Lue keskustelun säännöt.
YLE: lapsia ei synny lukuisista eri syistä
https://yle.fi/a/74-20052231 Suurin syy on, ettei sopivaa kumppania ole löytynyt. Mielestäni syynä on deittiappien kertakäyttötapailukulttuuri ja infernaaliset vaatimukset seurustelukumppanille. Tinderissäkin monilla 30+ miehillä lukee, että yksi täydellinen riittää. Mutta kun kukaan ei ole täydellinen, eikä profiilinhaltijakaan kovin ihmeellinen. Toki myös syynä alueelliset erot jne
Kommentit (1267)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikissa muissa isoissa päätöksissä kannatetaan vakaata harkintaa paitsi lasten hankkimisessa, mikä on kuitenkin todella iso asia.
Juuri näin! Kerrohan että olet ajatellut työttömänä ja masentuneena hommata koiran niin heti sanotaan että ei ei kun et sinä jaksa sitä hoitaa kuitenkaan eikä riitä rahatkaan.
Jos taas kerrot olevasi raskaana heti onnitellaan että voi miten hienoa kaikki kyllä järjestyy vaikka elämässä olisi aivan kaikki päin mäntyä miten pahasti tahansa.
Olimme opiskelijoita, kun saimme molemmat lapset enkä sit heti opintojakaan valmiiksi. Kaikki järjestyi, tuloksena kaksi maailman ihaninta. Hyvä, että otimme silloin riskin. Äitinikin aina sanoi, et lasta ei kadu koskaan. Mitä tahansa muuta voi katua, lasta ei koskaan. Jos olisin odottanut muutman vuoden, ei olisi yhtään lasta meillä.
Suomessa ei kukaan joudu lapsen kanssa kadulle, eikä joudu varainaisesti näkemään nälkää, jos muuten perusasiat on kunnossa.Tuo on tuota valheellista ja vaarallista äitimyytti sontaa. Lapsiaan katuu monet, mutta siitä ei saa puhua. Ei edes anonyyminä voi koska äitimyytihullut hyökkää kimppuun haukkumaan.
Juuri näin. Kammottavaa oikein painottaa äidiksi tulevalle (tai asiaa miettivälle) ettei lapsia voi koskaan katua. Todellakin voi. Mitä jos tuon kommentin kirjoittaja olisikin katunut, olisiko hän saanut tukea omalta äidiltään? Ei ihme ettei asiasta uskalleta avata suuta, kun koko asian eivät monet uskalla ajatella edes olevan olemassa.
Katumisesta ei ole tuossa tapauksessa mitään hyötyä. Parempi katsoa, miten elämänsä voi saada mukavammalle tolalle olemassaolevien realiteettien puitteissa. Sitäpaitsi katumuksen tunteet lapsen saamisesta voivat olla tilapäisiä.(Kyllä, pikkulapsiaika on raskasta!) Parempi olla toitottamatta sellaisia, lapsen kannalta murskaavia lausuntoja kaikille, jotka viitsivät kuunnella. Muuten pääsee vielä myöhemmin katumaan sitä, että aikaisemmin katui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset tulee kasvattaa tähän yhteiskuntaan, ottamaan muut ihmiset myös huomioon.
Lapsilta tulee vaatia, se on rakkautta. Vaatimisella näytät , että uskot lapsen pystyvän hyvään ja parempaan. Enkä tarkoita arvosanoja vaan käyttäytymistä ja empatiaa.
Jännää, kuinka kovia intohimoja lapsettomilla on usein lasten kasvatusta kohtaan. Jos pitää itseään hyvänä kasvattajana, voi hakeutua ammattikasvattajaksi.
Lapsettomat tissiposket tuntuvat olevan parhaita asiantuntijoita kaikessa lapsiin liittyvässä. Vähän sama kuinka sähköautojen kanssa pahimmat ongelmat ovat aina polttomoottoriautoilijoilla.
No kyllähän se nyt nähdään miten te niitä lapsianne kasvatatte. Per seelleen menee. Lapset voivat huonosti ja hakkaavat toisiaan kilpaa, empatiakyky on kateissa ja koulutuloksetkin alkavat täällä olla jo ihan kehitysmaaluokkaa kun kakarat tuijottelevat puhelimiaan.
Ei tarvitse olla asiantuntija nähdäkseen että kasvatus on hukassa.
Kasvata itse paremmin. Ethän sinä maailmaa pelkäävä luuserirassukka uskalla edes yrittää.
Tuon ei pitäisi olla sellainen "nooh kokeillaan nyt ja katsotaan miten käy" asia. Uskalla edes yrittää... hah! Naurettavaa ja karmivaa samalla.
Mutta silti totta. Ja koska et ymmärrä mitään lapsista tai niiden kasvattamisesta, niin voin sanoa ettei yhdelläkään vanhemmalla ole ennen sitä ensimmäistä lasta kokemusta lasten kasvattamisesta. Ja toisena asiana voin sanoa, että lue vähemmän uutisia tai lopeta se kokonaan. Saat aivan väärän kuvan todellisesta maailmasta. Nytkin täällä moni tuntuu kuvittelevan, että lapset vain hakkaavat toisiaan koulussa.
Kaikki tuntemani lasten vanhemmat, joiden kanssa asiasta on puhuttu, ovat sanoneet, että ennen lasten saamista heillä olleet ajatukset siitä, millaista elämä lasten kanssa on tai miten elämä muuttuu lasten myötä, osoittautuivat vääriksi. Moni asia muuttui, mutta eri tavalla kuin he kuvittelivat. Osa muuttui paremmaksi, osa huonommaksi. Lapsiperhe-elämän raskautta on saatettu huokailla, mutta vain toiset vanhemmat ymmärtävät oikeasti, mitä silloin on tarkoitettu ja mitä ei.
Aijaa. Mun piireissä vanhemmat ovat useammin järkyttyneet työn määrästä ja väsymyksestä, vaikka tiesivät siitä toki jo etukäteen. Kaksi äideistä masentui, yksi pakeni harrastuksiinsa ja avautuu välillä parin viinilasin jälkeen miten katuu lastenhankintaa.
On ihan eri asia tietää jotain, kuin kokea se. Väsymys yllättää melkein kaikki. Sitä kun ei kokematta tiedä. Ja vaikka nuorena olis kuin valvonut bilettäen, ja mennyt samoilla silmillä töihin jne. ei sillä ololla ole mitään tekemistä vauvaöiden kanssa. Ja se masennus yllättää kanssa. Sitä ei voi ennustaa, kehen se iskee. Kaikesta silti selviää ja jos asiat hoidetaan oikein, ei katumus jää päälle ja lapsistaan myös nauttii ja iloitsee. Jos joku vain katuu, ei sellaisen ihmisen pitäis lapsia koskaan saadakkaan.
"Jos joku vain katuu, ei sellaisen ihmisen pitäis lapsia koskaan saadakkaan."
Se on myöhäistä sitten kun lapsi on jo syntynyt. Eli ihmisten jotka eivät halua lapsia ja tulisivat sellaista virhettä omalla kohdalla katumaan, ei pidä väkisin niitä lapsia tehdä kokeillakseen jos ehkä ei katuisikaan. Case closed ja nyt kaikki, ihan joka iikka, lopettaa ne lapsettomien ylipuhumisyritykset, jos sellaisia on ollut tapana harrastaa.
Eipä tuossa ketään yritetty ylipuhua yhtään mihinkään. Täällä nyt todistettu, että ihan normaalia on katua lapsiaan, vaikka niitä olis ensin halunnut. Ei, se ei ole normaalia. Js toivon todella, että jokainen joka lapsia saa, ne todella haluaa. Alkuun voi olla vaikeuksia, väsymystä ym. voi tuntua ylivoimaiselta. Mut niistä pääsee yli, hakee sit apua tarvittaessa. Se kuuluisa ja täälläkin paljon parjattu äidinrakkaus on hormonaalista. Ne hormoonit tulee sen prosessin aikana. Jos ei tule, taustalla on joku syy.
Jos ei alunperinkään lapsia halua, ei todellakaan saa tehdä karhunpalvelusta niille lapsille, koska he eivät päätä tänne tulosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä lasten hirveydestä ja maailmanlopusta saarnaavat katkerat egoistit ei voi ymmärtää että hoivavietti on ihmiselle luonnollinen ominaisuus ja sen täyttäminen perustarve, vaikka se juuri heiltä puuttuukin. Ihan sukupuolesta riippumatta.
Vanhuksetkin pysyvät toimintakykyisinä ja mieleltään terävinä paljon kauemmin kun heillä on joku tai jotain josta huolehtia, lastenlasten ja kumppanin puutteessa vaikka lemmikki pitää elämäniloa yllä. Todellisuudessa suuri enemmistö on aika epäitsekästä porukkaa joka löytää onnen muiden auttamisesta.
Jos kerran lemmikki pitää elämäniloa yllä sekä mahdollistaa sitä hoivaviettiä, niin sehän on silloin yhtä hyvä ratkaisu kuin lapsi, eikös niin?
Aika kömpelö esitys, mut tutkittu juttu, että lemmikit herättävät samoja hormoneja, kuin lapset. Siis omat lemmikit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset tulee kasvattaa tähän yhteiskuntaan, ottamaan muut ihmiset myös huomioon.
Lapsilta tulee vaatia, se on rakkautta. Vaatimisella näytät , että uskot lapsen pystyvän hyvään ja parempaan. Enkä tarkoita arvosanoja vaan käyttäytymistä ja empatiaa.
Jännää, kuinka kovia intohimoja lapsettomilla on usein lasten kasvatusta kohtaan. Jos pitää itseään hyvänä kasvattajana, voi hakeutua ammattikasvattajaksi.
Lapsettomat tissiposket tuntuvat olevan parhaita asiantuntijoita kaikessa lapsiin liittyvässä. Vähän sama kuinka sähköautojen kanssa pahimmat ongelmat ovat aina polttomoottoriautoilijoilla.
No kyllähän se nyt nähdään miten te niitä lapsianne kasvatatte. Per seelleen menee. Lapset voivat huonosti ja hakkaavat toisiaan kilpaa, empatiakyky on kateissa ja koulutuloksetkin alkavat täällä olla jo ihan kehitysmaaluokkaa kun kakarat tuijottelevat puhelimiaan.
Ei tarvitse olla asiantuntija nähdäkseen että kasvatus on hukassa.
Kasvata itse paremmin. Ethän sinä maailmaa pelkäävä luuserirassukka uskalla edes yrittää.
Tuon ei pitäisi olla sellainen "nooh kokeillaan nyt ja katsotaan miten käy" asia. Uskalla edes yrittää... hah! Naurettavaa ja karmivaa samalla.
Mutta silti totta. Ja koska et ymmärrä mitään lapsista tai niiden kasvattamisesta, niin voin sanoa ettei yhdelläkään vanhemmalla ole ennen sitä ensimmäistä lasta kokemusta lasten kasvattamisesta. Ja toisena asiana voin sanoa, että lue vähemmän uutisia tai lopeta se kokonaan. Saat aivan väärän kuvan todellisesta maailmasta. Nytkin täällä moni tuntuu kuvittelevan, että lapset vain hakkaavat toisiaan koulussa.
Kaikki tuntemani lasten vanhemmat, joiden kanssa asiasta on puhuttu, ovat sanoneet, että ennen lasten saamista heillä olleet ajatukset siitä, millaista elämä lasten kanssa on tai miten elämä muuttuu lasten myötä, osoittautuivat vääriksi. Moni asia muuttui, mutta eri tavalla kuin he kuvittelivat. Osa muuttui paremmaksi, osa huonommaksi. Lapsiperhe-elämän raskautta on saatettu huokailla, mutta vain toiset vanhemmat ymmärtävät oikeasti, mitä silloin on tarkoitettu ja mitä ei.
Aijaa. Mun piireissä vanhemmat ovat useammin järkyttyneet työn määrästä ja väsymyksestä, vaikka tiesivät siitä toki jo etukäteen. Kaksi äideistä masentui, yksi pakeni harrastuksiinsa ja avautuu välillä parin viinilasin jälkeen miten katuu lastenhankintaa.
