vuoksi onnistuin valmistumaan vasta päälle kolmekymppisenä ja työura vasta alkutaipaleella. Tässä pitäisi nyt sitten ensin saada vakaa urakehitys, maksaa opintolainat ja saada säästöjä isompaan asuntoon ja vanhempainvapaisiin. Ei taida tällä inflaatiolla ja palkoilla tätä ehtiä tekemään ennenkuin olen liian vanha äidikisi. Yhteiskunnan tai miehen rahoilla en ala siipeillä, koska sehän nyt vasta väärin onkin, mutta näin se vaan helposti menee etenkin naisella, jos ei kaikki mene kuin stömsöössä ja ole maisterin paperit kourassa 23v ja hyväpalkkaista duunia siinä heti tyrkyllä ja suotuisaa urakehitystä. Minnös teet. Ehkä hankin kissan tai koiran sitten vaikka 50v kun on toivottavasto vähän ylimääräistä rahaa

No tämähän se on, kun niin monet haluavat ensin sen valmiin ja vankan elämän, ja lapset siihet sitten koristeeksi. Lapsia on aina syntynyt keskeneräisiin perheihin ja siinä kasvaneet, elämän ohessa tai myötä.

Sinulla ei vissiin kovin suurta vauvakuumettakaan ole, se meinaan ei välitä mistään noista seikoista, jotka itselläsi vielä kesken. Eli ehkä sinua ei ole äidiksi tarkoitettukaan.

Vierailija kirjoitti:

En halua lapsia, olen 30-vuotias nainen ja seurustelen samanlaisen 30-vuotiaan miehen kanssa.

Ei yksinkertaisesti kiinnosta. Nuorempana sanoin, että jos olisin mies, voisin ryhtyä isäksi. Naisena ei vain kiinnosta; sinut laitetaan päävastuuseen, sinua arvostellaan 24/7, keho menee, vapaus menee, työelämä menee.. siinä menettää niin paljon ja ei saa mitään tilalle. Äijä voi lähteä menemään ja ihmiset vaan toteaa, että sellaista se on, voivoi. Äitinä ei voi lähteä. Ja jos äijä lähtee, niin deittimarkkinat olikin aikalailla siinä.

Koko elämä on yhtä helvetin taistelua toimeentulosta, jaksamisesta, työpaikoista, kriiseistä toiseen. Ei ole vakautta, eikä luottoa siihen, että elämä on elämisen arvoista tulevaisuudessa. Kapitalismi syöksee ihmisiä katuojaan, eriarvoisuus kasvaa, ilmastokriisi on jo täällä, taantuma vaanii taas nurkan takana.. olisi hulluutta puskea tällaiseen maailmaan lisää ihmisiä, saati asettaa itseään sellaiseen asemaan, jossa on alakynnessä tässä yhteiskunnassa (kun naisena olet jo muutenkin). Äärioikeiston nousu ainakin henkilökohtaisesti ahdistaa ja pelottaa niin paljon, että en halua tuoda tänne pallolle yhtäkään mukulaa seuraamaan tämän hyvinvointivaltion upottamista ja tuhoamista niiden pellejen toimesta.

Omistan ennemmin elämäni ihan sille omalle selviytymiselleni ja koetan pitää hauskaa tämän kaiken pskan keskellä. Tähän mennessä itsellä on ollut ihan tarpeeksi vaikeaa mt-ongelmien, talouden, työllistymisen ja ihmissuhteiden kanssa. Niissä on jo ihan tarpeeksi kestämistä.

Enkä edes pidä lapsista. Koira löytyy ja se riittää mainiosti.

Sinulla selkeät speksit asian suhteen. Hyvä näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hitto lisääntykää. Itse tajusin noin kymmenenvuotiaana, että koska vanhempani olivat olleet naimisissa jo 15 vuotta ennen kuin yllättäen synnyin, minullakin olisi todennäköisesti sairaus, joka haittaa raskaaksi tulemista. Sairauksia onkin useita ja pieni rakennepoikkeama, sekä sairaus joka aiheuttaa keskenmenoja. No mutta kuitenkin, ei se lasten hankkiminen ja kasvattaminen ole mitään rakettitiedettä. Lisääntykää!

Kuulehan, k*sipää, en minäkään pakota sinua tekemään jotain, mikä ei sinua kiinnosta, enkä aio pakottaa itseäni, senkin empatiakyvytön p*ska.

Miten kukaan voi kokea jonkun tuntemattoman kehoituksen pakottamisena?? Ja vielä kutsua tätä tuntematonta noin moukkamaisesti? Ihan rauhassa nyt, kukaan ei SINUA pakota mihinkään.

Maailmankuva, jota some ja media syöttää tekee miehistä naisia ja päinvastoin. Naiselle asetetut "tavoitteet" ovat ristiriidassa sen kanssa, että sinulla olisi oikeus ja vapaus hoitaa ja kasvattaa lapsesi rauhassa. Oravanpyörään, jossa hommaat ammatin ja uran, teet lapset, viet ne 8 kk ikäisinä laadukkaaseen varhaiskasvatukseen ja pyörität kodin ja kaiken lähes yksin, ei vaan kiinnosta. Nykyajan miehet sais katsoa peiliin. Mikä rooli heille vielä on?

