Lue keskustelun säännöt.
Tämä äitiydessä uuvuttaa: muut odottavat äidiltä liikoja
Pitkä selostus eli älä lue, jos et jaksa.
Heti alkuun: äitinä oleminen ei uuvuta minua. Nautin lapsiemme seurasta ja pidin pitkät hoitovapaat ennen töihin palaamista. Lapsemme eivät ole ylipitkää päivää päiväkodissa, vapaapäivinä ja lomilla vietämme tavallista lapsiarkea. En äitinä rehki liikaa, lapsillamme ei ole mitään ohjattuja harrastuksia ja muutenkin olemme halunneet tehdä arjesta mahdollisimman rauhallista. Emme elä mitään suorituskeskeistä instagram-elämää, vaan hyvinkin yksinkertaista arkea. Tämä on ollut ihan tietoinen päätös, koska pikkulapsiarjessa riittää työtä jo muutenkin.
Se nyppii, että kun yritän rauhoittaa näitä ns. ruuhkavuosia, niin ihmiset ympärillä eivät ymmärrä asiaa ja vaativat minulta ihan hirveästi. Töissä vaaditaan paljon, vaikka en ole missään esimiestehtävissä. Valitetaan, jos lapsi sairastuu tai itse sairastun. Ihmetellään, miksi sitä kaksivuotiasta ei voi ottaa sairastumistapauksessa töihin mukaan, kun kyllä meidän Isla 11 v ihan hyvin pärjää palaverini ajan. Niin, miksiköhän en voi ottaa vilkasta taaperoa mukaan töihin ja miksi ihmeessä toisin sairaan lapsen työpaikalleni? Osalla on aivan unohtunut, millaista pienen lapsen kanssa on.
Päiväkodissa kaikki lapsiin liittyvä kritiikki annetaan minulle, ei miehelle. Jos mies hakee lapset päiväkodista, niin miehelle ei anneta juuri mitään palautetta. Minä saan sitten kuulla pitkät selostukset siitä, mikä lasten päiväkotipäivässä on mennyt pieleen. Tai jos mies on aamulla pukenut pienemmän lapsen, niin minä saan kritiikin siitä, jos lapsella oli jalassa kumpparit ja päivällä ei satanutkaan vettä. Minulle tyrkätään päiväkodista kaikki laput ja vaatimukset, vaikka olemme sanoneet, että mieskin voi nämä asiat hoitaa. Äitinä ärsyttää, että minut nähdään ainoana vanhempana, vaikka lapsilla on osallistuva isäkin. Jos lapsi on jossain asiassa hieman ikätovereita jäljessä, niin minua äitinä syyllistetään siitä, miksi en _äitinä_ ole opettanut tätä asiaa lapselle.
Raskauksien jälkeen molempien lasten vauvavuonna tuli perheen ulkopuolisilta kommenttia siitä, että pitäisi karistaa raskauskilot nopeasti. Siinä kiireisen lapsiarjen keskellä ulkopuoliset tulivat vaatimaan, että nyt syöt salaattia ja jumppaat itsesi kuntoon. Ensimmäiset kommentit raskauskilojen pudottamisesta tulivat, kun esikoinen oli 1,5 kk. Laihdutin molemmilla kerroilla loput raskauskilot vauvavuoden päätteeksi, sillä vauvavuosina ei todellakaan ollut kropan timmimmäksi treenaaminen päällimmäisenä mielessä. Äidin ulkonäkökin on arvostelun ja vaatimisen kohteena.
Nämä nyt vain esimerkkinä. Äitinä uuvuttaa se, että muut ihmiset vaativat äideiltä niin hemmetisti. Mitä sitten, jos lapsella on kumpparit kuivana päivänä jalassa, jos ruokana on valmista pilttiä tai en halua paiskia ylitöitä, kun kotona on pienet lapset? Ei elämän tarvitse olla mitään täydellistä, mutta äideiltä odotetaan ihan liikaa. En yhtään ihmettele, että monia ei perheellistyminen kiinnosta, kun monien reaktiot äiteihin ovat tätä luokkaa.