Tuo on sinun kokemuksesi. Minun tuttavapiirissäni noin ei ole käynyt tietääkseni käynyt kenellekään. Joku on saattanut joskus todeta, että perhe-elämä on raskasta, mutta ilme kertoo, että perheen perustamista ei silti kaduta hetkeäkään. Tuntemissani perheissä isät ja äidit jakavat työtaakan ja molemmilla vanhemmilla on myös muuta elämää (kuten juuri harrastuksia tai työ) tasapainottamassa perhearkea. Aivan vauvavaihetta lukuunottamatta isät selviävät lastenhoidosta aivan yhtä hyvin kuin äiditkin.
Voi olla, että elän melkoisessa kuplassa. Tuttavapiirissäni on hyvin vähän eroja. Ystävien, sisarusten ja lähimpien työkavereiden joukossa ei taida olla yhtään eroperhettä. Vähän kaukaisemmissa kavereissa, kaukaisempien sukulaisten joukossa ja vähemmän tuttujen työkavereiden joukossa on joitakin eroperheitä, mutta aika vähän.
Sama juttu täällä. En tunne ketään, joka lapsiaan katuisi. Kaikilla ollut toki se raskas vaihe yöheräämisien kanssa. Kaikissa perheissä isät aktiivisia lastensa kanssa. Yks pariskunta eronnut, mutta heillä ei lapsia. Meillä lapset jo lähes kaikki täysikäisiä. Näitä kuplia on siis enemmänkin.
Mä tunnen, oman mutsin. Kuulin asiasta ekan kerran alakouluikäisenä.
Todella surullista. Hänellä on joku selvittämätön ongelma. Luonnollista tuo ei ole, eikä koskaan tietenkään lapsen syy. Aikuisuuteen kuuluu vastuu myös omasta mielenterveydestä.
-Kukaan ei ikinä kadu lapsiaan! Lapsia ei voi katua!
-Kyllä voi, tunnen itse katuvia ihmisiä ja mediassakin ihmiset ovat alkaneet hiljalleen avautua aiheesta, tosin anonyymisti ymmärrettävistä syistä.
-No ei oo normaalia!:D
Niin, heillä siis joku ongelma. Miten normaalin nyt sit määrittäis. Joku trauma tai tunnelukko tai jotain. Jos eka lapsia haluu, mut sit katuu, kun on ne saanut. Miten tästä voi joku loukkaantua?
Ihan samalla tavalla sitä lapsentekopäätöstä voi katua kuin mitä tahansa päätöstä tai valintaa elämässä, ei se mikään spesiaalikeissi ole. Ei tarvitse ihmetellä, että asiasta ihmiset eivät uskalla puhua, edes anonyymisti.
Ehkäpä lapsentekopäätöstä jälkikäteen pohtiessa vastuulliset vanhemmat miettivät myös niitä lapsiaan. Miltä sinusta tuntuisi jos äitisi kertoisi katuneen sinun syntymää koko loppuelämänsä?
Ihmisiltä (lue suht nuorilta sellaisilta) tuntuu puuttuvan ymmärrys elämän stokastisuudesta. Kun suurimmat muutokset elämässä ei olekaan omassa kontrollissa. Sairaus, kuolema, jopa ihmissuhteiden loppumiset, ne vaan sattuvat kohdalle. Entä jos naapuri päättää valloittaa Suomen ja kaikkien meidän elämä muuttuu totaalisesti lähitulevaisuudessa? Joku muu katastrofi? MIeti vaan miten paljon korona elämää muutti. Lasten hankkiminen on yksi muutos elämässä, sen jälkeenkin elämää voi jatkaa monella lailla. Aivan turhaa jälkikäteen katua tuollaista päätöstä, tekee elämästään noilla spekseilla mahdollisimman omanlaisen. Sama juttu koulutuksen hankkimisen/ammatin, parisuhteen jne päätöksissä, katumalla vain pilaa tulevaisuutensa menneisyyteen keskittymällä.
Huh, älä tuota soopaa ainakaan ikinä kasvotusten sano kellekään joka ehkä avautuu siitä, että olisi pitänyt pysyä lapsettomana. "Turha katua, elät vain elämääsi".
Niinhän ne katujat joutuvat tekemään mutta ei se sitä katumuksen tunnetta poista.
Kysypä joskus terapeutiltasi paljonko se katuminen auttaa mihinkään asiaan. Asioiden joita ei voi muuttaa katuminen ei auta, terapeuttien ohje on niiden hyväksyminen ja tekeminen elämästä mahdollisimman hyvän noista lähtökohdista. Mutta jokainen saa elää elämänsä tyylillään, vaikka menneisyyteen vajoten kaikkea katuen - mut eikö siinä jää nykyisyys ja tulevaisuus mahdollisuuksineen elämättä ja kokematta?
Mutta ketjun tarkoitus vissiin katua, ja kun eri ketjuja katsoo taitaa olla velojen kokoontumisajot menossa. OK niin, en kuulu joukkoon mielipiteineni. Omat lapseni jo aikuisia enkä koskaan ole heitä katunut vaan rakastan, ovat osa elämääni vieläkin. Joskus vaan mietin kuinka mauttomaksi ihmiset haluavat elämänsä: mahdollisimman helppo, mahdollisimman ennustettava, ne huippukohdat turvallisen turistirannan auringonlaskun katsominen tai vähän paremmassa ravintolassa syöminen. Kun näin kuusikymppisenä elämäänsä katsoo taaksepäin ei oikeasti kadu yhtään, ja erityisen arvokkaana kokee eniten tunnemuistijälkiä jättäneitä asioita. Noissa tietenkin ne syvimmän rakkauden tunteet joita on kokenut niin parisuhteissa kuin lapsia kohtaan - mutta myös elämän tiukimmat kokemukset: hätä ja ahdistus, huoli ja kuinka noista tilanteista kykeni nousemaan, oppimaan itsestään ja muista. Ehkä nuo jälkimmäiset kuitenkin kasvattaneet eniten ihmisenä, ja yhdistettynä tuohon ensimmäiseen: annettuun ja saatuun rakkauteen, ovat tehneet minusta nykyisen suht tasapainoisen ja henkisesti vahvan ihmisen. Mutta jokainen tavallaan. saa katua jos siltä tuntuu ja se tuntuu auttavan oloa.
No niin, tätä olisi pitänyt odottaa. :D "Älä sinä suotta lapsiasi kadu, kun minulle lapset ovat olleet elämän tärkein sisältö enkä kadu ollenkaan".
Olet varmaan trolli, mutta katuminen ei tarkoita sitä että jää menneisyyteen vellomaan eikä voi jatkaa elämäänsä niillä eväillä mitä on. Niinkin voi toimia, mutta eiköhän valtaosa ihmisistä yritä nimenomaan muokata elämäänsä mahdollisimman hyväksi vaikka virhevalintoja oliskin tullut tehtyä. Kukaan ei päätöksen voimalla voi alkaa nauttia perhe-elämästä jos ei siitä oikeasti nauti.
Esimerkkinä minäkin kadun sitä etten aikanaan hakeutunut unelma-ammattini pariin kun olin nuori ja fyysisesti kunnossa. Valitsin helpomman, akateemisen tien, ja tiedän nyt kun on liian myöhäistä että se oli väärä. Nyt ei ole enää fyysisiä mahdollisuuksia hakea siihen toiseen, mutta teen elämästäni näillä spekseillä niin hyvää kuin siitä voin saada. Ja olen onnellinen, muttei se muuta sitä faktaa että ammatinvalinta kaduttaa.
Pahoittelen, en ole lukenut koko ketjua, vilkaisin vaan lopun, eli en tiedä kadutko sinä myös lastasi/lapsiasi vai oletko vela joka käyttää omaa ammatinvalinnan katumuksen kokemustaan ymmärtääkseen lastensaamisen katumusta. Ja mietipä, jos et kykene enää fyysisesti tuohon unelma-ammattiin, kauankohan olisit kyennyt sitä oikeasti toteuttamaan nuorempanakaan? Joka tapauksessa olisit nykyikääsi mennessä joutunut vaihtamaan ammattia. Onko nykyammatti väärä jos kykenet sitä kuitenkin tekemään myös nykykunnossa, mahdollisesti eläkkeeseen saakka? Itse ajattelen ettei katuminen ole kovin hedelmällinen tapa suhtautua menneeseen. Sitä kun minkäänlaiset harjoitukset eivät muuta, voimakas katuminen pikemminkin vääristää nykyisyyttä ja tulevaisuutta: haaveilet mahdottomasta, ja sen vuoksi alat keskittyä negatiivisiin asioihin nykyisessä elämässäsi ja unohdat positiiviset. Nykyammatti ei se haaveammatti, mutta saat suht hyvää palkkaa, kykenet tekemään työtä eläkkeeseen, työkaverit voi olla kivoja... Mutta nyt sade taukosi, lähden takaisin pihatöihin, hauskaa lauantainjatkoa palstalle.
Kuten sanoin, olen onnellinen ja teen elämästäni parasta mahdollista näillä nykyisillä spekseillä. Edelleenkään katumus ei tarkoita menneisyydessä vellomista.
Ja olen vela, mutta sydämeni on niiden puolella jotka katuvat lasten hankintaa. Sinunkin kommenttisi osoittavat miten vaikea asia on käsiteltäväksi (et vaan kadu, et nyt kadu, älä kadu). Siksi aiheesta vaietaan edelleen, ja se nyt ei ainakaan ketään auta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten tekeminen ei kannata, sillä isien oikeudet erossa on käytännössä tuhottu. Isyyshuijauksiin pitäisi käydä entistä rankemmin kimppuun, yhdelläkään miehellä ei ole velvollisuutta kasvattaa toisen miehen lasta. Isyys pitää huijauksen ilmi tullessa pystyä purkamaan milloin tahansa riippumatta lapsen iästä. Törkeämmästä isyyshuijauksesta on saatava rikosoikeudellinen tuomio ja huijatun miehen saatava rahallinen korvaus toisen miehen lapsen kasvattamiseen kulutetusta ajasta, rahasta sekä aisuruuden häpeästä.
Avaisitko vähän sitä, miten isien oikeudet on erossa tuhottu?
Nainen voi kahden vuoden jälkeen vaikka kertoa totuuden lapsen oikeasta isästä mutta miehen "velvollisuudet" eivät pääty.
Tiesitkö että jopa 85% lapsista on ns. käenpoikasia?
Tää käenpoika se jaksaa tätä epätoivoista kampanjaansa. Aiemmin väitti luvuksi 60%. Totuus on 0.8-1.2%.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikissa muissa isoissa päätöksissä kannatetaan vakaata harkintaa paitsi lasten hankkimisessa, mikä on kuitenkin todella iso asia.
Juuri näin! Kerrohan että olet ajatellut työttömänä ja masentuneena hommata koiran niin heti sanotaan että ei ei kun et sinä jaksa sitä hoitaa kuitenkaan eikä riitä rahatkaan.
Jos taas kerrot olevasi raskaana heti onnitellaan että voi miten hienoa kaikki kyllä järjestyy vaikka elämässä olisi aivan kaikki päin mäntyä miten pahasti tahansa.
Olimme opiskelijoita, kun saimme molemmat lapset enkä sit heti opintojakaan valmiiksi. Kaikki järjestyi, tuloksena kaksi maailman ihaninta. Hyvä, että otimme silloin riskin. Äitinikin aina sanoi, et lasta ei kadu koskaan. Mitä tahansa muuta voi katua, lasta ei koskaan. Jos olisin odottanut muutman vuoden, ei olisi yhtään lasta meillä.
Suomessa ei kukaan joudu lapsen kanssa kadulle, eikä joudu varainaisesti näkemään nälkää, jos muuten perusasiat on kunnossa.Tuo on tuota valheellista ja vaarallista äitimyytti sontaa. Lapsiaan katuu monet, mutta siitä ei saa puhua. Ei edes anonyyminä voi koska äitimyytihullut hyökkää kimppuun haukkumaan.
