Te joiden tahtoa ei lapsena kuunneltu, miten vaikuttanut persoonaanne?

Minun tahtoani ei mitenkään nujerrettu, päivastoin ja kaiketi siksi minä en koskaan ole saanut opintoja loppuun ja jokainen työsuhde päättyy jo koeaikana. En yksinkertaisesti suostu noudattamaan ohjeita, koska mielestäni ne kahlitsevat liikaa eikä minua kukaan yrittänyt lapsenakaan pusertaa mihinkään muottiin.

Kavereita ei ole, ystäviä ei ole ollut koskaan, koska aikoinaan joku sanoi, että olen vaikea luonne. Seurustelut ovat lähinnä yhdenyön juttuja. On väärin, että minua ei hyväksytä minuna!

Vierailija kirjoitti:

Opin, että mielipiteilläni ja ajatuksillani ei ole arvoa > Päädyin ihmissuhteeseen jossa oli henkistä väkivaltaa.

Mä päädyin nuorena kaveripiiriin joka oli itselle aivan vääränlainen. En siis mihinkään huume- tai rikollispiireihin, koska mulla on aina ollut käsittämättömän vahva oikeudentunto siitä mikä on oikein, mikä väärin, mutta siis kaikilla muilla tavoin vääränlaiseen seuraan.

Ja sitten yritin vaan sopeutua muiden ajatuksiin ja elämäntapoihin vaikka ne tuntui kuinka vääriltä/hankalilta, koska oletin automaattisesti olevani väärässä omine tuntemuksineni ja muiden osaavan/tietävän paremmin esim sen kuinka vapaa-aikaa kuuluu viettää. Lisäksi se vain vahvisti kynnysmattouttani, että erehdyin muutaman kerran ehdottamaan jotain itselleni mieluisampaa tekemistä, joka tietenkin jyrättiin täysin naureskelun ja nimittelyn saattelemana.

Sama oli niissä parissa nuoruuden parisuhteessakin eli kumppani oli aivan vääränlainen, mutta kuvittelin vian olevan ainoastaan minussa ja että hyvä tästä tulee kunhan vaan totutaan toisiimme ja ns kasvetaan yhteen, vaikka toisen seurassa oli sellainen selittämättömän huono olo oikeastaan aina eikä voinut olla oma itsensä vaan sitä yritti esittää ihan toisenlaista.

Lisäksi minäkin olen introvertti (ketjun perusteella yllättävän yleistä meille lapsuudessaan ei-kuunnelluille) mutta yritin nuorena esittää supersosiaalista ja suulasta ihmistä ja se luonnollisesti onnistui vain humalassa. Tuon sekä sen vääränlaisen kaveripiirin vuoksi sain sitten vielä aikaan jonkinlaisen alkoholiongelmankin itselleni. Sen lisäksi humalapäissään tuli oltua muutenkin kuin toinen ihminen jonka typeryyksiä sai sitten selvinpäin selvitellä.

Jahans, joku alistava multialapeukuttaja löysi ketjun.

Vierailija kirjoitti:

Minä taas kasvoin lapsuuteni kuin "pellossa". Minua ei painostettu eikä manipuloitu eikä kyllä ohjailtukkaan.

Minusta kasvoi yksilö, joka ei sietää näitä mitään.

Oleellista on se, että hahmotan asian olevan näin. Silloin ollaan terveellä pohjalla.

Olen helvetin itsepäinen ja tiedän sen.

Kuin myös, mutta mä olen myös v*tt*mainen (mikäli aihetta ilmenee) ja tiedän senkin. Mutta miten lapsuus sitten vaikutti nykyisyyteen, vaikea sanoa. Konkreettisimmillaan varmaan siinä, ettei musta tullut konduktööriä vaan juristi.

Vierailija kirjoitti:

Minun tahtoani ei mitenkään nujerrettu, päivastoin ja kaiketi siksi minä en koskaan ole saanut opintoja loppuun ja jokainen työsuhde päättyy jo koeaikana. En yksinkertaisesti suostu noudattamaan ohjeita, koska mielestäni ne kahlitsevat liikaa eikä minua kukaan yrittänyt lapsenakaan pusertaa mihinkään muottiin.

Kavereita ei ole, ystäviä ei ole ollut koskaan, koska aikoinaan joku sanoi, että olen vaikea luonne. Seurustelut ovat lähinnä yhdenyön juttuja. On väärin, että minua ei hyväksytä minuna!

Mun pikkusiskoni ns kasvatettiin näin.

Minua nujerrettiin ja alistettiin. Häntä palvottiin.

Hän ei ole ksokaan saanut mitään tehtyä loppuun.

Olen aika vahvatahtoinen extrovertti, mutta lapsuus tuli vietettyä narsistisen alkoholistiäidin ikeen alla.