Kommentit (464)
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut sen, että monella äidillä aika kultaa muistot äkkiä. Viisivuotiaan äiti saattaa ihmetellä, miksi jonkun toisen 2 v ei ole omatoiminen ja tee kaikkea itse. Kymmenvuotiaan äiti ihmettelee, eikö se 5 v pärjäisi tuntia yksin kotona. Teinin äiti ihmettelee, mikä sen kymmenvuotiaan kanssa muka on rankkaa, kun "oikeat vaikeudet" tulevat vasta teinin kanssa. Aikuisiksi lapsensa kasvattanut ihmettelee, miten niin pikkulapsen vanhemmalla on rankkaa ja väsyttää, kun hän aikoinaan jaksoi hyvin kolme työtä, naapurin lehmän lypsämisen ja sairaan anopin hoitamisen siinä sivussa.
Oma kokemus on, että usein kaikista epäempaattisimpia ovat äidit, jotka ovat jo autuaallisesti unohtaneet, millaista lapsen kanssa voi tietyssä iässä olla.
Minun äitini muistaa meidän lasten lapsuuden aivan toisin kuin me.
Hän oli äitinä mielestään täydellinen kun minä muistam välinpitämättömän ja kylmän marisijan.
Hän jaksaa mm. ihmetellä, miten en halaile. No oisko siksi että meitä lapsia ei ikinä halattu. Siis ikinä. Kaikki kasvatus oli kielteistä, syyllistävää, manipuloivaa uhkailua. Mm hylkäämisellä uhkailtiin jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olipa todenmukainen aloitus, kiitos ap! Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta tunnistan näistä monta kohtaa. Pääsääntöisesti arvostelijat ovat olleet vanhempia naisia (ulkonäkö, lapsen vaatteet, lapsen ruokinta, töissä/hoidossa), mutta työelämässä tätä tekevät molemmat sukupuolet.
Olen itse saanut niin paljon taivastelua/väheksyntää/syyllistämistä/töksäyttelyjä osakseni, että teen itse juuri päinvastoin kuin minua on kohdeltu. Olin kahden lapsen totaaliyh (käytännössä, paperilla oli yhteishuoltajuus) ja samaan aikaan loin uraa. En pystynyt jäämään ylitöihin, osallistumaan iltamenoihin kuten pikkujouluihin tai yli yön työmatkoille, koska kukaan ei olisi hoitanut lapsiani. Kun lapset sairastivat, olin ainoa hoitaja. Sain kerran potkut koeajalla, kun lapselle osui kaksi sairastumista tuohon ajankohtaan. Toki virallinen syy oli jotain muuta.
Itse esihenkilönä olen vilpittömästi onnellinen raskausuutisista. Kannustan viettämään pienten lasten kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista, osittaista hoitovapaata ja lyhennettyjä työpäiviä. Se aikaa menee niin nopeasti, kyllä ne työt odottavat. Kaikki aktiviteetit ja juhlat järjestetään työaikana niin, että lapset ehditään hakemaan hoidosta tai viemään harrastuksiin. Myös täysi etätyön tekeminen on sallittua kaikille. Hyvinvoiva henkilöstö on oikeasti paljon tyytyväisempi ja tuottavampi.
Omat vanhempani eivät ole koskaan oikein kiinnostuneet lastenhoidosta, joskus sain palkattua MLL:n kautta heille hoitajan päiväksi että sain käytyä asioilla. Itse odotan innolla, jos joskus saan lapsenlapsia ja haluan olla tukena ja mukana heidän elämässään - eli olla sellainen isovanhempi jota itse olisin toivonut lapsilleni. Olen ajatellut, että asenteet ja maailma muuttuvat yksi ihminen ja teko kerrallaan.
Tästä tuli hyvä mieli. Kiitos sinulle.
Itse olen pyrkinyt tuomaan esiin lapsiperhe-elämän hienoutta ja lasten ihanuutta. Ja iloitsemaan toisten vauvauutisista.