Juuri näin. Kammottavaa oikein painottaa äidiksi tulevalle (tai asiaa miettivälle) ettei lapsia voi koskaan katua. Todellakin voi. Mitä jos tuon kommentin kirjoittaja olisikin katunut, olisiko hän saanut tukea omalta äidiltään? Ei ihme ettei asiasta uskalleta avata suuta, kun koko asian eivät monet uskalla ajatella edes olevan olemassa.
Katumisesta ei ole tuossa tapauksessa mitään hyötyä. Parempi katsoa, miten elämänsä voi saada mukavammalle tolalle olemassaolevien realiteettien puitteissa. Sitäpaitsi katumuksen tunteet lapsen saamisesta voivat olla tilapäisiä.(Kyllä, pikkulapsiaika on raskasta!) Parempi olla toitottamatta sellaisia, lapsen kannalta murskaavia lausuntoja kaikille, jotka viitsivät kuunnella. Muuten pääsee vielä myöhemmin katumaan sitä, että aikaisemmin katui.
Toitottaa lausuntoja kaikille? Ymmärrätkö edes mistä nyt puhutaan, tajuatko millainen tabu on kyseessä? Ymmärrätkö miten vaikeaa (ellei mahdotonta) on kertoa edes yhdelle ihmiselle elämässään että lasten hankinta kaduttaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lasten tekeminen ei kannata, sillä isien oikeudet erossa on käytännössä tuhottu. Isyyshuijauksiin pitäisi käydä entistä rankemmin kimppuun, yhdelläkään miehellä ei ole velvollisuutta kasvattaa toisen miehen lasta. Isyys pitää huijauksen ilmi tullessa pystyä purkamaan milloin tahansa riippumatta lapsen iästä. Törkeämmästä isyyshuijauksesta on saatava rikosoikeudellinen tuomio ja huijatun miehen saatava rahallinen korvaus toisen miehen lapsen kasvattamiseen kulutetusta ajasta, rahasta sekä aisuruuden häpeästä.
- Käytä aina ehkäisyä
- Pidä puolet perhevapaista
Liittyy miten isyyshuijauksiin?
Jos käyttää aina ehkäisyä niin ei tule isäksi. Jos nainen tulee raskaaksi vaikka miehelle tehty vasektomia niin heti tietää ettei ole oma mukula se. Duh.
Tämä kertoo kaiken tarvittavan naisista.
Näytätte hyväksyvän naisten petturuuden isyyshuijauksissa ettekä tuomitse naisten tekoja vaan kerrotte "ratkaisuksi" vasektomian.
Ei ihme että yhä useammat hyvät miehet valitsevat olla ilman parisuhdetta jolloin naisille jää vain miesten kuona.
Todella toivon, että poistutte parisuhdemarkkinoilta kaikki, joilla on tuollainen asenne naisia kohtaan. Toisaalta, jos olette rehellisiä, ei ole parisuhteesta pelkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kulttuuristamme on tullut itsekeskeistä ja ihmisistä laiskoja. Tehdään mitä itse lystätään välittämättä muista. Ei siihen kuvioon usein puoliso, eivätkä lapset sovi. Osa ymmärtää tämän itsekin ja jättävät vapaaehtoisesti lapset tekemättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset tulee kasvattaa tähän yhteiskuntaan, ottamaan muut ihmiset myös huomioon.
Lapsilta tulee vaatia, se on rakkautta. Vaatimisella näytät , että uskot lapsen pystyvän hyvään ja parempaan. Enkä tarkoita arvosanoja vaan käyttäytymistä ja empatiaa.
Jännää, kuinka kovia intohimoja lapsettomilla on usein lasten kasvatusta kohtaan. Jos pitää itseään hyvänä kasvattajana, voi hakeutua ammattikasvattajaksi.
Lapsettomat tissiposket tuntuvat olevan parhaita asiantuntijoita kaikessa lapsiin liittyvässä. Vähän sama kuinka sähköautojen kanssa pahimmat ongelmat ovat aina polttomoottoriautoilijoilla.
No kyllähän se nyt nähdään miten te niitä lapsianne kasvatatte. Per seelleen menee. Lapset voivat huonosti ja hakkaavat toisiaan kilpaa, empatiakyky on kateissa ja koulutuloksetkin alkavat täällä olla jo ihan kehitysmaaluokkaa kun kakarat tuijottelevat puhelimiaan.
Ei tarvitse olla asiantuntija nähdäkseen että kasvatus on hukassa.
Kasvata itse paremmin. Ethän sinä maailmaa pelkäävä luuserirassukka uskalla edes yrittää.
Tuon ei pitäisi olla sellainen "nooh kokeillaan nyt ja katsotaan miten käy" asia. Uskalla edes yrittää... hah! Naurettavaa ja karmivaa samalla.
Mutta silti totta. Ja koska et ymmärrä mitään lapsista tai niiden kasvattamisesta, niin voin sanoa ettei yhdelläkään vanhemmalla ole ennen sitä ensimmäistä lasta kokemusta lasten kasvattamisesta. Ja toisena asiana voin sanoa, että lue vähemmän uutisia tai lopeta se kokonaan. Saat aivan väärän kuvan todellisesta maailmasta. Nytkin täällä moni tuntuu kuvittelevan, että lapset vain hakkaavat toisiaan koulussa.
Kaikki tuntemani lasten vanhemmat, joiden kanssa asiasta on puhuttu, ovat sanoneet, että ennen lasten saamista heillä olleet ajatukset siitä, millaista elämä lasten kanssa on tai miten elämä muuttuu lasten myötä, osoittautuivat vääriksi. Moni asia muuttui, mutta eri tavalla kuin he kuvittelivat. Osa muuttui paremmaksi, osa huonommaksi. Lapsiperhe-elämän raskautta on saatettu huokailla, mutta vain toiset vanhemmat ymmärtävät oikeasti, mitä silloin on tarkoitettu ja mitä ei.
Aijaa. Mun piireissä vanhemmat ovat useammin järkyttyneet työn määrästä ja väsymyksestä, vaikka tiesivät siitä toki jo etukäteen. Kaksi äideistä masentui, yksi pakeni harrastuksiinsa ja avautuu välillä parin viinilasin jälkeen miten katuu lastenhankintaa.
On ihan eri asia tietää jotain, kuin kokea se. Väsymys yllättää melkein kaikki. Sitä kun ei kokematta tiedä. Ja vaikka nuorena olis kuin valvonut bilettäen, ja mennyt samoilla silmillä töihin jne. ei sillä ololla ole mitään tekemistä vauvaöiden kanssa. Ja se masennus yllättää kanssa. Sitä ei voi ennustaa, kehen se iskee. Kaikesta silti selviää ja jos asiat hoidetaan oikein, ei katumus jää päälle ja lapsistaan myös nauttii ja iloitsee. Jos joku vain katuu, ei sellaisen ihmisen pitäis lapsia koskaan saadakkaan.
"Jos joku vain katuu, ei sellaisen ihmisen pitäis lapsia koskaan saadakkaan."
Se on myöhäistä sitten kun lapsi on jo syntynyt. Eli ihmisten jotka eivät halua lapsia ja tulisivat sellaista virhettä omalla kohdalla katumaan, ei pidä väkisin niitä lapsia tehdä kokeillakseen jos ehkä ei katuisikaan. Case closed ja nyt kaikki, ihan joka iikka, lopettaa ne lapsettomien ylipuhumisyritykset, jos sellaisia on ollut tapana harrastaa.
Eipä tuossa ketään yritetty ylipuhua yhtään mihinkään. Täällä nyt todistettu, että ihan normaalia on katua lapsiaan, vaikka niitä olis ensin halunnut. Ei, se ei ole normaalia. Js toivon todella, että jokainen joka lapsia saa, ne todella haluaa. Alkuun voi olla vaikeuksia, väsymystä ym. voi tuntua ylivoimaiselta. Mut niistä pääsee yli, hakee sit apua tarvittaessa. Se kuuluisa ja täälläkin paljon parjattu äidinrakkaus on hormonaalista. Ne hormoonit tulee sen prosessin aikana. Jos ei tule, taustalla on joku syy.
Jos ei alunperinkään lapsia halua, ei todellakaan saa tehdä karhunpalvelusta niille lapsille, koska he eivät päätä tänne tulosta.
Ei katumus sulje pois rakkautta lasta kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset tulee kasvattaa tähän yhteiskuntaan, ottamaan muut ihmiset myös huomioon.
Lapsilta tulee vaatia, se on rakkautta. Vaatimisella näytät , että uskot lapsen pystyvän hyvään ja parempaan. Enkä tarkoita arvosanoja vaan käyttäytymistä ja empatiaa.
Jännää, kuinka kovia intohimoja lapsettomilla on usein lasten kasvatusta kohtaan. Jos pitää itseään hyvänä kasvattajana, voi hakeutua ammattikasvattajaksi.
Lapsettomat tissiposket tuntuvat olevan parhaita asiantuntijoita kaikessa lapsiin liittyvässä. Vähän sama kuinka sähköautojen kanssa pahimmat ongelmat ovat aina polttomoottoriautoilijoilla.
No kyllähän se nyt nähdään miten te niitä lapsianne kasvatatte. Per seelleen menee. Lapset voivat huonosti ja hakkaavat toisiaan kilpaa, empatiakyky on kateissa ja koulutuloksetkin alkavat täällä olla jo ihan kehitysmaaluokkaa kun kakarat tuijottelevat puhelimiaan.
Ei tarvitse olla asiantuntija nähdäkseen että kasvatus on hukassa.
Kasvata itse paremmin. Ethän sinä maailmaa pelkäävä luuserirassukka uskalla edes yrittää.
Tuon ei pitäisi olla sellainen "nooh kokeillaan nyt ja katsotaan miten käy" asia. Uskalla edes yrittää... hah! Naurettavaa ja karmivaa samalla.
Mutta silti totta. Ja koska et ymmärrä mitään lapsista tai niiden kasvattamisesta, niin voin sanoa ettei yhdelläkään vanhemmalla ole ennen sitä ensimmäistä lasta kokemusta lasten kasvattamisesta. Ja toisena asiana voin sanoa, että lue vähemmän uutisia tai lopeta se kokonaan. Saat aivan väärän kuvan todellisesta maailmasta. Nytkin täällä moni tuntuu kuvittelevan, että lapset vain hakkaavat toisiaan koulussa.
Kaikki tuntemani lasten vanhemmat, joiden kanssa asiasta on puhuttu, ovat sanoneet, että ennen lasten saamista heillä olleet ajatukset siitä, millaista elämä lasten kanssa on tai miten elämä muuttuu lasten myötä, osoittautuivat vääriksi. Moni asia muuttui, mutta eri tavalla kuin he kuvittelivat. Osa muuttui paremmaksi, osa huonommaksi. Lapsiperhe-elämän raskautta on saatettu huokailla, mutta vain toiset vanhemmat ymmärtävät oikeasti, mitä silloin on tarkoitettu ja mitä ei.
Aijaa. Mun piireissä vanhemmat ovat useammin järkyttyneet työn määrästä ja väsymyksestä, vaikka tiesivät siitä toki jo etukäteen. Kaksi äideistä masentui, yksi pakeni harrastuksiinsa ja avautuu välillä parin viinilasin jälkeen miten katuu lastenhankintaa.
Tuo on sinun kokemuksesi. Minun tuttavapiirissäni noin ei ole käynyt tietääkseni käynyt kenellekään. Joku on saattanut joskus todeta, että perhe-elämä on raskasta, mutta ilme kertoo, että perheen perustamista ei silti kaduta hetkeäkään. Tuntemissani perheissä isät ja äidit jakavat työtaakan ja molemmilla vanhemmilla on myös muuta elämää (kuten juuri harrastuksia tai työ) tasapainottamassa perhearkea. Aivan vauvavaihetta lukuunottamatta isät selviävät lastenhoidosta aivan yhtä hyvin kuin äiditkin.
