Te joiden tahtoa ei lapsena kuunneltu, miten vaikuttanut persoonaanne?

Minulla oli ankara isä ja muutenkin vanhemmilla niin paljon omia ongelmia että minun toiveilleni ja tunteilleni ei jäänyt tilaa juurikaan. Äiti ajoittain kuunteli minua mikä ehkä vähän helpotti tilannettani.

Minusta tuli tietenkin miellyttäjä joka ei uskalla ilmaista tunteitaan tai koe että minulla olisi oikeus omaan tahtoon ja omiin tarpeisiin. Hyväksyin ikävää kohtelua niin töissä kuin kavereiltakin. Vastaan en sanonut koskaan.Yksi sukulainen oli minulle niin kauhea että lopulta aloin ilmaista myös kiukkua ja vetää rajoja. Minua hävetti kauheasti kun en pystynytkään mukautumaan ja olin" hankala". Kiltin tytön rooli oli vahvassa ja toi paljon kärsimystä.

Nykyään tilanne ihan hyvä enkä tosiaan enää ota vastaan mitä vaan töissä enkä ihmissuhteissa. Välttelen ihmisiä jotka rikkovat rajojani. Voi olla sekä kohtelias että jämäkkä.

Jo se, että tiedostat asian jollain tasolla todistaa, että et ole toivoton tapaus.

Toivottomat tapaukset eivät hahmota asiaa ollenkaan, heitä kutsutaan persoonallisuushäiriöisiksi.

Kiitos kommentti 2!

Itse kun pidän ihan hulluna, miten myöhäisessä iässä olen tällaisia asioita alkanut ymmärtämään. Ei ole ollut ehkä sellaista sosiaalista ympäristöä, jossa nämä asiat olisivat tulleet peilatuiksi.

Minusta tuli ihan tajuttoman omapäinen ja sinnikäs yksilö. Jossain vaihetta lapsuutta huomasin että jos mielipidettä ei kysytä, niin parempi sitten vain tehdä oman pään mukaan turhia ilmoittelematta tai kysymättä.

Meidän lapsuudenperheen aiheina siis ei mitkään vihreät-vai-siniset kurahousut vaan alkoholismi, tosi vihamielinen ilmapiiri, jatkuvat muutot (=kouluista ja ystäväpiireistä irtirepiminen) sun muut tuollaiset.

Minusta tuli tosi nuorena tosi itsenäinen, itsepäinen ja sinnikäs, mutta samalla pinnan alla myös tosi epävarma, ahdistunut ja neuroottinen. Koko ajan olona on että minut on heitetty johonkin nyrkkeilykehään ilman ketään omassa nurkassani. Kaikki isommat päätökset vie yöuneni, mutta apinan raivolla saatan ne sitten loppuun asti. En tee mielelläni päätöksiä muiden puolesta tai nimissä, vaan yksin ja itselleni.

En edelleenkään tiedä mitä haluan enkä osaa tehdä päätöksiä. Lapsena en saanut päättää edes sitä minkälainen jäätelö minulle kaupasta ostetaan.

No varmaan vanhemmatkin, kuten muutkin toisten ohjailijat, reagoisivat jotenkin tunteella, jos alettaisiin sanella kaikki mitä pitää tehdä ja haluta. Siinä sitten nähtäisiin, onko hyvä tyyli.

Tunnistan itseni näistä muiden kommenteista myös.

Lapsena minun kanssani ei juuri keskusteltu, eikä mielipiteilläni ollut väliä, eikä niitä edes kysytty. Alkoholismia oli myös perheessä.

Olen ujohko introvertti, joka viihtyy paljon yksin ja haluaa tehdä asioita oman päänsä mukaan. Minäkin tunnistan herkästi muiden ohjailut ja minulla on aina ollut vaikeuksia ottaa määräyksiä vastaan. Ja eristäydyn pois kontrolloivista ihmisistä. 