Minulla on sydäntä lämmittävä muisto kun tulin vauvan kanssa maapallon toiselta puolelta tapaamaan sukulaisia ja menimme ravintolaan päivälliselle. Kun olimme lähdössä, viereisen pöydän rouvat sanoivat että ihanan hiljainen ja hyväkäytöksinen lapsi, ihan mumminvaistot heräsi. Olin huvittunut, kiitin kauniisti. Jälkikäteen mietin että tilanteen täytyi olla erityinen koska suomalaiset eivät puhu tuntemattomille herkästi, joten pelkäsivätkö he aluksi että vauva alkaisi itkeä tms. ja pilaisi tunnelman. Siitä huolimatta tuosta jäi hyvä mieli.
Myös kaikki kerrat kun opettajat ja lääkärit ovat kehuneet lasta, minua äitinä ja meidän suhdetta, ne on jääneet mieleen ja antaa yhä voimia.
Mutta on sitten myös niitä ilkeitä kommentteja, joita on vaikea unohtaa. Anopista oli kiva itkettää minua mm. syyttämällä minun ns. huonoa äitiyttä lapsen puhevaikeuksista, vaikka syy oli neurologinen kehityshäiriö.
Ehkä merkillisintä on se että usein negatiiviset kommentit tulevat nimenomaan tuntemattomilta julkisella paikalla. Esim. kerran nousimme vahingossa väärään ratikkaan ja 5v nepsy lapsi säikähti, ei osannut prosessoida uutta yllättävää tilannetta, joten hätääntyminen tuli ulos itkuna. Ei mitään hätää, rauhoittelin että jäädään pois seuraavalla pysäkillä, pari sekuntia niin päästään ulos. Mutta eikös jonkun pitänyt päästä aukomaan päätään ja huusi agressiivisesti että Turpa kiinni, iso tyttö. Jos olisin nähnyt kuka sen sanoi ja olisi ollut aikaa ennen pysäkkiämme, olisin kyllä sanonut että tuollainen huutaminen ei auta mitään ja muutenkin tosi asiatonta huudella tuntemattomille tuollaista. Jos itkeminen on huonoa käytöstä niin millä tavalla lapsi oppii hyville tavoille kun aikuisetkin käyttäytyy kuin mitkäkin nilkit.
Pidetään mölyt mahassa vaikka välillä vähän ärsyttäisikin että maailmassa on muitakin ihmisiä, ja annetaan sitä hyvää palautetta kun aihetta on. Jokainen ansaitsee oletusarvoisesti tulla kohdelluksi kunnioituksella ja ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut sen, että monella äidillä aika kultaa muistot äkkiä. Viisivuotiaan äiti saattaa ihmetellä, miksi jonkun toisen 2 v ei ole omatoiminen ja tee kaikkea itse. Kymmenvuotiaan äiti ihmettelee, eikö se 5 v pärjäisi tuntia yksin kotona. Teinin äiti ihmettelee, mikä sen kymmenvuotiaan kanssa muka on rankkaa, kun "oikeat vaikeudet" tulevat vasta teinin kanssa. Aikuisiksi lapsensa kasvattanut ihmettelee, miten niin pikkulapsen vanhemmalla on rankkaa ja väsyttää, kun hän aikoinaan jaksoi hyvin kolme työtä, naapurin lehmän lypsämisen ja sairaan anopin hoitamisen siinä sivussa.
Oma kokemus on, että usein kaikista epäempaattisimpia ovat äidit, jotka ovat jo autuaallisesti unohtaneet, millaista lapsen kanssa voi tietyssä iässä olla.
Joo tämä on niin totta.
Vierailija kirjoitti:
60-70-vuotiaat miehet on ihan pahimpia arvostelijoita.
Eläköitymisen myötä pätemisen alueet vähenee, ja kaikkitietävyys lisääntyy.
Sehän oli juurikin tuollainen vaari se entinen sosiaalityöntekijäkin joka kyttäsi vanhempia lapsineen Helsingin ratikoissa ja arvosteli julkisesti.