Voi olla, että elän melkoisessa kuplassa. Tuttavapiirissäni on hyvin vähän eroja. Ystävien, sisarusten ja lähimpien työkavereiden joukossa ei taida olla yhtään eroperhettä. Vähän kaukaisemmissa kavereissa, kaukaisempien sukulaisten joukossa ja vähemmän tuttujen työkavereiden joukossa on joitakin eroperheitä, mutta aika vähän.
Sama juttu täällä. En tunne ketään, joka lapsiaan katuisi. Kaikilla ollut toki se raskas vaihe yöheräämisien kanssa. Kaikissa perheissä isät aktiivisia lastensa kanssa. Yks pariskunta eronnut, mutta heillä ei lapsia. Meillä lapset jo lähes kaikki täysikäisiä. Näitä kuplia on siis enemmänkin.
Mä tunnen, oman mutsin. Kuulin asiasta ekan kerran alakouluikäisenä.
Todella surullista. Hänellä on joku selvittämätön ongelma. Luonnollista tuo ei ole, eikä koskaan tietenkään lapsen syy. Aikuisuuteen kuuluu vastuu myös omasta mielenterveydestä.
-Kukaan ei ikinä kadu lapsiaan! Lapsia ei voi katua!
-Kyllä voi, tunnen itse katuvia ihmisiä ja mediassakin ihmiset ovat alkaneet hiljalleen avautua aiheesta, tosin anonyymisti ymmärrettävistä syistä.
-No ei oo normaalia!:D
Niin, heillä siis joku ongelma. Miten normaalin nyt sit määrittäis. Joku trauma tai tunnelukko tai jotain. Jos eka lapsia haluu, mut sit katuu, kun on ne saanut. Miten tästä voi joku loukkaantua?
Ihan samalla tavalla sitä lapsentekopäätöstä voi katua kuin mitä tahansa päätöstä tai valintaa elämässä, ei se mikään spesiaalikeissi ole. Ei tarvitse ihmetellä, että asiasta ihmiset eivät uskalla puhua, edes anonyymisti.
Ehkäpä lapsentekopäätöstä jälkikäteen pohtiessa vastuulliset vanhemmat miettivät myös niitä lapsiaan. Miltä sinusta tuntuisi jos äitisi kertoisi katuneen sinun syntymää koko loppuelämänsä?
Ihmisiltä (lue suht nuorilta sellaisilta) tuntuu puuttuvan ymmärrys elämän stokastisuudesta. Kun suurimmat muutokset elämässä ei olekaan omassa kontrollissa. Sairaus, kuolema, jopa ihmissuhteiden loppumiset, ne vaan sattuvat kohdalle. Entä jos naapuri päättää valloittaa Suomen ja kaikkien meidän elämä muuttuu totaalisesti lähitulevaisuudessa? Joku muu katastrofi? MIeti vaan miten paljon korona elämää muutti. Lasten hankkiminen on yksi muutos elämässä, sen jälkeenkin elämää voi jatkaa monella lailla. Aivan turhaa jälkikäteen katua tuollaista päätöstä, tekee elämästään noilla spekseilla mahdollisimman omanlaisen. Sama juttu koulutuksen hankkimisen/ammatin, parisuhteen jne päätöksissä, katumalla vain pilaa tulevaisuutensa menneisyyteen keskittymällä.
Huh, älä tuota soopaa ainakaan ikinä kasvotusten sano kellekään joka ehkä avautuu siitä, että olisi pitänyt pysyä lapsettomana. "Turha katua, elät vain elämääsi".
Niinhän ne katujat joutuvat tekemään mutta ei se sitä katumuksen tunnetta poista.
Niin siis millään tavalla sitä katumusta ei kannata yrittää käsitellä mitenkään. Ihan vaan salaa helliä omaa totuuttaan. Oishan se tosi ikävää, jos se mieli taas muuttuis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset tulee kasvattaa tähän yhteiskuntaan, ottamaan muut ihmiset myös huomioon.
Lapsilta tulee vaatia, se on rakkautta. Vaatimisella näytät , että uskot lapsen pystyvän hyvään ja parempaan. Enkä tarkoita arvosanoja vaan käyttäytymistä ja empatiaa.
Jännää, kuinka kovia intohimoja lapsettomilla on usein lasten kasvatusta kohtaan. Jos pitää itseään hyvänä kasvattajana, voi hakeutua ammattikasvattajaksi.
Lapsettomat tissiposket tuntuvat olevan parhaita asiantuntijoita kaikessa lapsiin liittyvässä. Vähän sama kuinka sähköautojen kanssa pahimmat ongelmat ovat aina polttomoottoriautoilijoilla.
No kyllähän se nyt nähdään miten te niitä lapsianne kasvatatte. Per seelleen menee. Lapset voivat huonosti ja hakkaavat toisiaan kilpaa, empatiakyky on kateissa ja koulutuloksetkin alkavat täällä olla jo ihan kehitysmaaluokkaa kun kakarat tuijottelevat puhelimiaan.
Ei tarvitse olla asiantuntija nähdäkseen että kasvatus on hukassa.
Kasvata itse paremmin. Ethän sinä maailmaa pelkäävä luuserirassukka uskalla edes yrittää.
Tuon ei pitäisi olla sellainen "nooh kokeillaan nyt ja katsotaan miten käy" asia. Uskalla edes yrittää... hah! Naurettavaa ja karmivaa samalla.
Mutta silti totta. Ja koska et ymmärrä mitään lapsista tai niiden kasvattamisesta, niin voin sanoa ettei yhdelläkään vanhemmalla ole ennen sitä ensimmäistä lasta kokemusta lasten kasvattamisesta. Ja toisena asiana voin sanoa, että lue vähemmän uutisia tai lopeta se kokonaan. Saat aivan väärän kuvan todellisesta maailmasta. Nytkin täällä moni tuntuu kuvittelevan, että lapset vain hakkaavat toisiaan koulussa.
Kaikki tuntemani lasten vanhemmat, joiden kanssa asiasta on puhuttu, ovat sanoneet, että ennen lasten saamista heillä olleet ajatukset siitä, millaista elämä lasten kanssa on tai miten elämä muuttuu lasten myötä, osoittautuivat vääriksi. Moni asia muuttui, mutta eri tavalla kuin he kuvittelivat. Osa muuttui paremmaksi, osa huonommaksi. Lapsiperhe-elämän raskautta on saatettu huokailla, mutta vain toiset vanhemmat ymmärtävät oikeasti, mitä silloin on tarkoitettu ja mitä ei.
Aijaa. Mun piireissä vanhemmat ovat useammin järkyttyneet työn määrästä ja väsymyksestä, vaikka tiesivät siitä toki jo etukäteen. Kaksi äideistä masentui, yksi pakeni harrastuksiinsa ja avautuu välillä parin viinilasin jälkeen miten katuu lastenhankintaa.
Tuo on sinun kokemuksesi. Minun tuttavapiirissäni noin ei ole käynyt tietääkseni käynyt kenellekään. Joku on saattanut joskus todeta, että perhe-elämä on raskasta, mutta ilme kertoo, että perheen perustamista ei silti kaduta hetkeäkään. Tuntemissani perheissä isät ja äidit jakavat työtaakan ja molemmilla vanhemmilla on myös muuta elämää (kuten juuri harrastuksia tai työ) tasapainottamassa perhearkea. Aivan vauvavaihetta lukuunottamatta isät selviävät lastenhoidosta aivan yhtä hyvin kuin äiditkin.
Voi olla, että elän melkoisessa kuplassa. Tuttavapiirissäni on hyvin vähän eroja. Ystävien, sisarusten ja lähimpien työkavereiden joukossa ei taida olla yhtään eroperhettä. Vähän kaukaisemmissa kavereissa, kaukaisempien sukulaisten joukossa ja vähemmän tuttujen työkavereiden joukossa on joitakin eroperheitä, mutta aika vähän.
Sama juttu täällä. En tunne ketään, joka lapsiaan katuisi. Kaikilla ollut toki se raskas vaihe yöheräämisien kanssa. Kaikissa perheissä isät aktiivisia lastensa kanssa. Yks pariskunta eronnut, mutta heillä ei lapsia. Meillä lapset jo lähes kaikki täysikäisiä. Näitä kuplia on siis enemmänkin.
Mä tunnen, oman mutsin. Kuulin asiasta ekan kerran alakouluikäisenä.
Todella surullista. Hänellä on joku selvittämätön ongelma. Luonnollista tuo ei ole, eikä koskaan tietenkään lapsen syy. Aikuisuuteen kuuluu vastuu myös omasta mielenterveydestä.
-Kukaan ei ikinä kadu lapsiaan! Lapsia ei voi katua!
-Kyllä voi, tunnen itse katuvia ihmisiä ja mediassakin ihmiset ovat alkaneet hiljalleen avautua aiheesta, tosin anonyymisti ymmärrettävistä syistä.
-No ei oo normaalia!:D
Niin, heillä siis joku ongelma. Miten normaalin nyt sit määrittäis. Joku trauma tai tunnelukko tai jotain. Jos eka lapsia haluu, mut sit katuu, kun on ne saanut. Miten tästä voi joku loukkaantua?
Ihan samalla tavalla sitä lapsentekopäätöstä voi katua kuin mitä tahansa päätöstä tai valintaa elämässä, ei se mikään spesiaalikeissi ole. Ei tarvitse ihmetellä, että asiasta ihmiset eivät uskalla puhua, edes anonyymisti.
Ehkäpä lapsentekopäätöstä jälkikäteen pohtiessa vastuulliset vanhemmat miettivät myös niitä lapsiaan. Miltä sinusta tuntuisi jos äitisi kertoisi katuneen sinun syntymää koko loppuelämänsä?
Ihmisiltä (lue suht nuorilta sellaisilta) tuntuu puuttuvan ymmärrys elämän stokastisuudesta. Kun suurimmat muutokset elämässä ei olekaan omassa kontrollissa. Sairaus, kuolema, jopa ihmissuhteiden loppumiset, ne vaan sattuvat kohdalle. Entä jos naapuri päättää valloittaa Suomen ja kaikkien meidän elämä muuttuu totaalisesti lähitulevaisuudessa? Joku muu katastrofi? MIeti vaan miten paljon korona elämää muutti. Lasten hankkiminen on yksi muutos elämässä, sen jälkeenkin elämää voi jatkaa monella lailla. Aivan turhaa jälkikäteen katua tuollaista päätöstä, tekee elämästään noilla spekseilla mahdollisimman omanlaisen. Sama juttu koulutuksen hankkimisen/ammatin, parisuhteen jne päätöksissä, katumalla vain pilaa tulevaisuutensa menneisyyteen keskittymällä.
Huh, älä tuota soopaa ainakaan ikinä kasvotusten sano kellekään joka ehkä avautuu siitä, että olisi pitänyt pysyä lapsettomana. "Turha katua, elät vain elämääsi".
Niinhän ne katujat joutuvat tekemään mutta ei se sitä katumuksen tunnetta poista.
Niin siis millään tavalla sitä katumusta ei kannata yrittää käsitellä mitenkään. Ihan vaan salaa helliä omaa totuuttaan. Oishan se tosi ikävää, jos se mieli taas muuttuis.
No eiköhän sitä ole pakko yrittää parhaansa mukaan käsitellä kun ei niitä lapsia tekemättömiksikään saa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset tulee kasvattaa tähän yhteiskuntaan, ottamaan muut ihmiset myös huomioon.
Lapsilta tulee vaatia, se on rakkautta. Vaatimisella näytät , että uskot lapsen pystyvän hyvään ja parempaan. Enkä tarkoita arvosanoja vaan käyttäytymistä ja empatiaa.
Jännää, kuinka kovia intohimoja lapsettomilla on usein lasten kasvatusta kohtaan. Jos pitää itseään hyvänä kasvattajana, voi hakeutua ammattikasvattajaksi.
Lapsettomat tissiposket tuntuvat olevan parhaita asiantuntijoita kaikessa lapsiin liittyvässä. Vähän sama kuinka sähköautojen kanssa pahimmat ongelmat ovat aina polttomoottoriautoilijoilla.