Parisuhteissa ainakin itselläni on nollatoleranssi kaikkeen manipulointiin ja nousen vastarintaan muutenkin nopeasti. Olisin varmasti rauhallisempi luonteeltani, jos lapsuuteni olisi ollut parempi.

Tunnen hirvittävää syyllisyyttä pienistä ja mitättömistäkin sosiaalisista virheistä ja mietin usein mikä vika minussa on, jos joku kanssakäyminen sujuu mielestäni nihkeästi. Murehdin jotain työssä sattunutta virhettä viikkokausia (en ole vastuullisessa asemassa), vaikka asia olisi yhdentekevä.

Kiitos äiti näistä, terapia auttaa jonkun verran, mutta ei poista sitä koko lapsuuden ja nuoruuden päähän hakattua arvottomuuden tunnetta.

Ei mitenkään, pettymykset kuuluvat elämään ja eipä sitä aikuisenakaan saa kaikkea haluamaansa...

Turha yrittää vierittää päänsisäisiä ongelmia aina, jonkun muun syyksi, vai onko diagnoosia pykologi/psykiatrilta?

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään, pettymykset kuuluvat elämään ja eipä sitä aikuisenakaan saa kaikkea haluamaansa...

Turha yrittää vierittää päänsisäisiä ongelmia aina, jonkun muun syyksi, vai onko diagnoosia pykologi/psykiatrilta?

Asioilla tuppaa olemaan syy-seuraussuhde. Halusi tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Jopas kerää alapeukkuja kommentit. Jyrävanhemmat eivät tykkää kuulla että omalla toiminnalla aiheutetaan pitkäaikaista haittaa lapselle? Täältä saa usein lukea todella jyrkkiä mielipiteitä lasten kasvatuksesta.

Ja heti perään ihmetellään, mikseivät lapset halua olla tekemisissä. Se onkin mysteeri, miksi koko lapsuutensa kaltoinkohdeltu lapsi ei aikuistuttuaan halua enää viettää aikaa vanhempiensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuli ihan tajuttoman omapäinen ja sinnikäs yksilö. Jossain vaihetta lapsuutta huomasin että jos mielipidettä ei kysytä, niin parempi sitten vain tehdä oman pään mukaan turhia ilmoittelematta tai kysymättä.

Meidän lapsuudenperheen aiheina siis ei mitkään vihreät-vai-siniset kurahousut vaan alkoholismi, tosi vihamielinen ilmapiiri, jatkuvat muutot (=kouluista ja ystäväpiireistä irtirepiminen) sun muut tuollaiset.

Minusta tuli tosi nuorena tosi itsenäinen, itsepäinen ja sinnikäs, mutta samalla pinnan alla myös tosi epävarma, ahdistunut ja neuroottinen. Koko ajan olona on että minut on heitetty johonkin nyrkkeilykehään ilman ketään omassa nurkassani. Kaikki isommat päätökset vie yöuneni, mutta apinan raivolla saatan ne sitten loppuun asti. En tee mielelläni päätöksiä muiden puolesta tai nimissä, vaan yksin ja itselleni.

Tämä voisi olla minun kirjoittamani lukuun ottamatta sitä, ettei ollut alkoholismia tai edes vihamielistä ilmapiiriä, lähinnä työnarkomania ja vanhempien traumat olivat kai ne syyt joiden vuoksi minua ei kuunneltu ollenkaan.

Juuri noin minäkin toimin ja vien kaiken loppuun asti vaikka mitä vaatisi ja järjestän asiat niin etten joudu edustamaan ketään muita kuin itseäni. En olisi voinut esimerkiksi harkita opintoja ulkomailla jonkun lähettämänä. Menin omin päin kysymättä apua tai suosituksia keneltäkään.

Elin isän hirmuvallan alla. Isä päätti kaikesta aina kampauksestani vaatteisiin ja rangaistukseksi rakasti nöyryyttää minua. Esim leikkaamalla pitkät hiukseni keittiösaksilla päätä myöten.

Nyt aikuisena olen kova ja jollain tapaa tunnevammainen. Hyökkään heti, ja hyökkään kovaa jos koen että joku koettaa nöyryyttää minua. Olen jumalattoman vaativa itseäni kohtaan ja teen kaiken täydellisesti, vähempi ei riitä. Millään elämän osa-alueella. Minulla ei ole ongelmaa heittää ihmisiä elämästäni kuin märkiä rättejä, mikäli he loukkaavat tunteitani. Sen jälkeen he ovat minulle ilmaa.

Olin varhaisteininä ja teininä itsepäinen, vahvatahtoinen, konfliktinhakuinen ja kapinallinen. Valehtelin ja tein asioita salaa oman tahtoni mukaan. Esim. jos en saanut lupaa mennä kotibileisiin, niin menin aikaisin "nukkumaan" ja karkasin ikkunasta.