Minustakin kasvoi omapäinen ja sinnikäs puurtaja, joka painaa homman väkisin maaliin, kun niin olen päättänyt. Olen joutunut todella opettelemaan tuomaan mielipidettäni esiin työelämässä. Jatkuva taistelu pääni sisällä, etten tule jyrätyksi ja että tuon oman kantani rakentavasti ja perustellen esille. Ja sitten jälkeenpäin pahoinvointi sen seurauksena, kun olen puskenut mielipiteeni läpi. Minullakin isot päätökset vievät yöunet.

Aloituksesi voisi olla omasta kynästäni. Olen 40+ ja jos ilmaisen omaa tahtoa tai toisinaan vaikka vain mielipidettä, tunnen joka solullani, kuinka hankala olen, koska olen kuullut siitä uudelleen ja uudelleen.

Omahoidollinen keinoni on jonkinlainen eristäytyminen ja todellisen sisimpäni piilottaminen. Ja ei - en tarvitse mielenterveyden ammattilaista kertomaan, että nyt taitaa lääke olla sairautta myrkyllisempää. Väkevänä tunne tulee silloin, kun olen ollut seurassa, mutten samassa moodissa kuten eilen. Ei oikein ole yhteyttä tai saatan myös itse sitä väistää.

Juuri tänään on huono päivä, harmittaa ja vaikka viihdyn yksinkin, emotionaalinen yksinäisyys kalvaa. Tunnistan että etenkin tällaisina päivinä pitäisi pysyä poissa aihe vapaalta.

Mutta ihan hyvin mulla muuten menee, ymmärrän kyllä että tämän planeetan ihmisillä on tätä vakavampia huolia.

Samanlainen lapsuus oli minullakin ja itse olen huomannut ihan kirjaimellisesti vihaavani kaikkia turhia auktoriteetteja ja sitä, että joku yrittää asemansa takaa määräillä minua ja jopa ohjailla/kyseenalaistaa tekemisiäni.

Olen siis oikeasti kiltti, umpirehellinen ja lainkuuliainen ihminen joka rakastaa kuria ja järjestystä, mutta (tai juuri siksi) esim jonkun kelan/työkkärin yhteydenotot määräilyineen saa näkemään punaista. Tai että lääkäri kuvittelee tietävänsä minua paremmin onko oireeni vakavia ennen kuin on edes tutkinut. (Kaaduin viime talvena aika vauhdikkaasti ja kättäni ei suostuttu kuvaamaan kuin vasta sitten kun hain kolmatta kertaa sairauslomaa vaikka jo ensiavussa kerroin, että taatusti on nyt joku luu siinä murtunut. Ja niin olikin vaikka lääkäri väitti sen vain tärähtäneen kunnolla ja kivun johtuvan siitä ja menevän ohi viikossa)

Toinen missä tuo kasvatus näkyy on varmasti tämä huonoitsetuntoisuus eli olen alisuorittaja sekä sosiaalisissa suhteissa melkoinen kynnysmatto. Se ongelma toki korjaantui kun erakoidun vapaa-ajan osalta, mutta ei tämä yksinäisyyskään kyllä hyvältä tunnu :(

Vierailija kirjoitti:

Aloituksesi voisi olla omasta kynästäni. Olen 40+ ja jos ilmaisen omaa tahtoa tai toisinaan vaikka vain mielipidettä, tunnen joka solullani, kuinka hankala olen, koska olen kuullut siitä uudelleen ja uudelleen.

Omahoidollinen keinoni on jonkinlainen eristäytyminen ja todellisen sisimpäni piilottaminen. Ja ei - en tarvitse mielenterveyden ammattilaista kertomaan, että nyt taitaa lääke olla sairautta myrkyllisempää. Väkevänä tunne tulee silloin, kun olen ollut seurassa, mutten samassa moodissa kuten eilen. Ei oikein ole yhteyttä tai saatan myös itse sitä väistää.