No kyllähän se nyt nähdään miten te niitä lapsianne kasvatatte. Per seelleen menee. Lapset voivat huonosti ja hakkaavat toisiaan kilpaa, empatiakyky on kateissa ja koulutuloksetkin alkavat täällä olla jo ihan kehitysmaaluokkaa kun kakarat tuijottelevat puhelimiaan.
Ei tarvitse olla asiantuntija nähdäkseen että kasvatus on hukassa.
Kasvata itse paremmin. Ethän sinä maailmaa pelkäävä luuserirassukka uskalla edes yrittää.
Tuon ei pitäisi olla sellainen "nooh kokeillaan nyt ja katsotaan miten käy" asia. Uskalla edes yrittää... hah! Naurettavaa ja karmivaa samalla.
Mutta silti totta. Ja koska et ymmärrä mitään lapsista tai niiden kasvattamisesta, niin voin sanoa ettei yhdelläkään vanhemmalla ole ennen sitä ensimmäistä lasta kokemusta lasten kasvattamisesta. Ja toisena asiana voin sanoa, että lue vähemmän uutisia tai lopeta se kokonaan. Saat aivan väärän kuvan todellisesta maailmasta. Nytkin täällä moni tuntuu kuvittelevan, että lapset vain hakkaavat toisiaan koulussa.
Kaikki tuntemani lasten vanhemmat, joiden kanssa asiasta on puhuttu, ovat sanoneet, että ennen lasten saamista heillä olleet ajatukset siitä, millaista elämä lasten kanssa on tai miten elämä muuttuu lasten myötä, osoittautuivat vääriksi. Moni asia muuttui, mutta eri tavalla kuin he kuvittelivat. Osa muuttui paremmaksi, osa huonommaksi. Lapsiperhe-elämän raskautta on saatettu huokailla, mutta vain toiset vanhemmat ymmärtävät oikeasti, mitä silloin on tarkoitettu ja mitä ei.
Aijaa. Mun piireissä vanhemmat ovat useammin järkyttyneet työn määrästä ja väsymyksestä, vaikka tiesivät siitä toki jo etukäteen. Kaksi äideistä masentui, yksi pakeni harrastuksiinsa ja avautuu välillä parin viinilasin jälkeen miten katuu lastenhankintaa.
Tuo on sinun kokemuksesi. Minun tuttavapiirissäni noin ei ole käynyt tietääkseni käynyt kenellekään. Joku on saattanut joskus todeta, että perhe-elämä on raskasta, mutta ilme kertoo, että perheen perustamista ei silti kaduta hetkeäkään. Tuntemissani perheissä isät ja äidit jakavat työtaakan ja molemmilla vanhemmilla on myös muuta elämää (kuten juuri harrastuksia tai työ) tasapainottamassa perhearkea. Aivan vauvavaihetta lukuunottamatta isät selviävät lastenhoidosta aivan yhtä hyvin kuin äiditkin.
Voi olla, että elän melkoisessa kuplassa. Tuttavapiirissäni on hyvin vähän eroja. Ystävien, sisarusten ja lähimpien työkavereiden joukossa ei taida olla yhtään eroperhettä. Vähän kaukaisemmissa kavereissa, kaukaisempien sukulaisten joukossa ja vähemmän tuttujen työkavereiden joukossa on joitakin eroperheitä, mutta aika vähän.
Sama juttu täällä. En tunne ketään, joka lapsiaan katuisi. Kaikilla ollut toki se raskas vaihe yöheräämisien kanssa. Kaikissa perheissä isät aktiivisia lastensa kanssa. Yks pariskunta eronnut, mutta heillä ei lapsia. Meillä lapset jo lähes kaikki täysikäisiä. Näitä kuplia on siis enemmänkin.
Mä tunnen, oman mutsin. Kuulin asiasta ekan kerran alakouluikäisenä.
Todella surullista. Hänellä on joku selvittämätön ongelma. Luonnollista tuo ei ole, eikä koskaan tietenkään lapsen syy. Aikuisuuteen kuuluu vastuu myös omasta mielenterveydestä.
-Kukaan ei ikinä kadu lapsiaan! Lapsia ei voi katua!
-Kyllä voi, tunnen itse katuvia ihmisiä ja mediassakin ihmiset ovat alkaneet hiljalleen avautua aiheesta, tosin anonyymisti ymmärrettävistä syistä.
-No ei oo normaalia!:D
Niin, heillä siis joku ongelma. Miten normaalin nyt sit määrittäis. Joku trauma tai tunnelukko tai jotain. Jos eka lapsia haluu, mut sit katuu, kun on ne saanut. Miten tästä voi joku loukkaantua?
Ihan samalla tavalla sitä lapsentekopäätöstä voi katua kuin mitä tahansa päätöstä tai valintaa elämässä, ei se mikään spesiaalikeissi ole. Ei tarvitse ihmetellä, että asiasta ihmiset eivät uskalla puhua, edes anonyymisti.
Ehkäpä lapsentekopäätöstä jälkikäteen pohtiessa vastuulliset vanhemmat miettivät myös niitä lapsiaan. Miltä sinusta tuntuisi jos äitisi kertoisi katuneen sinun syntymää koko loppuelämänsä?
Ihmisiltä (lue suht nuorilta sellaisilta) tuntuu puuttuvan ymmärrys elämän stokastisuudesta. Kun suurimmat muutokset elämässä ei olekaan omassa kontrollissa. Sairaus, kuolema, jopa ihmissuhteiden loppumiset, ne vaan sattuvat kohdalle. Entä jos naapuri päättää valloittaa Suomen ja kaikkien meidän elämä muuttuu totaalisesti lähitulevaisuudessa? Joku muu katastrofi? MIeti vaan miten paljon korona elämää muutti. Lasten hankkiminen on yksi muutos elämässä, sen jälkeenkin elämää voi jatkaa monella lailla. Aivan turhaa jälkikäteen katua tuollaista päätöstä, tekee elämästään noilla spekseilla mahdollisimman omanlaisen. Sama juttu koulutuksen hankkimisen/ammatin, parisuhteen jne päätöksissä, katumalla vain pilaa tulevaisuutensa menneisyyteen keskittymällä.
Huh, älä tuota soopaa ainakaan ikinä kasvotusten sano kellekään joka ehkä avautuu siitä, että olisi pitänyt pysyä lapsettomana. "Turha katua, elät vain elämääsi".
Niinhän ne katujat joutuvat tekemään mutta ei se sitä katumuksen tunnetta poista.
Kysypä joskus terapeutiltasi paljonko se katuminen auttaa mihinkään asiaan. Asioiden joita ei voi muuttaa katuminen ei auta, terapeuttien ohje on niiden hyväksyminen ja tekeminen elämästä mahdollisimman hyvän noista lähtökohdista. Mutta jokainen saa elää elämänsä tyylillään, vaikka menneisyyteen vajoten kaikkea katuen - mut eikö siinä jää nykyisyys ja tulevaisuus mahdollisuuksineen elämättä ja kokematta?
Mutta ketjun tarkoitus vissiin katua, ja kun eri ketjuja katsoo taitaa olla velojen kokoontumisajot menossa. OK niin, en kuulu joukkoon mielipiteineni. Omat lapseni jo aikuisia enkä koskaan ole heitä katunut vaan rakastan, ovat osa elämääni vieläkin. Joskus vaan mietin kuinka mauttomaksi ihmiset haluavat elämänsä: mahdollisimman helppo, mahdollisimman ennustettava, ne huippukohdat turvallisen turistirannan auringonlaskun katsominen tai vähän paremmassa ravintolassa syöminen. Kun näin kuusikymppisenä elämäänsä katsoo taaksepäin ei oikeasti kadu yhtään, ja erityisen arvokkaana kokee eniten tunnemuistijälkiä jättäneitä asioita. Noissa tietenkin ne syvimmän rakkauden tunteet joita on kokenut niin parisuhteissa kuin lapsia kohtaan - mutta myös elämän tiukimmat kokemukset: hätä ja ahdistus, huoli ja kuinka noista tilanteista kykeni nousemaan, oppimaan itsestään ja muista. Ehkä nuo jälkimmäiset kuitenkin kasvattaneet eniten ihmisenä, ja yhdistettynä tuohon ensimmäiseen: annettuun ja saatuun rakkauteen, ovat tehneet minusta nykyisen suht tasapainoisen ja henkisesti vahvan ihmisen. Mutta jokainen tavallaan. saa katua jos siltä tuntuu ja se tuntuu auttavan oloa.
Kirjoitit minun ajatukset! Olemme myös ikätovereita, ehkä se selittää myös.
En koskaan kuvitellutkaan elämän olevan helppoa, en vaan osannut odottaa just niitä haasteita, joita sit oon saanut. Kaikkinensa ovat kuitenkin tehneet minustakin sen, joka nyt olen. Elämän ilot ja onni korostuu, kun on niitä muitakin tunteita ja tilanteita ollut.
Tällä en nyt kuitenkaan tarkoita, et kaikkien pitäisi valita lapset, koska minä valitsin. Ilmeisesti ihan kaikkea voi katua. Vaikka ammattiaan. Ja voi jäädä sit roikkumaan siihen katumisen tunteeseen. Tai sitten miettiä, mitä siitä oppis ja mitä tehdä, jotta tulevaisuus olis muutakin, kuin katumista. Se tunne voi lamauttaa ja siten kahlita voimavaroja.
En tiedä, voiko ihminen loppuun asti itse päättää suhtautumistaan elämään. Mut tietyssä määrin fatalistina on hyvä elää.
Vuonna -86 pamahti Tsernobylin ydinvoimala. Saaste levisi Suomeen ja satoi alas ihmisten niskaan. Kukaan ei varoittanut ydinlaskeumasta. Seurauksena kilpirauhasen vajaatoimintaa ja muita kilpirauhasongelmia isolla osalla kansasta. Onko edes mikään ihme? Ja lääkärit osaavat diagnosoida hyvin heikosti kilpirauhasongelmia. Itsellänikin labratulokset punaisella, eikä lääkäri tajunnut mitään, kun en ollut ylipainoinen. Kilpirauhasen tuottama hormoni vaikuttaa ihan suoraan ihmisten lisääntymiseen ja muiden hormonien tuotantoon. Epäilen vielä, että moni nuori aikuinen saa kilpirauhassairautensa hoitoon lääkäreiltä masennuslääkityksen. Siinä loistava yhtälö ja lapsettomuus taattu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset tulee kasvattaa tähän yhteiskuntaan, ottamaan muut ihmiset myös huomioon.
Lapsilta tulee vaatia, se on rakkautta. Vaatimisella näytät , että uskot lapsen pystyvän hyvään ja parempaan. Enkä tarkoita arvosanoja vaan käyttäytymistä ja empatiaa.
Jännää, kuinka kovia intohimoja lapsettomilla on usein lasten kasvatusta kohtaan. Jos pitää itseään hyvänä kasvattajana, voi hakeutua ammattikasvattajaksi.
Lapsettomat tissiposket tuntuvat olevan parhaita asiantuntijoita kaikessa lapsiin liittyvässä. Vähän sama kuinka sähköautojen kanssa pahimmat ongelmat ovat aina polttomoottoriautoilijoilla.
No kyllähän se nyt nähdään miten te niitä lapsianne kasvatatte. Per seelleen menee. Lapset voivat huonosti ja hakkaavat toisiaan kilpaa, empatiakyky on kateissa ja koulutuloksetkin alkavat täällä olla jo ihan kehitysmaaluokkaa kun kakarat tuijottelevat puhelimiaan.
Ei tarvitse olla asiantuntija nähdäkseen että kasvatus on hukassa.
Kasvata itse paremmin. Ethän sinä maailmaa pelkäävä luuserirassukka uskalla edes yrittää.
Tuon ei pitäisi olla sellainen "nooh kokeillaan nyt ja katsotaan miten käy" asia. Uskalla edes yrittää... hah! Naurettavaa ja karmivaa samalla.