Minunkin isäni tiesi kaiken kodin ja lasten hoidossa, vaikka mitään kokemusta ei ollut kummastakaan. Samaten appiukko haukkui suut silmät täyteen tyttäriään. Minua ei uskaltanut sentään mutta kodin kyllä haukkui.
Meilläkin appi on ihmetellyt miten ne lapset nyt noin kitisee ja kyllä meidän lapset aina meni kiltisti nukkumaan eikä valvottanut ja söi ruokansa. Anopin, joka ne lapset siis pääosin aikanaan hoiti, näkemys omien lastensa pikkulapsiajoista on sit varsin toisenlainen :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saman huomannut. Päiväkoti- ja eskari-aikana kaikki liput ja laput, tiedotteet, puhelut, viestit ym. tulivat minulle, ei koskaan miehelle.
Nyt tosin on outo juttu, kun vanhin lapsi aloitti syksyllä koulussa. Minut äitinä on merkitty ensisijaiseksi yhteyshenkilöksi, mutta silti opettaja laittaa vain isälle kaikki viestit. Minulla on kyllä Wilma-tunnukset, kuten miehelläkin ja sinne saadaan molemmat samat viestit tietysti (mies ei muuten varmaan kertaakaan ole käynyt Wilmassa edes pk-aikana), mutta opettaja pistää todella paljon miehelle viestejä, joista sitten mainitsee minulle ja minä en niitä ole saanut. Ja yleensähän miehellä on joku pahasti kesken, kun mainitsee tuosta viestistä opettajalta, ei ehdi silloin vastata siihen ja sitten unohtaa, lopulta minä vastaan omasta puhelimestani siihen viestiin (jota en koskaan ole saanut) opettajalle, mutta siltikään opettaja ei minulle laita niitä viestejä edelleenkään.
Samoin koulukyyti soittaa vain isälle, jos kyyti on tullut aiemmin tien päätyyn kuin pitäisi, tai tulee jotakin muutoksia, vaikka ei ole koskaan edes nähnyt miestä, kun minä vien ja haen lapsen koulukyydistä, siitä onkin paljon apua, kun kyyti on tullut etuajassa ja soittaa siitä miehelle, kun olen jo menossa hakemaan lasta vähän etuajassa tapani mukaisesti :D
Ja siis monta kertaa on infottu koululle ja kyydille, että minä äiti olen ensisijainen yhteyshenkilö, koska hoidan lapsen asioita, jo ihan hänen omaishoitajanaan, joten minun pitää ensisijaisesti tietää ns. kaikki. Ja on tarkistettu että numeroni on oikein, alkuun se oli väärin koulun tiedoissa ja kesti muutaman viikon, ennen kuin saivat sen korjattua sinne tietoihin.
Vierailija kirjoitti:
Saman huomannut. Päiväkoti- ja eskari-aikana kaikki liput ja laput, tiedotteet, puhelut, viestit ym. tulivat minulle, ei koskaan miehelle.
Nyt tosin on outo juttu, kun vanhin lapsi aloitti syksyllä koulussa. Minut äitinä on merkitty ensisijaiseksi yhteyshenkilöksi, mutta silti opettaja laittaa vain isälle kaikki viestit. Minulla on kyllä Wilma-tunnukset, kuten miehelläkin ja sinne saadaan molemmat samat viestit tietysti (mies ei muuten varmaan kertaakaan ole käynyt Wilmassa edes pk-aikana), mutta opettaja pistää todella paljon miehelle viestejä, joista sitten mainitsee minulle ja minä en niitä ole saanut. Ja yleensähän miehellä on joku pahasti kesken, kun mainitsee tuosta viestistä opettajalta, ei ehdi silloin vastata siihen ja sitten unohtaa, lopulta minä vastaan omasta puhelimestani siihen viestiin (jota en koskaan ole saanut) opettajalle, mutta siltikään opettaja ei minulle laita niitä viestejä edelleenkään.