Vierailija kirjoitti:

Monella naisella taitaa olla sellainen käsitys ja mielikuva omasta lapsuudesta, lähipiiristä, mediasta, että miehet eivät osallistu lasten hoitoon eivätkä tee uhrauksia lasten takia ja nainen jää täysin yksin ja tekee ne tarvittavat muutokset omaan elämäänsä.

Jokin aika sitten oli juttu perhevapaista ja miehiltä kysyttiin miksi eivät niitä pidä ja vastaukset olivat tasoa "en pidä pikkulapsista, ne ovat tylsiä, töissä on kivempaa". Täällä oli aiheesta ketju, jossa miehet, tai ainakin miehinä esiintyvät jatkoivat samaa rataa, kuinka hoivaaminen kuuluu vain naisille, kerran he sen lapsen ovat synnyttäneetkin.

Jos tuollainen ajatusmaailma on totta monella miehellä, niin ei ole yllättävää että monen naisen huoli ja yksi syy lapsettomuuteen on miesten osallistumattomuus lastenhoitoon ja perhearkeen.

Tarvittaisiin tuossa asiassa suurta asennemuutosta miehiltä, mutta siihen voi mennä vuosisatoja tai -tuhansia pahimmillaan.

Omassa lähipiirissä useampi kolmen ja neljänkympin välillä elävä lapsiperhe. Ovat koulutettuja kaupunkilaisia. Näissä perheissä miehet ovat ihan samanarvoisesti lastensa kanssa, kuin äiditkin.

Oma mies aikanaan ei ollut ihan samalla tasolla, mutta osallistui kuitenkin omalla tavallaan. Hän ei alkuun lapsia halunnut, mutta ei halunnut myöskään luopua minusta. Sovimme, että kun lapsia saamme, hän keskittyy hoitamaan ja auttamaan minua (keisarinleikkaukset ym. toipumista). Huomaamattaan sitte vaihtoi vaipat ja käveli yöt koliikkivauvan kanssa. Isyys kehittyi huomaamatta, kun keskittyi suorittamaan niitä pakollisia hommia, miettimättä enempää omaa isyyttään. Toimi meillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en koskaan tuntenut olevani äiti-ihminen lapsuuden menetyksistä ja  traumoista johtuen.

En halunnut lapsia ja ne tulivat vahingossa. Ovat 70 luvun tuotoksia, jolloin e-pillereitä ei helpolla saanut..

Parhaani yritin. En kertonut lapsille koskaan siitä, ennenkuin vasta vuosikymmeniä myöhemmin..

Kuinka kävikään, alkoi v-tuilemaan minulle ja välit meni poikki.

Katumisen tunteet on sitä, että en halunnut lapsia koska oli taloudellisesti vaikeaa. Kun vanhaksi tulee he pilaavat loppuelämäni syyttelemällä kuinka huono äiti olen ollut.

Ymmärrän hyvin lapsiasi. Mikä riivaa ihmistä, jonka on pakko ilmoittaa lapsilleen, ettei koskaan halunnut heitä? He eivät syntymäänsä valinneet ja joutuvat kuulemaan äidiltä, että ovat ei-toivottuja. Moni katkoisi tuollaiseen äitiin välinsä kokonaan.

Minulle on äiti sanonut jo esiteininä, kuinka olen vahinko ja olisi pitänyt tehdä abortti, eikä sitoa itseään lapsella niin huonoon mieheen kuin isä. Ulkonäköni, ilmeeni ja jopa varpaiden muoto oli kuulemma sama kuin isällä ja joka päivä hän joutui katselemaan virheensä hedelmää, joka muistutti häntä tuosta miehestä. Tämä jatkui siihen asti kun muutin pois kotoa ja ajoittain sen jälkeenkin.

Aikuisena tapasin isäni (ei siis lapsuudessani ollut läsnä) koska halusin tietää, onko hän niin paha mitä olen vuosia kuunnellut. On hän. Sanoi minulle että syntymäni pilasi heidän suhteensa, eikä hän lasta halunnut, mutta vastustaa aborttia. Isä on katkera ja kävi egon päälle kun äiti halusi erota, hänen mielestään ihmiset eivät saa erota, tai ainakaan hänestä eivät saa erota. Isä on aivan jäätävä sovinisti ja on myöntänyt pettäneensä äitiä suhteen ajan, mutta minun syntymänihän se kaiken pahan syy oli.

Molemmat vanhemmat jäivät minulle aika etäisiksi. Ei tarvitse tällä taustalla ihmetellä miksi en omia lapsia halua.

Sinun tilanteessa on niin moni asia pielessä! Toivon, ettei tämä kaikki ole murskannut omaa omanarvon tunnettasi. Kukaan ei ansaitse tuollaisia vanhempia...rikkinäisiä ihmisiä.