Mutta silti totta. Ja koska et ymmärrä mitään lapsista tai niiden kasvattamisesta, niin voin sanoa ettei yhdelläkään vanhemmalla ole ennen sitä ensimmäistä lasta kokemusta lasten kasvattamisesta. Ja toisena asiana voin sanoa, että lue vähemmän uutisia tai lopeta se kokonaan. Saat aivan väärän kuvan todellisesta maailmasta. Nytkin täällä moni tuntuu kuvittelevan, että lapset vain hakkaavat toisiaan koulussa.
Kaikki tuntemani lasten vanhemmat, joiden kanssa asiasta on puhuttu, ovat sanoneet, että ennen lasten saamista heillä olleet ajatukset siitä, millaista elämä lasten kanssa on tai miten elämä muuttuu lasten myötä, osoittautuivat vääriksi. Moni asia muuttui, mutta eri tavalla kuin he kuvittelivat. Osa muuttui paremmaksi, osa huonommaksi. Lapsiperhe-elämän raskautta on saatettu huokailla, mutta vain toiset vanhemmat ymmärtävät oikeasti, mitä silloin on tarkoitettu ja mitä ei.
Aijaa. Mun piireissä vanhemmat ovat useammin järkyttyneet työn määrästä ja väsymyksestä, vaikka tiesivät siitä toki jo etukäteen. Kaksi äideistä masentui, yksi pakeni harrastuksiinsa ja avautuu välillä parin viinilasin jälkeen miten katuu lastenhankintaa.
Tuo on sinun kokemuksesi. Minun tuttavapiirissäni noin ei ole käynyt tietääkseni käynyt kenellekään. Joku on saattanut joskus todeta, että perhe-elämä on raskasta, mutta ilme kertoo, että perheen perustamista ei silti kaduta hetkeäkään. Tuntemissani perheissä isät ja äidit jakavat työtaakan ja molemmilla vanhemmilla on myös muuta elämää (kuten juuri harrastuksia tai työ) tasapainottamassa perhearkea. Aivan vauvavaihetta lukuunottamatta isät selviävät lastenhoidosta aivan yhtä hyvin kuin äiditkin.
Voi olla, että elän melkoisessa kuplassa. Tuttavapiirissäni on hyvin vähän eroja. Ystävien, sisarusten ja lähimpien työkavereiden joukossa ei taida olla yhtään eroperhettä. Vähän kaukaisemmissa kavereissa, kaukaisempien sukulaisten joukossa ja vähemmän tuttujen työkavereiden joukossa on joitakin eroperheitä, mutta aika vähän.
Sama juttu täällä. En tunne ketään, joka lapsiaan katuisi. Kaikilla ollut toki se raskas vaihe yöheräämisien kanssa. Kaikissa perheissä isät aktiivisia lastensa kanssa. Yks pariskunta eronnut, mutta heillä ei lapsia. Meillä lapset jo lähes kaikki täysikäisiä. Näitä kuplia on siis enemmänkin.
Mä tunnen, oman mutsin. Kuulin asiasta ekan kerran alakouluikäisenä.
Todella surullista. Hänellä on joku selvittämätön ongelma. Luonnollista tuo ei ole, eikä koskaan tietenkään lapsen syy. Aikuisuuteen kuuluu vastuu myös omasta mielenterveydestä.
-Kukaan ei ikinä kadu lapsiaan! Lapsia ei voi katua!
-Kyllä voi, tunnen itse katuvia ihmisiä ja mediassakin ihmiset ovat alkaneet hiljalleen avautua aiheesta, tosin anonyymisti ymmärrettävistä syistä.
-No ei oo normaalia!:D
Niin, heillä siis joku ongelma. Miten normaalin nyt sit määrittäis. Joku trauma tai tunnelukko tai jotain. Jos eka lapsia haluu, mut sit katuu, kun on ne saanut. Miten tästä voi joku loukkaantua?
Ihan samalla tavalla sitä lapsentekopäätöstä voi katua kuin mitä tahansa päätöstä tai valintaa elämässä, ei se mikään spesiaalikeissi ole. Ei tarvitse ihmetellä, että asiasta ihmiset eivät uskalla puhua, edes anonyymisti.
Ehkäpä lapsentekopäätöstä jälkikäteen pohtiessa vastuulliset vanhemmat miettivät myös niitä lapsiaan. Miltä sinusta tuntuisi jos äitisi kertoisi katuneen sinun syntymää koko loppuelämänsä?
Ihmisiltä (lue suht nuorilta sellaisilta) tuntuu puuttuvan ymmärrys elämän stokastisuudesta. Kun suurimmat muutokset elämässä ei olekaan omassa kontrollissa. Sairaus, kuolema, jopa ihmissuhteiden loppumiset, ne vaan sattuvat kohdalle. Entä jos naapuri päättää valloittaa Suomen ja kaikkien meidän elämä muuttuu totaalisesti lähitulevaisuudessa? Joku muu katastrofi? MIeti vaan miten paljon korona elämää muutti. Lasten hankkiminen on yksi muutos elämässä, sen jälkeenkin elämää voi jatkaa monella lailla. Aivan turhaa jälkikäteen katua tuollaista päätöstä, tekee elämästään noilla spekseilla mahdollisimman omanlaisen. Sama juttu koulutuksen hankkimisen/ammatin, parisuhteen jne päätöksissä, katumalla vain pilaa tulevaisuutensa menneisyyteen keskittymällä.
Huh, älä tuota soopaa ainakaan ikinä kasvotusten sano kellekään joka ehkä avautuu siitä, että olisi pitänyt pysyä lapsettomana. "Turha katua, elät vain elämääsi".
Niinhän ne katujat joutuvat tekemään mutta ei se sitä katumuksen tunnetta poista.
Kysypä joskus terapeutiltasi paljonko se katuminen auttaa mihinkään asiaan. Asioiden joita ei voi muuttaa katuminen ei auta, terapeuttien ohje on niiden hyväksyminen ja tekeminen elämästä mahdollisimman hyvän noista lähtökohdista. Mutta jokainen saa elää elämänsä tyylillään, vaikka menneisyyteen vajoten kaikkea katuen - mut eikö siinä jää nykyisyys ja tulevaisuus mahdollisuuksineen elämättä ja kokematta?
Mutta ketjun tarkoitus vissiin katua, ja kun eri ketjuja katsoo taitaa olla velojen kokoontumisajot menossa. OK niin, en kuulu joukkoon mielipiteineni. Omat lapseni jo aikuisia enkä koskaan ole heitä katunut vaan rakastan, ovat osa elämääni vieläkin. Joskus vaan mietin kuinka mauttomaksi ihmiset haluavat elämänsä: mahdollisimman helppo, mahdollisimman ennustettava, ne huippukohdat turvallisen turistirannan auringonlaskun katsominen tai vähän paremmassa ravintolassa syöminen. Kun näin kuusikymppisenä elämäänsä katsoo taaksepäin ei oikeasti kadu yhtään, ja erityisen arvokkaana kokee eniten tunnemuistijälkiä jättäneitä asioita. Noissa tietenkin ne syvimmän rakkauden tunteet joita on kokenut niin parisuhteissa kuin lapsia kohtaan - mutta myös elämän tiukimmat kokemukset: hätä ja ahdistus, huoli ja kuinka noista tilanteista kykeni nousemaan, oppimaan itsestään ja muista. Ehkä nuo jälkimmäiset kuitenkin kasvattaneet eniten ihmisenä, ja yhdistettynä tuohon ensimmäiseen: annettuun ja saatuun rakkauteen, ovat tehneet minusta nykyisen suht tasapainoisen ja henkisesti vahvan ihmisen. Mutta jokainen tavallaan. saa katua jos siltä tuntuu ja se tuntuu auttavan oloa.
No niin, tätä olisi pitänyt odottaa. :D "Älä sinä suotta lapsiasi kadu, kun minulle lapset ovat olleet elämän tärkein sisältö enkä kadu ollenkaan".
Olet varmaan trolli, mutta katuminen ei tarkoita sitä että jää menneisyyteen vellomaan eikä voi jatkaa elämäänsä niillä eväillä mitä on. Niinkin voi toimia, mutta eiköhän valtaosa ihmisistä yritä nimenomaan muokata elämäänsä mahdollisimman hyväksi vaikka virhevalintoja oliskin tullut tehtyä. Kukaan ei päätöksen voimalla voi alkaa nauttia perhe-elämästä jos ei siitä oikeasti nauti.
Esimerkkinä minäkin kadun sitä etten aikanaan hakeutunut unelma-ammattini pariin kun olin nuori ja fyysisesti kunnossa. Valitsin helpomman, akateemisen tien, ja tiedän nyt kun on liian myöhäistä että se oli väärä. Nyt ei ole enää fyysisiä mahdollisuuksia hakea siihen toiseen, mutta teen elämästäni näillä spekseillä niin hyvää kuin siitä voin saada. Ja olen onnellinen, muttei se muuta sitä faktaa että ammatinvalinta kaduttaa.
Sanot ihan samaa, mitä edellinen kehoitti. Miten tai miksi hän olisi trolli??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset tulee kasvattaa tähän yhteiskuntaan, ottamaan muut ihmiset myös huomioon.
Lapsilta tulee vaatia, se on rakkautta. Vaatimisella näytät , että uskot lapsen pystyvän hyvään ja parempaan. Enkä tarkoita arvosanoja vaan käyttäytymistä ja empatiaa.
Jännää, kuinka kovia intohimoja lapsettomilla on usein lasten kasvatusta kohtaan. Jos pitää itseään hyvänä kasvattajana, voi hakeutua ammattikasvattajaksi.
Lapsettomat tissiposket tuntuvat olevan parhaita asiantuntijoita kaikessa lapsiin liittyvässä. Vähän sama kuinka sähköautojen kanssa pahimmat ongelmat ovat aina polttomoottoriautoilijoilla.
No kyllähän se nyt nähdään miten te niitä lapsianne kasvatatte. Per seelleen menee. Lapset voivat huonosti ja hakkaavat toisiaan kilpaa, empatiakyky on kateissa ja koulutuloksetkin alkavat täällä olla jo ihan kehitysmaaluokkaa kun kakarat tuijottelevat puhelimiaan.
Ei tarvitse olla asiantuntija nähdäkseen että kasvatus on hukassa.
Kasvata itse paremmin. Ethän sinä maailmaa pelkäävä luuserirassukka uskalla edes yrittää.
Tuon ei pitäisi olla sellainen "nooh kokeillaan nyt ja katsotaan miten käy" asia. Uskalla edes yrittää... hah! Naurettavaa ja karmivaa samalla.
Mutta silti totta. Ja koska et ymmärrä mitään lapsista tai niiden kasvattamisesta, niin voin sanoa ettei yhdelläkään vanhemmalla ole ennen sitä ensimmäistä lasta kokemusta lasten kasvattamisesta. Ja toisena asiana voin sanoa, että lue vähemmän uutisia tai lopeta se kokonaan. Saat aivan väärän kuvan todellisesta maailmasta. Nytkin täällä moni tuntuu kuvittelevan, että lapset vain hakkaavat toisiaan koulussa.
Kaikki tuntemani lasten vanhemmat, joiden kanssa asiasta on puhuttu, ovat sanoneet, että ennen lasten saamista heillä olleet ajatukset siitä, millaista elämä lasten kanssa on tai miten elämä muuttuu lasten myötä, osoittautuivat vääriksi. Moni asia muuttui, mutta eri tavalla kuin he kuvittelivat. Osa muuttui paremmaksi, osa huonommaksi. Lapsiperhe-elämän raskautta on saatettu huokailla, mutta vain toiset vanhemmat ymmärtävät oikeasti, mitä silloin on tarkoitettu ja mitä ei.
Aijaa. Mun piireissä vanhemmat ovat useammin järkyttyneet työn määrästä ja väsymyksestä, vaikka tiesivät siitä toki jo etukäteen. Kaksi äideistä masentui, yksi pakeni harrastuksiinsa ja avautuu välillä parin viinilasin jälkeen miten katuu lastenhankintaa.