Samoin koulukyyti soittaa vain isälle, jos kyyti on tullut aiemmin tien päätyyn kuin pitäisi, tai tulee jotakin muutoksia, vaikka ei ole koskaan edes nähnyt miestä, kun minä vien ja haen lapsen koulukyydistä, siitä onkin paljon apua, kun kyyti on tullut etuajassa ja soittaa siitä miehelle, kun olen jo menossa hakemaan lasta vähän etuajassa tapani mukaisesti :D
Ja siis monta kertaa on infottu koululle ja kyydille, että minä äiti olen ensisijainen yhteyshenkilö, koska hoidan lapsen asioita, jo ihan hänen omaishoitajanaan, joten minun pitää ensisijaisesti tietää ns. kaikki. Ja on tarkistettu että numeroni on oikein, alkuun se oli väärin koulun tiedoissa ja kesti muutaman viikon, ennen kuin saivat sen korjattua sinne tietoihin.
Lisään vielä. Opettaja myös soittaa miehelle kaikenlaisista asioista, mutta miehellä on sairaus, jonka takia unohtelee asioita todella nopeasti. Minulla on yleensä kädet täynnä lasten kanssa kun opettaja miehelle soittaa, joten en voi kuunnella mitä opettaja sanoo, ja kun puhelu loppuu ja parin minuutin päästä kysyn mitä asiaa opettajalla oli, ei mies välttämättä muista enää että on ollut edes puhelimessa. Eli joudun soittamaan opettajan perään, että mitä asia koski, joskus saan hänet kiinni vasta seuraavana päivänä, kun ei enää vastaa puhelimeen eikä viesteihin siltä päivältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tätä se on kun naiset menee työelämään, lapset jäävät muiden hoidettaviksi ja ongelmat alkaa
Mistä löytyy jokaiselle naiselle mies, jolla on halua ja kykyä elättää koko perhe? Lapset parikymppisiksi ja vaimo koko loppuelämän.
Suurinosa miehistä haluaisi asioiden olevan noin.
Suurimmalle osalle miehistä on suuria vaikeuksia ottaa isompaa taloudellista vastuuta edes niistä kolmesta ensimmäisestä vuodesta jotka äiti voi hoitaa lasta kotona.
Ja huom. tuolloin ne lapsen kulut on pienemmillään.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen huomannut sen, että monella äidillä aika kultaa muistot äkkiä. Viisivuotiaan äiti saattaa ihmetellä, miksi jonkun toisen 2 v ei ole omatoiminen ja tee kaikkea itse. Kymmenvuotiaan äiti ihmettelee, eikö se 5 v pärjäisi tuntia yksin kotona. Teinin äiti ihmettelee, mikä sen kymmenvuotiaan kanssa muka on rankkaa, kun "oikeat vaikeudet" tulevat vasta teinin kanssa. Aikuisiksi lapsensa kasvattanut ihmettelee, miten niin pikkulapsen vanhemmalla on rankkaa ja väsyttää, kun hän aikoinaan jaksoi hyvin kolme työtä, naapurin lehmän lypsämisen ja sairaan anopin hoitamisen siinä sivussa.
Oma kokemus on, että usein kaikista epäempaattisimpia ovat äidit, jotka ovat jo autuaallisesti unohtaneet, millaista lapsen kanssa voi tietyssä iässä olla.
Tämä. Lisäisin listalle myös sen, että aika monilla tuppaa unohtumaan se, että lapset ovat yksilöitä. Jonkun lapsen kohdalla koliikkinen vauvavuosi on raskain aika, toisen kohdalla taaperovaiheen uhmaikä, kolmas koettelee vanhempien hermoja koulun alkaessa ja neljännellä murrosikä on raskain aika koko elinaikana. En siis menisi pätemään, että "odottakaapa kun Erkki-Mimosa tulee murrosikään, niin sitten tiedätte vaikeuksista jotain!" Sen Erkki-Mimosan murrosikä voi olla melko tasaistakin aikaa, mutta joku muu kehitysvaihe on voinut olla todella vaikea. Inhottaa myös vähättely, että "pieni lapsi pienet murheet, iso lapsi isot murheet". Pienenkin lapsen kanssa voi olla todella suuria murheita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun koskaan ei kuule mitään hyvää itsestään, ei naisena, ei äitinä. Lapsista huomautellaan mielellään, ja jotain ihmetellään, mutta kehuja ei tule.