Juuri tänään on huono päivä, harmittaa ja vaikka viihdyn yksinkin, emotionaalinen yksinäisyys kalvaa. Tunnistan että etenkin tällaisina päivinä pitäisi pysyä poissa aihe vapaalta.

Mutta ihan hyvin mulla muuten menee, ymmärrän kyllä että tämän planeetan ihmisillä on tätä vakavampia huolia.

Kiitos kommentistasi ja muistakin, on totta että huonoina päivinä tätä palstaa ei pitäisi selata eikä kyllä paljoa muutenkaan, mutta näiden satunnaisten helmien takia täällä kai tulee käytyä. 🙂 Voimia sulle ja kaikille jotka kamppailee näiden asioiden kanssa. Minä lähden nyt suihkuun ja sitten asioille muistaen etten ole ainoa jolla on hankalaa.

-ei ap/N35v

Minä taas kasvoin lapsuuteni kuin "pellossa". Minua ei painostettu eikä manipuloitu eikä kyllä ohjailtukkaan.

Minusta kasvoi yksilö, joka ei sietää näitä mitään.

Oleellista on se, että hahmotan asian olevan näin. Silloin ollaan terveellä pohjalla.

Olen helvetin itsepäinen ja tiedän sen.

Olen luonteeltani samanlainen ja lapsuudenperheessäni alistettu. Meillä ei juuri keskusteltu ja elämää varjosti vanhempien ehdoton ja jyrkkä uskonnollisuus, jonka takia opin, että ajatukseni ovat lähtökohtaisesti vääriä ja äiti/isä/Jumala osaa päättää, mikä minulle on parasta. Olen nyt vajaa 40 ja työelämässä teen isoja päätöksiä toisten puolesta. Siihen rooliin olen oppinut ja nykyisin osaan siinä toimia, mutta vapa-ajan sosiaaliset suhteet koen hankalina ja pelkään joko olevani jyrä tai joutuvani jyrätyksi. Parikymppisenä olin ihan kynnysmatto ja todella alistettu niin kaveri- kuin parisuhteissa ja työelämässä. Aloin kerran itkeä, kun pyysin erittäin perusteltua palkankorotusta, kun pelkäsin olevani vaikea ja vaativa.

Minun ei tarvitse enää lisätä mitään, koska kaikki omatkin tuntemukset käytösmalleineen on jo kerrottu, mutta haluan kuitenkin kiittää kaikkia ketjuun kirjoittaneita.

Näiden tuntemustensa kanssa kun on aika yksin eikä niistä oikein kenellekään voi kertoakaan edes siinä tapauksessa, ettei olisikaan eristäytynyt sosiaalisista suhteista. Ja sitten kun on, niin vielä vähemmän on ketään kenen kanssa tästä(kään) puhua.

Vaikka tämä onkin kauheaa niin silti jotenkin helpottavaa huomata, ettei olekaan seonnut/vinksallaan vaan tämä oma käytös ja ajatukset on hyvin pitkälti kasvatusmallin aikaansaama tulos jonka myötä muutkin oireilee, ja myös hoitaa oireitaan, aivan samoin.

Surullista, että meitä on näin monta joiden elämä on pilattu jo lapsena ja etenkin kun se tuskin on ollut edes vanhempien tarkoitus.

Ymmärsin oman paikkani tässä maailmassa ja myöhemmin siitä on ollut hyötyä että ymmärrän myös muiden paikan. Esimerkiksi nyt kun hallitus leikkaa pienituloisilta ja köyhiltä niin kaikki järjestöt on selittämässä ja sanomassa että eikö ymmärretä mitä vaikutuksia sillä on lapsiperheen tai pienituloisen elämään kun leikataan näin paljon. Voi ihmiset hyvät, nyt opitte saman kuin minä lapsena: teidän tarpeilla ja hyvinvoinnilla ei ole väliä. En ymmärrä miksi sitä ei tajuta. Olet pelkkä kiusallinen kuluerä, ei kuluerän mielenliikkeet kiinnosta.