Tuo on sinun kokemuksesi. Minun tuttavapiirissäni noin ei ole käynyt tietääkseni käynyt kenellekään. Joku on saattanut joskus todeta, että perhe-elämä on raskasta, mutta ilme kertoo, että perheen perustamista ei silti kaduta hetkeäkään. Tuntemissani perheissä isät ja äidit jakavat työtaakan ja molemmilla vanhemmilla on myös muuta elämää (kuten juuri harrastuksia tai työ) tasapainottamassa perhearkea. Aivan vauvavaihetta lukuunottamatta isät selviävät lastenhoidosta aivan yhtä hyvin kuin äiditkin.
Voi olla, että elän melkoisessa kuplassa. Tuttavapiirissäni on hyvin vähän eroja. Ystävien, sisarusten ja lähimpien työkavereiden joukossa ei taida olla yhtään eroperhettä. Vähän kaukaisemmissa kavereissa, kaukaisempien sukulaisten joukossa ja vähemmän tuttujen työkavereiden joukossa on joitakin eroperheitä, mutta aika vähän.
Sama juttu täällä. En tunne ketään, joka lapsiaan katuisi. Kaikilla ollut toki se raskas vaihe yöheräämisien kanssa. Kaikissa perheissä isät aktiivisia lastensa kanssa. Yks pariskunta eronnut, mutta heillä ei lapsia. Meillä lapset jo lähes kaikki täysikäisiä. Näitä kuplia on siis enemmänkin.
Mä tunnen, oman mutsin. Kuulin asiasta ekan kerran alakouluikäisenä.
Todella surullista. Hänellä on joku selvittämätön ongelma. Luonnollista tuo ei ole, eikä koskaan tietenkään lapsen syy. Aikuisuuteen kuuluu vastuu myös omasta mielenterveydestä.
-Kukaan ei ikinä kadu lapsiaan! Lapsia ei voi katua!
-Kyllä voi, tunnen itse katuvia ihmisiä ja mediassakin ihmiset ovat alkaneet hiljalleen avautua aiheesta, tosin anonyymisti ymmärrettävistä syistä.
-No ei oo normaalia!:D
Niin, heillä siis joku ongelma. Miten normaalin nyt sit määrittäis. Joku trauma tai tunnelukko tai jotain. Jos eka lapsia haluu, mut sit katuu, kun on ne saanut. Miten tästä voi joku loukkaantua?
Ihan samalla tavalla sitä lapsentekopäätöstä voi katua kuin mitä tahansa päätöstä tai valintaa elämässä, ei se mikään spesiaalikeissi ole. Ei tarvitse ihmetellä, että asiasta ihmiset eivät uskalla puhua, edes anonyymisti.
Ehkäpä lapsentekopäätöstä jälkikäteen pohtiessa vastuulliset vanhemmat miettivät myös niitä lapsiaan. Miltä sinusta tuntuisi jos äitisi kertoisi katuneen sinun syntymää koko loppuelämänsä?
Ihmisiltä (lue suht nuorilta sellaisilta) tuntuu puuttuvan ymmärrys elämän stokastisuudesta. Kun suurimmat muutokset elämässä ei olekaan omassa kontrollissa. Sairaus, kuolema, jopa ihmissuhteiden loppumiset, ne vaan sattuvat kohdalle. Entä jos naapuri päättää valloittaa Suomen ja kaikkien meidän elämä muuttuu totaalisesti lähitulevaisuudessa? Joku muu katastrofi? MIeti vaan miten paljon korona elämää muutti. Lasten hankkiminen on yksi muutos elämässä, sen jälkeenkin elämää voi jatkaa monella lailla. Aivan turhaa jälkikäteen katua tuollaista päätöstä, tekee elämästään noilla spekseilla mahdollisimman omanlaisen. Sama juttu koulutuksen hankkimisen/ammatin, parisuhteen jne päätöksissä, katumalla vain pilaa tulevaisuutensa menneisyyteen keskittymällä.
Huh, älä tuota soopaa ainakaan ikinä kasvotusten sano kellekään joka ehkä avautuu siitä, että olisi pitänyt pysyä lapsettomana. "Turha katua, elät vain elämääsi".
Niinhän ne katujat joutuvat tekemään mutta ei se sitä katumuksen tunnetta poista.
Kysypä joskus terapeutiltasi paljonko se katuminen auttaa mihinkään asiaan. Asioiden joita ei voi muuttaa katuminen ei auta, terapeuttien ohje on niiden hyväksyminen ja tekeminen elämästä mahdollisimman hyvän noista lähtökohdista. Mutta jokainen saa elää elämänsä tyylillään, vaikka menneisyyteen vajoten kaikkea katuen - mut eikö siinä jää nykyisyys ja tulevaisuus mahdollisuuksineen elämättä ja kokematta?
Mutta ketjun tarkoitus vissiin katua, ja kun eri ketjuja katsoo taitaa olla velojen kokoontumisajot menossa. OK niin, en kuulu joukkoon mielipiteineni. Omat lapseni jo aikuisia enkä koskaan ole heitä katunut vaan rakastan, ovat osa elämääni vieläkin. Joskus vaan mietin kuinka mauttomaksi ihmiset haluavat elämänsä: mahdollisimman helppo, mahdollisimman ennustettava, ne huippukohdat turvallisen turistirannan auringonlaskun katsominen tai vähän paremmassa ravintolassa syöminen. Kun näin kuusikymppisenä elämäänsä katsoo taaksepäin ei oikeasti kadu yhtään, ja erityisen arvokkaana kokee eniten tunnemuistijälkiä jättäneitä asioita. Noissa tietenkin ne syvimmän rakkauden tunteet joita on kokenut niin parisuhteissa kuin lapsia kohtaan - mutta myös elämän tiukimmat kokemukset: hätä ja ahdistus, huoli ja kuinka noista tilanteista kykeni nousemaan, oppimaan itsestään ja muista. Ehkä nuo jälkimmäiset kuitenkin kasvattaneet eniten ihmisenä, ja yhdistettynä tuohon ensimmäiseen: annettuun ja saatuun rakkauteen, ovat tehneet minusta nykyisen suht tasapainoisen ja henkisesti vahvan ihmisen. Mutta jokainen tavallaan. saa katua jos siltä tuntuu ja se tuntuu auttavan oloa.
No niin, tätä olisi pitänyt odottaa. :D "Älä sinä suotta lapsiasi kadu, kun minulle lapset ovat olleet elämän tärkein sisältö enkä kadu ollenkaan".
Olet varmaan trolli, mutta katuminen ei tarkoita sitä että jää menneisyyteen vellomaan eikä voi jatkaa elämäänsä niillä eväillä mitä on. Niinkin voi toimia, mutta eiköhän valtaosa ihmisistä yritä nimenomaan muokata elämäänsä mahdollisimman hyväksi vaikka virhevalintoja oliskin tullut tehtyä. Kukaan ei päätöksen voimalla voi alkaa nauttia perhe-elämästä jos ei siitä oikeasti nauti.
Esimerkkinä minäkin kadun sitä etten aikanaan hakeutunut unelma-ammattini pariin kun olin nuori ja fyysisesti kunnossa. Valitsin helpomman, akateemisen tien, ja tiedän nyt kun on liian myöhäistä että se oli väärä. Nyt ei ole enää fyysisiä mahdollisuuksia hakea siihen toiseen, mutta teen elämästäni näillä spekseillä niin hyvää kuin siitä voin saada. Ja olen onnellinen, muttei se muuta sitä faktaa että ammatinvalinta kaduttaa.
Pahoittelen, en ole lukenut koko ketjua, vilkaisin vaan lopun, eli en tiedä kadutko sinä myös lastasi/lapsiasi vai oletko vela joka käyttää omaa ammatinvalinnan katumuksen kokemustaan ymmärtääkseen lastensaamisen katumusta. Ja mietipä, jos et kykene enää fyysisesti tuohon unelma-ammattiin, kauankohan olisit kyennyt sitä oikeasti toteuttamaan nuorempanakaan? Joka tapauksessa olisit nykyikääsi mennessä joutunut vaihtamaan ammattia. Onko nykyammatti väärä jos kykenet sitä kuitenkin tekemään myös nykykunnossa, mahdollisesti eläkkeeseen saakka? Itse ajattelen ettei katuminen ole kovin hedelmällinen tapa suhtautua menneeseen. Sitä kun minkäänlaiset harjoitukset eivät muuta, voimakas katuminen pikemminkin vääristää nykyisyyttä ja tulevaisuutta: haaveilet mahdottomasta, ja sen vuoksi alat keskittyä negatiivisiin asioihin nykyisessä elämässäsi ja unohdat positiiviset. Nykyammatti ei se haaveammatti, mutta saat suht hyvää palkkaa, kykenet tekemään työtä eläkkeeseen, työkaverit voi olla kivoja... Mutta nyt sade taukosi, lähden takaisin pihatöihin, hauskaa lauantainjatkoa palstalle.
Kuten sanoin, olen onnellinen ja teen elämästäni parasta mahdollista näillä nykyisillä spekseillä. Edelleenkään katumus ei tarkoita menneisyydessä vellomista.
Ja olen vela, mutta sydämeni on niiden puolella jotka katuvat lasten hankintaa. Sinunkin kommenttisi osoittavat miten vaikea asia on käsiteltäväksi (et vaan kadu, et nyt kadu, älä kadu). Siksi aiheesta vaietaan edelleen, ja se nyt ei ainakaan ketään auta.
Eri
Jos katuu, on velvollisnen käsittelemään sen asian jonkun asiantuntijan kanssa. Eikä ikinä lastensa kuullen. Ja jos asia on vaiettu, nostakaa siitä nyt ihmeessä julkinen keskustelu. Sillä tasolla, mistä kukaan ei tunnista vanhempiaan. Lapset eivät ole päättäneet syntyä, heille ei saa siirtää vanhempien taakkaa. Mutta kuten jo aiemmin sanottu, aikuisen velvollisuus on selvittää oman pään sotkut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapset tulee kasvattaa tähän yhteiskuntaan, ottamaan muut ihmiset myös huomioon.
Lapsilta tulee vaatia, se on rakkautta. Vaatimisella näytät , että uskot lapsen pystyvän hyvään ja parempaan. Enkä tarkoita arvosanoja vaan käyttäytymistä ja empatiaa.
Jännää, kuinka kovia intohimoja lapsettomilla on usein lasten kasvatusta kohtaan. Jos pitää itseään hyvänä kasvattajana, voi hakeutua ammattikasvattajaksi.
Lapsettomat tissiposket tuntuvat olevan parhaita asiantuntijoita kaikessa lapsiin liittyvässä. Vähän sama kuinka sähköautojen kanssa pahimmat ongelmat ovat aina polttomoottoriautoilijoilla.
No kyllähän se nyt nähdään miten te niitä lapsianne kasvatatte. Per seelleen menee. Lapset voivat huonosti ja hakkaavat toisiaan kilpaa, empatiakyky on kateissa ja koulutuloksetkin alkavat täällä olla jo ihan kehitysmaaluokkaa kun kakarat tuijottelevat puhelimiaan.
Ei tarvitse olla asiantuntija nähdäkseen että kasvatus on hukassa.
Kasvata itse paremmin. Ethän sinä maailmaa pelkäävä luuserirassukka uskalla edes yrittää.
Tuon ei pitäisi olla sellainen "nooh kokeillaan nyt ja katsotaan miten käy" asia. Uskalla edes yrittää... hah! Naurettavaa ja karmivaa samalla.
Mutta silti totta. Ja koska et ymmärrä mitään lapsista tai niiden kasvattamisesta, niin voin sanoa ettei yhdelläkään vanhemmalla ole ennen sitä ensimmäistä lasta kokemusta lasten kasvattamisesta. Ja toisena asiana voin sanoa, että lue vähemmän uutisia tai lopeta se kokonaan. Saat aivan väärän kuvan todellisesta maailmasta. Nytkin täällä moni tuntuu kuvittelevan, että lapset vain hakkaavat toisiaan koulussa.