Samalla olin todella herkkä ja pelokas, kärsin kovista pelkotiloista lukioikäisenä ja parikymppisenä oli ahdistusta. Vaikka löysin itseni usein väittämästä muille vastaan tai puolustamasta arvojani, samalla koin sen todella ahdistavana ja en kestänyt ajatusta siitä, että joku ei pitäisi musta tai aiheuttaisin jollekin pettymyksen.

Tavallaan koin jo lapsena olevani niin suuri pettymys, että heitin hanskat täysin tiskiin ja lakkasin miellyttämästä vanhempiani. Silti pinnan alla aina janosin rakkautta ja hyväksyntää.

Aikuisena sitten vihdoin terapiassa näitä työstin ja nykyään olen varsin onnellinen, tasapainoinen ja täysin lainkuuliainen kansalainen :D

Omassa lapsuudessa minulle tehtiin selväksi, että:

a. kaikki mitä teen on väärin / huonosti tehty

b. tunteeni, ajatukseni ja arvoni ihmisenä ovat täysi nolla ja yhdentekeviä vanhemmilleni

c. en osaa tehdä mitään valintoja itse ja valintani ovat aina vääriä

Tästä pelottelusta ja jalkamattona makaamisesta seurasi monta parisuhdetta, jossa minua kohdeltiin aivan yhtä huonosti, koska kuvittelin, että se on jotenkin normaalia. Lapsuutenihan oli ollut aivan samanlainen.

Vasta aikuisena olen alkanut päästä tasapainoon itseni ja elämäni kanssa, mutta painolastina on ollut perfektionismi, joka on johtanut lopulta luovuttamiseen monen asian osalta ja monta masennuskautta ja huonoa ihmissuhdetta. Edelleen on syyllisyydentunnetta ja ahdistusta ties mistä, mutta elämä alkaa voittaa.

Opin myös loistavaksi valehtelijaksi, koska salailu ja valehtelu oli ainoa keino pärjätä kaikkien syytösten ja painostuksen keskellä. Tosin valehtelin aina vain kotona. Muualla ei ole ikinä tarvinnut. Vatsa ei onneksi kestä juomista, niin ei tullut ryhdyttyä alkoholistiksi. Siihen kun on suvun puolelta taipumusta.

Mulla ei saanut olla omaa tahtoa. Isä oli heikko raukka, mutta pikkutyttöä osasi kiusata. Myös fyysistä ja seks. vallankäyttöä.

En edes tiennyt että minulla voisi olla oma tahto.

No sen kyllä huomasi kiusaajatkin. Kiusattu, apuri, kynnysmatto, loisten juhla. Pelkkää pahaa.

Vaikka nyt viimein osaan pitää puoliani, traumat painaa.

Hyvää on etten ole hankkinut lapsia.

Moi ap, täällä myös eräs joka kamppailee samojen asioiden kanssa. Vanhemmat yrittävät edelleen kontrolloida elämääni, vaikka olen jo pitkälle +30. Tunnen itseni kiittämättömäksi ja hankalaksi, jos yritän vetää rajoja, ensimmäisen kerran elämässäni.

Olen pari kertaa yrittänyt selvitellä vanhoja asioita heidän kanssaan, mutta siitä ei tule mitään. Menee riitåelyksi ja vanhemmat uhriutuvat. Olen tullut siihen tulokseen ettei enää kannata. Syön lääkkeitä sosiaalisten tilanteiden pelkoon.

Vierailija kirjoitti:

No varmaan vanhemmatkin, kuten muutkin toisten ohjailijat, reagoisivat jotenkin tunteella, jos alettaisiin sanella kaikki mitä pitää tehdä ja haluta. Siinä sitten nähtäisiin, onko hyvä tyyli.

Sehän onkin "ohjailijoille" tyypillistä, ettei Heidän puolestaan, sijastaan valita seurustelukumppaneita tai jopa puolisoa väkisin. Opiskeluja omien taipumusten ja kiinnostuksenkohteiden vastaisesti. Mitä vain pientä tai suurta merkityksettömistä esineistä tai vaaterievuista lähtien.

"ohjailijalla" on automaattisesti ihmisarvo ja perusvapaudet. Ohjailtavilla ei ole. Ohjailtavia voi vähän riistää, sehän on heidän parhaakseen. Paitsi milloin lopputulokset osoittavat juuri päinvastaista. Silloin ohjailijat pesevät kätensä, heihin liittyvät vain hyvät lopputulokset, muusta he valehtelevat itsensä ulos.

Tunnen vihaa, ja ihmiset, joilla on taipumus ohjailla, manipuloida ja painostaa tavoitellessaan omia päämääriään, eivät tule jäämään läheisiksi.