Mitä ihmettä? Äitimme kuoli ja hautajaisiin ei ole tulossa äidin puolelta oikein kukaan. Joudumme todennäköisesti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksei tuhkaus? Ei tarvita arkunkantajia.

En ole ap, mutta tuntuu ällöttävältä ajatella, että ihminen poltetaan niin kuin roska.

Onko parempi että madot syövät ja hautausmaan puut kasvattavat juurensa vainajan sisälle näin ottaen ravintoa.

Niin, minusta se on kaunis ajatus, luonnon kiertokulku. Lapsuudenkotini pihalla kasvoivat orapihlajat, jotka olivat ennen olleet isänäitini haudalla. Niistä saattoi ajatella, että pieni pala isoäitiä oli siinä pihalla ja meidän kanssamme. 🌺

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äitini kun haudattiin, haudalla oli systeri ja minä. 

Maksoin  seurakunnan arkunkantajille muutaman kympin per nokka ja mutsi haudattiin halvimpaan arkkuun mikä hautaustoismistissa oli tarjolla.

Kun arkkua lasketti hautaan, "taivas itki sadoin pisaroin", enkä ole koskaan kokenut samanlaista kaatosadetta mikä silloin iski pienen surijajoukkomme päälle.

Laitoin oman pikkutakkinin pyörötuolissa istuvan systerisin suojaksi ja vinkkasin pastorille, eiköhän tämä ollut tässä ja sain turhanpäiväiset hautajaialöpinät loppumaan ennen niiden aloittamista.

Palasimme takaisin kappelille ja vaikka ne olivat köyhän, kovan elämän eläneen ihmisen hautajaiset, minä muistan ne loppuikäni.

Tuskin kukaann muu.

Olisi jotenkin hienoa, että tuollaisistakin ihmisistä jäisi muisto muuallekin kuin sinulle. Ovat varmasti tehneet enemmän ja itseään korostamatta kuin monet muut. 

Siksi olisi hienoa saada edes muutama ihminen paikalle hautajaisiin.

Äitini oli yksinhuoltaja, joka joutui taistelemaan koko elämänsä ajan pitääkseen perheemme koossa.

Olimme koyhiä, sellaisia jota harvan on edes vaikeaa ymmärtää olevan olemassa nykysuomessa.

Sosiaalivorato, poliisi, ambulanssi tuli tutuksi lapsuuteni aikana, väkivaltaa ja jatkuvasti vaihtuvia osoitteita ympäri Pirkanmaata.

Äitini eli yksinäisen elämän, huolehti meistä parhaansa mukaan, mutta ei lähtökohtia voinut aikanaan siihen aikaan muuksi muuttaa.

Toinen systeri umpihullu, minä koko elämäni ajan atari, kriminaali, joka vasta vuosien lusimisen jälkeen löysin toisenlaisen elämäntavan.

Mutsi eli yksinäisen elämän, kuoli yksin sairaalan sängyssä, haudattiin yhtä köyhänä kuin elikin.

Kukaan ei muista, ketään ei kiinnosta ja onko tuolla edes suurempaa merkitystä.

Life is shit and then you die.

Tuskin uskotte :-)

Asuin lapsuuteni aikana ainakin kymmenessä osoitteessa, välillä entisessä kanalassa, purkutalossa jossa talon toista päätä jo purettiin ja me  haimme käyttövettä vesipostista talon toiselta puolelta.

Poliisit olivat jatkuva riesa, sillä systeri oli joutunut huonoille teille ja naispoliisit toivat häntä usein kotiin tunnistettavaksi  ja pahoinpitelivät äitiäni joka yritti saada heidät jättämään systerin kotiin.

Systeti miesystävä oli Tammelan kuuluisin viinanmyyjä jonka elämäntapa teki meidätkin väkivallalle alttiiksi, kunnes hänet puukotettiin kuoliaaksi jossain ryyppykämpässä joskus -70 luvulla.

Ensimmäisen kerran sain käyttä sisävessaa ja suihkua 16 vuotiaana kun muutimme taloon jossa sellainen oli rakennettu.

Jos voisin, antaisin teille maistiaiset siitä, millaista oli olla yhteiskunnan pohjasakkaa lapsuuteni vuosina.

Mahdotontahan se on, mutta tämä topikki herätti vanhat muistot elävänä lievään känniseen kuuppaaani.

Onneksi koko paska on pian ohi ja saan vaipua henkilökohtaiseen maailmaloppuuni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äitini kun haudattiin, haudalla oli systeri ja minä. 

Maksoin  seurakunnan arkunkantajille muutaman kympin per nokka ja mutsi haudattiin halvimpaan arkkuun mikä hautaustoismistissa oli tarjolla.

Kun arkkua lasketti hautaan, "taivas itki sadoin pisaroin", enkä ole koskaan kokenut samanlaista kaatosadetta mikä silloin iski pienen surijajoukkomme päälle.

Laitoin oman pikkutakkinin pyörötuolissa istuvan systerisin suojaksi ja vinkkasin pastorille, eiköhän tämä ollut tässä ja sain turhanpäiväiset hautajaialöpinät loppumaan ennen niiden aloittamista.

Palasimme takaisin kappelille ja vaikka ne olivat köyhän, kovan elämän eläneen ihmisen hautajaiset, minä muistan ne loppuikäni.

Tuskin kukaann muu.

Olisi jotenkin hienoa, että tuollaisistakin ihmisistä jäisi muisto muuallekin kuin sinulle. Ovat varmasti tehneet enemmän ja itseään korostamatta kuin monet muut. 

Siksi olisi hienoa saada edes muutama ihminen paikalle hautajaisiin.

Kenelle se muidto pitäisi jäädä jos läheisiä ei ole ja läheisimmät ihmiset joiden kanssa ihminen on eläessään ollut on viranomaisia.