Kun ensin on selvinnyt pikkulapsivuodet jotenkuten ja ajatellut, että ehkä minä olen ihan ok ja kaikki on tavallisen hyvin (kun on ensin saanut käsiteltyä kaikki ne tunteet kaikista niistä kommenteista, joissa on tavalla tai toisella sanottu inhottavasti). Sitten havahtuu, että kukaan ei koskaan sano mitään hyvää. Ja alkaa ajatella, että minä en osaa tätä, en hallitse tätä, kaikki muut osaa paremmin ja pärjää paremmin.
Kun seuraa kahvipöytäkeskustelua kyyneleet silmissä ja miettii, että mikä minussa on vikana kun minun lapseni eivät ole kympin oppilaita, eivät harrastustensa parhaimmistoa, eivät kaveripiirinsä suosittuja. Kun tietää että omat lapset kuulevat vertailun, ymmärtävät sen.
Ja lopulta illalla itkee itsensä uneen, kun tajuaa ettei itsekään ole ollut koskaan hyvä missään, ei onnistunut missään ja on sitten tehnyt lapsia maailmaan jossa vain paras riittää.
Terveisin eräs uupunut koululaisten tukiverkoton äiti.
Johtuisiko osa liioista odotuksista siitä, että vaatimustaso elämässä on muutenkin kasvanut? Harva vaikka 90-luvulla matkusteli joka vuosi ulkomaille, ruoaksi oli nakkikeittoa ja harrastukseksi riitti joku jumppapiiri lähikoulun liikuntasalissa. Nykyään monissa asioissa vaatimukset ja odotukset ovat nousseet. Vanhemmuudestakin on tullut aikamoista kilpavarustelua ja vanhemmilta odotetaan aktiivista osallistumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Johtuisiko osa liioista odotuksista siitä, että vaatimustaso elämässä on muutenkin kasvanut? Harva vaikka 90-luvulla matkusteli joka vuosi ulkomaille, ruoaksi oli nakkikeittoa ja harrastukseksi riitti joku jumppapiiri lähikoulun liikuntasalissa. Nykyään monissa asioissa vaatimukset ja odotukset ovat nousseet. Vanhemmuudestakin on tullut aikamoista kilpavarustelua ja vanhemmilta odotetaan aktiivista osallistumista.
Ei se siitä johdu vaan siitä että yhteiskuntaan on ilmestynyt valtava määrä näitä tahoja jotka saa elantonsa perheitä kyykyttämällä ja valvomalla.
Mitään oikeita palveluja ei edes ole, on vaan hirveät möärät erilaisia portteja jotka arvioi ja arvioi.
Neuvolankin idea on jo kadonnut.
Päivähoidossa ja koulussa vanhemmat osallistetaan hengiltä.
Kyllä mua uuvutti se etten saanut nukkua tarpeeksi vaan kärsin unenpuutteesta lapsen takia vuosikausia. Ei uuvuttanut tippaakaan että olin ihan oikeasti se ainoa vanhempi lapselleni, jolloin mikään mies ei missään todellisuudessa hoitanut lasta koskaan, eikä hänelle annettu mitään tarhalappusia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mua uuvutti se etten saanut nukkua tarpeeksi vaan kärsin unenpuutteesta lapsen takia vuosikausia. Ei uuvuttanut tippaakaan että olin ihan oikeasti se ainoa vanhempi lapselleni, jolloin mikään mies ei missään todellisuudessa hoitanut lasta koskaan, eikä hänelle annettu mitään tarhalappusia.
No olitpa sinä erinomainen ja muita parempi.
On outoa, että äidiltä vaaditaan kaikenlaista ja isältä ei mitään.