Minulla samanlainen tausta. Varsinkin isä tiesi, miten elämä pitää elää.

Minusta kasvoi miellyttäjä. Kuuntelin aina muita ja uskoin, että muut tietävät asiat paremmin kuin minä. Yllätys, yllätys, ensimmäinen aviomieheni oli myös dominoiva ja kontrolloiva. Hänkin tiesi, miten pitää elää.

Kasvoin tästä kaikesta eroon avioeron kautta 40+ -vuotiaana. Suurin työ oli ensiksi oppia tunnistamaan omat tunteet ja tarpeet. Kirjoitin av:llekin kerran ketjun, mitä on tarpeet. En tunnistanut ainuttakaan.

En usko, että menneisyys enää vaikuttaa minuun, tai ainakaan tämä osa-alue, jokainen kivi tuli käännettyä.

Opin, että mielipiteilläni ja ajatuksillani ei ole arvoa > Päädyin ihmissuhteeseen jossa oli henkistä väkivaltaa.

Näiden jo mainittujen lisäksi minulla on omituista ja usein itseäni vastaan kääntyvää "uhmaa" jos yhtään aistin, että mun automaattisesti oletetaan ajattelevan/haluavan jotain eikä sitä vaivauduta minulta kysymään vaan toimitaan tuon ennakkoluulon mukaan.

Tai no, ennakkoluulon ja ennakkoluulon, koska usein siinä sitten käy niin, että todellisuudessa olisin ollutkin sitä mieltä mitä mun oletettiinkin olevan, mutta tuo olettaminen/jyrääminen sai aikaan sen, että "tahdonkin" ihan muuta.

Olen siis jotenkin ihan vaan periaatteesta vastaan (ja hankala).

Kiitos kaikille vastanneille, ja itse ainakin seuraan vielä tuleeko palstalle muita kommentteja. Tunnistan paljon kertomastanne, ja mitäköhän haluaisin sanoa...voimia ja mahdollisimman hyvää syksyä kaikille, tilanteet ihmisillä voi olla niin erilaisia tässä hetkessä! En oikein osaa sanoa muuta viisasta. Itsellä ei ole ainakaan niin yksinäinen olo tämän teeman parissa kamppailemisen kanssa, kun lukee täällä muiden kokemuksista. 

-ap

Mä meinaan edelleen yli nelikymppisenä saada raivareita kun koen että joku yrittää hallita.

Tätä ei tietenkään pidä sekoittaa esim. työnantajan työnjohdolliseen auktoriteettiin tai vaikkapa poliisin viranomaisauktoriteettiin. Niiden kanssa ei ole ongelmia. Mutta kaikki henkilökohtainen; miten kuuluisi ajatella, pukeutua, näyttää, harrastaa, elää.. niihin puuttumista en siedä lainkaan. Toki itselläni on taustalla hallitsevien vanhempien lisäksi uskonnollista traumaa herätysliikkeistä minkä parissa vanhempieni takia kasvoin.

Vierailija kirjoitti:

Uhriutukaa, uhriutukaa, niin kirkkaimman kruunun saatte!😆

Onko omien kokemusten kertominen sinusta uhriutumista?

Olen tuo, joka avioeron jälkeen käänsi joka kiven, enkä enää koe, ettälapsuuteni vaikuttaa minuun. En ole uhri, enkä ollut sitä ennenkään uhri. Olin vain henkilö, joka ei asiaa itse huomannut, ja se on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, koska silloin elää elämää automaattiohjauksella ja nai isänsä kaltaisi miehiä.

Kun ihminen tiedostaa oman tilanteensa, niin hän pystyy ottamaan vastuun itsestään. Vastuunkantaja ei ole koskaan uhri, vaikka paranemisprosessi olisi vielä kesken.