Kaikki tuntemani lasten vanhemmat, joiden kanssa asiasta on puhuttu, ovat sanoneet, että ennen lasten saamista heillä olleet ajatukset siitä, millaista elämä lasten kanssa on tai miten elämä muuttuu lasten myötä, osoittautuivat vääriksi. Moni asia muuttui, mutta eri tavalla kuin he kuvittelivat. Osa muuttui paremmaksi, osa huonommaksi. Lapsiperhe-elämän raskautta on saatettu huokailla, mutta vain toiset vanhemmat ymmärtävät oikeasti, mitä silloin on tarkoitettu ja mitä ei.
Aijaa. Mun piireissä vanhemmat ovat useammin järkyttyneet työn määrästä ja väsymyksestä, vaikka tiesivät siitä toki jo etukäteen. Kaksi äideistä masentui, yksi pakeni harrastuksiinsa ja avautuu välillä parin viinilasin jälkeen miten katuu lastenhankintaa.
Tuo on sinun kokemuksesi. Minun tuttavapiirissäni noin ei ole käynyt tietääkseni käynyt kenellekään. Joku on saattanut joskus todeta, että perhe-elämä on raskasta, mutta ilme kertoo, että perheen perustamista ei silti kaduta hetkeäkään. Tuntemissani perheissä isät ja äidit jakavat työtaakan ja molemmilla vanhemmilla on myös muuta elämää (kuten juuri harrastuksia tai työ) tasapainottamassa perhearkea. Aivan vauvavaihetta lukuunottamatta isät selviävät lastenhoidosta aivan yhtä hyvin kuin äiditkin.
Voi olla, että elän melkoisessa kuplassa. Tuttavapiirissäni on hyvin vähän eroja. Ystävien, sisarusten ja lähimpien työkavereiden joukossa ei taida olla yhtään eroperhettä. Vähän kaukaisemmissa kavereissa, kaukaisempien sukulaisten joukossa ja vähemmän tuttujen työkavereiden joukossa on joitakin eroperheitä, mutta aika vähän.
Sama juttu täällä. En tunne ketään, joka lapsiaan katuisi. Kaikilla ollut toki se raskas vaihe yöheräämisien kanssa. Kaikissa perheissä isät aktiivisia lastensa kanssa. Yks pariskunta eronnut, mutta heillä ei lapsia. Meillä lapset jo lähes kaikki täysikäisiä. Näitä kuplia on siis enemmänkin.
Mä tunnen, oman mutsin. Kuulin asiasta ekan kerran alakouluikäisenä.
Todella surullista. Hänellä on joku selvittämätön ongelma. Luonnollista tuo ei ole, eikä koskaan tietenkään lapsen syy. Aikuisuuteen kuuluu vastuu myös omasta mielenterveydestä.
-Kukaan ei ikinä kadu lapsiaan! Lapsia ei voi katua!
-Kyllä voi, tunnen itse katuvia ihmisiä ja mediassakin ihmiset ovat alkaneet hiljalleen avautua aiheesta, tosin anonyymisti ymmärrettävistä syistä.
-No ei oo normaalia!:D
Niin, heillä siis joku ongelma. Miten normaalin nyt sit määrittäis. Joku trauma tai tunnelukko tai jotain. Jos eka lapsia haluu, mut sit katuu, kun on ne saanut. Miten tästä voi joku loukkaantua?
Ihan samalla tavalla sitä lapsentekopäätöstä voi katua kuin mitä tahansa päätöstä tai valintaa elämässä, ei se mikään spesiaalikeissi ole. Ei tarvitse ihmetellä, että asiasta ihmiset eivät uskalla puhua, edes anonyymisti.
Ehkäpä lapsentekopäätöstä jälkikäteen pohtiessa vastuulliset vanhemmat miettivät myös niitä lapsiaan. Miltä sinusta tuntuisi jos äitisi kertoisi katuneen sinun syntymää koko loppuelämänsä?
Ihmisiltä (lue suht nuorilta sellaisilta) tuntuu puuttuvan ymmärrys elämän stokastisuudesta. Kun suurimmat muutokset elämässä ei olekaan omassa kontrollissa. Sairaus, kuolema, jopa ihmissuhteiden loppumiset, ne vaan sattuvat kohdalle. Entä jos naapuri päättää valloittaa Suomen ja kaikkien meidän elämä muuttuu totaalisesti lähitulevaisuudessa? Joku muu katastrofi? MIeti vaan miten paljon korona elämää muutti. Lasten hankkiminen on yksi muutos elämässä, sen jälkeenkin elämää voi jatkaa monella lailla. Aivan turhaa jälkikäteen katua tuollaista päätöstä, tekee elämästään noilla spekseilla mahdollisimman omanlaisen. Sama juttu koulutuksen hankkimisen/ammatin, parisuhteen jne päätöksissä, katumalla vain pilaa tulevaisuutensa menneisyyteen keskittymällä.
Huh, älä tuota soopaa ainakaan ikinä kasvotusten sano kellekään joka ehkä avautuu siitä, että olisi pitänyt pysyä lapsettomana. "Turha katua, elät vain elämääsi".
Niinhän ne katujat joutuvat tekemään mutta ei se sitä katumuksen tunnetta poista.
Kysypä joskus terapeutiltasi paljonko se katuminen auttaa mihinkään asiaan. Asioiden joita ei voi muuttaa katuminen ei auta, terapeuttien ohje on niiden hyväksyminen ja tekeminen elämästä mahdollisimman hyvän noista lähtökohdista. Mutta jokainen saa elää elämänsä tyylillään, vaikka menneisyyteen vajoten kaikkea katuen - mut eikö siinä jää nykyisyys ja tulevaisuus mahdollisuuksineen elämättä ja kokematta?
Mutta ketjun tarkoitus vissiin katua, ja kun eri ketjuja katsoo taitaa olla velojen kokoontumisajot menossa. OK niin, en kuulu joukkoon mielipiteineni. Omat lapseni jo aikuisia enkä koskaan ole heitä katunut vaan rakastan, ovat osa elämääni vieläkin. Joskus vaan mietin kuinka mauttomaksi ihmiset haluavat elämänsä: mahdollisimman helppo, mahdollisimman ennustettava, ne huippukohdat turvallisen turistirannan auringonlaskun katsominen tai vähän paremmassa ravintolassa syöminen. Kun näin kuusikymppisenä elämäänsä katsoo taaksepäin ei oikeasti kadu yhtään, ja erityisen arvokkaana kokee eniten tunnemuistijälkiä jättäneitä asioita. Noissa tietenkin ne syvimmän rakkauden tunteet joita on kokenut niin parisuhteissa kuin lapsia kohtaan - mutta myös elämän tiukimmat kokemukset: hätä ja ahdistus, huoli ja kuinka noista tilanteista kykeni nousemaan, oppimaan itsestään ja muista. Ehkä nuo jälkimmäiset kuitenkin kasvattaneet eniten ihmisenä, ja yhdistettynä tuohon ensimmäiseen: annettuun ja saatuun rakkauteen, ovat tehneet minusta nykyisen suht tasapainoisen ja henkisesti vahvan ihmisen. Mutta jokainen tavallaan. saa katua jos siltä tuntuu ja se tuntuu auttavan oloa.
No niin, tätä olisi pitänyt odottaa. :D "Älä sinä suotta lapsiasi kadu, kun minulle lapset ovat olleet elämän tärkein sisältö enkä kadu ollenkaan".
Olet varmaan trolli, mutta katuminen ei tarkoita sitä että jää menneisyyteen vellomaan eikä voi jatkaa elämäänsä niillä eväillä mitä on. Niinkin voi toimia, mutta eiköhän valtaosa ihmisistä yritä nimenomaan muokata elämäänsä mahdollisimman hyväksi vaikka virhevalintoja oliskin tullut tehtyä. Kukaan ei päätöksen voimalla voi alkaa nauttia perhe-elämästä jos ei siitä oikeasti nauti.
Esimerkkinä minäkin kadun sitä etten aikanaan hakeutunut unelma-ammattini pariin kun olin nuori ja fyysisesti kunnossa. Valitsin helpomman, akateemisen tien, ja tiedän nyt kun on liian myöhäistä että se oli väärä. Nyt ei ole enää fyysisiä mahdollisuuksia hakea siihen toiseen, mutta teen elämästäni näillä spekseillä niin hyvää kuin siitä voin saada. Ja olen onnellinen, muttei se muuta sitä faktaa että ammatinvalinta kaduttaa.
Sanot ihan samaa, mitä edellinen kehoitti. Miten tai miksi hän olisi trolli??
No en todellakaan sano. Hän sanoo että katua ei kannata kun se ei auta. Minä sanon että katumukselle ei mitään mahda vaikka elämä jatkuukin.
Mielenkiintoinen ajatus tämä lapsien / vanhemmuuden katuminen. Siinähän verrataan nykytilaa lapsien saamisen jälkeen johonkin kuviteltuun rinnakkaistodellisuuteen ilman lapsia. Ei kukaan voi tietää mitä oma elämä olisi ilman lapsia jos niitä jo on - voi ainoastaan muistaa sen mitä elämä oli ennen lapsia, mutta ei voi tietää minkälainen nykyhetki olisi ilman lapsia.
Ainakin pitäisi pystyä kertomaan tarkemmin mikä lapsien saamisen jälkeen on aiheuttanut katumisen tunnetta.
Vierailija kirjoitti:
Ei vieläkään haluta oikein myöntää, että lapsia ei yksinkertaisesti haluta hankkia.
Olen 33-vuotias vapaaehtoisesti lapseton nainen. Moni ystävä on tilanteessa, jossa miettii lasten hankintaa, mutta tuntuu lykkäilevän päätöstä jatkuvasti. Olen miettinyt, onko osalle helpompaa vain antaa ajan tehdä tehtävänsä, kuin tehdä sen valinnan, että ehkä niitä lapsia ei todella kaipaakkaan elämäänsä. Paine vanhemmilta ja yhteiskunnalta kuitenkin on kova, eikä moni halua leimaantua "erilaiseksi".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menkää töihin ja hankkikaa lapsia.
Niin minäkin tein.
Aika kiven alla on ne työpaikat mistä saa sellaista palkkaa millä voi alkaa tulevaisuutta rakentamaan, täällä on niin kallista että pelkkä asuminen ja auto vie ison osan palkasta.
Ja toisekseen sitä kumppania on todella vaikea mistään löytää, jostain tinderistä kyllä saa mätsejä mutta ne ei johda mihinkään.
Just tulin kotiin Englannista, jossa puhuttiin kaverin kanssa paikallisista hinnoista VS Suomen hinnoista ruokakaupoissa, ja kävin itsekin useissa erilaisissa ruokakaupoissa. Toiseksi kallein Waitrose Englannissa on ihan samoissa hinnoissa kuin minun lähi Prismani on. Kaveri sanoi, että jos hänen pitäisi tehdä ostoksia Waitrosessa, ei tili riittäisi, ja kyseessä on kaksi työssäkäyvää, lapsetonta aikuista.
Co-op Foodissa oli tonnikalapurkki 60 penceä. Ben & Jerry's oli 3,5 puntaa, Listerine myös 3,5 puntaa. Ostin intiimidödön 1,5 punnalla ja 200mg ibuforeiinia 16kpl 49 pencellä. Alle punnalla saa Englannissa vaikka mitä.
Suomessa ei paljoa saa eurolla tai alle eurolla mistään.
Itse teen osa-aikatyötä ja joudun tekemään päivittäiset ostokset niillä hinnoilla, jollaisista Englannissa maksavat vain yläluokan porukka.
Oletan että edellinen kritisoi sellaista meininkiä jossa parisuhde nähdään samanlaisena valintaprosessina kuin vaikka huonekalun hankkiminen. Todellisuudessa kyse on kahden ihmisen yhteisestä matkasta joissa molemmat kasvaa ja särmät hioutuu, ei siitä, että oltaisiin ns. valmiita ihmisiä heti ensi metreistä lähtien. Jos em. ajattelu on syy parisuhteiden muodostamisen vaikeuteen, niin silloin on ihan hyväkin kritisoida toimintamallia, mahdollisesti liian pinnallisena, etenkin ketjussa jossa keskustellaan syntyvyyden laskusta.