Vierailija kirjoitti:
Johtuisiko osa liioista odotuksista siitä, että vaatimustaso elämässä on muutenkin kasvanut? Harva vaikka 90-luvulla matkusteli joka vuosi ulkomaille, ruoaksi oli nakkikeittoa ja harrastukseksi riitti joku jumppapiiri lähikoulun liikuntasalissa. Nykyään monissa asioissa vaatimukset ja odotukset ovat nousseet. Vanhemmuudestakin on tullut aikamoista kilpavarustelua ja vanhemmilta odotetaan aktiivista osallistumista.
Kyllä varsin iso osa johtuu just siitä. Puhe vanhemmuudesta on tosi negatiivista: medioissa on jatkuvasti juttuja esim siitä minkä kaiken vanhemmat tekee väärin. Joillain riittää itsetunto ja itsevarmuus olla välittämättä ja tehdä niinkuin tuntuu hyvälle, mutta ei kaikilla.
Olen 31v ja kumppanin kanssa mietitään, että hankitaanko lapsia. Itseä ahdistaa, kun tuntuu että minun ihmisarvoni päättyy jo raskausaikana.
Haluaisin pyytää sektion, koska minulla on kehossa vaikea trauma ja ahdistaa jo valmiiksi, että varmasti leimataan sitten jo odotusaikana surkeaksi äidiksi ja pitää käyttää hirveästi aikaa/energiaa selittääkseni miksi minun kehollani on väliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Johtuisiko osa liioista odotuksista siitä, että vaatimustaso elämässä on muutenkin kasvanut? Harva vaikka 90-luvulla matkusteli joka vuosi ulkomaille, ruoaksi oli nakkikeittoa ja harrastukseksi riitti joku jumppapiiri lähikoulun liikuntasalissa. Nykyään monissa asioissa vaatimukset ja odotukset ovat nousseet. Vanhemmuudestakin on tullut aikamoista kilpavarustelua ja vanhemmilta odotetaan aktiivista osallistumista.
Kyllä varsin iso osa johtuu just siitä. Puhe vanhemmuudesta on tosi negatiivista: medioissa on jatkuvasti juttuja esim siitä minkä kaiken vanhemmat tekee väärin. Joillain riittää itsetunto ja itsevarmuus olla välittämättä ja tehdä niinkuin tuntuu hyvälle, mutta ei kaikilla.
Ja siellä äänessä on juurikin ne turhat turhakkeet.
Erilaiset sosiaalialan paiseet tyyliin Väestöliitto joka syyllisti äidit jo siitäkin että isä ei saa pidettyä yhteyttä omiin sukulaisiinsa!
Meillä on 2 alle 2-vuotiasta lasta, se tuntuu minusta väsyttävältä ja kuormittavalta mutta ei meidän ympärillä kyllä ole ketään tuomitsevaa tai tylyttävää tai äitiydeltä jotakin vaativaa sukulaista, tuttavaa tai läheistä.
Ainoa missä vaatimuksiin ja tylytyksiin törmää on somessa ja keskustelupalstoilla ja, jos ne alkaa ärsyttää ja ahdistaa, jätän ne vähemmälle.
Joten kyllä mun neuvo tilanteeseen on, että rauhottaa ja alisuorittaa myös somea tai sitten niitä sosiaalisia suhteita niiden vaatimusten esittäjien ja tylyttäjien kanssa niin saa olla ihan rauhassa sellanen äiti kuin on.
Se että joutuu olemaan klo 9-10 töissä (työpaikassa jonka on itse valinnut) kuten muutkin, ei ole suuri kärsimys tai hirvittävä jousto. Uskallan väittää että suurinosa työelämässä olevista tekee niin joka päivä, eikä nurise vaan juo kahvia.
Ilmainen vinkki: menkää yötöihin. Siellä harvemmin on vanhempia työkaverina.
Ilmainen vinkki nro 2: menkää töihin alalle jolla saatte tehdä töitä yksin omaa tahtia, esim. rekkakuski.