Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Arvostaako kukaan enää pitkää avioliittoa?
27.09.2023 |
Olen 18-vuotiaasta ollut mieheni kanssa naimisissa. Nyt kun lapset ovat lähteneet pesästä olen miettinyt elämäni suuntaa ja valitettavan moni ystäväni vihjailee, miten ihanaa "oma vapaus" on.
En ole eroamassa, rakastan puolisoani.
Mutta koen omituisena, että avioliittoani pidetään jonkinlaisena vankilana. Vaatiihan se työtä ja usein kyllästyttää, mutta olen kuitenkin pääasiassa ollut onnellinen.
Muiden mielipiteillä ei varsinaisesti ole merkitystä, mutta kiinnostaa kuulla mitä mieltä te muut olette?
Kommentit (126)
Kyllä minä sinänsä arvostan pitkää avioliittoa. Itse kyllä laitoin juuri 10 vuoden liiton poikki, kun ukko muuttui laiskaksi, lihavaksi ja menetti kiinnostuksensa seksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan naiset kelpuuttavat miehiä vain elättämään lapset ja kun lapset lähtee hyvin monessa perheessä mieskin lentää pihalle kun nainen ei tarvitse miestä enää hyväksikäytettäväksi
Onko miehet koskaan miettineet sitä mitä muuta voisivat tuoda suhteeseen kuin rahaa ja munaa? Suhdetta täytyy hoitaa jokaikinen päivä!
Miksi suhdetta erityisesti pitäisi hoitaa? Ja miten sitä hoidetaan?
En ole ikinä ymmärtänyt tätä. Mielestäni jos liitto tarvitsee jotain erityistä hoitoa, se on jotenkin viturallaan jo.
Sama juttu. Minusta hyvässä toimivassa suhteessa halutaan ihan automaattisesti ja omasta halusta tehdä sellaisia asiota jotka vahvistavat ja ylläpitävät suhdetta. Jos niitä pitää ihan erikseen muista tehdä niin eihän sitäö silloin viihdy kovin hyvin yhdessä.
Ainakin minä alan aika pian kaipaamaan yhteistä tekemistä ja yhteistä kahdenkeskistä aikaa jos sitä ei ole syystä tai toisesta ollut.
No en minä ainakaan arbosta, minulle on ihan sama kuinka kauan joku avioliitto on kestänyt.
Hyvä tietysti jos ne jotka ovat naimisiin menneet, näkevät niissä järkeä ja arvoa.
Minusta on aika normaalia, jos ihmiset lähtevät eri teille, kun lapset lentää pesästä.
En minä mitenkään arvosta sitä jos joku pari on 60 vuotta keskenään naimisissa.
Sitä ei tiedä mikä helvetti siellä on muhinut vuosikymmeniä.
En muutenkaan kuulu niihin ihmisiin, joka pitää avioliittoa jonain meriittinä ja ylpeyden aiheena, itse en voisi koskaan mennä naimisiin ja olla jonkun "vaimo", pelkkä sana saa kylmät väreet. 😂
Mutta meitä on moneksi, ja onhan se herttainen näky jos 2 vanhusta istuu penkillä rakastuneen näköisinä. Ne on kyllä luultavasti tavanneet vuosi sitten vanhusten päiväkerhossa tai vaikka laivalla yms, ei 60 vuotta, sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan naiset kelpuuttavat miehiä vain elättämään lapset ja kun lapset lähtee hyvin monessa perheessä mieskin lentää pihalle kun nainen ei tarvitse miestä enää hyväksikäytettäväksi
Onko miehet koskaan miettineet sitä mitä muuta voisivat tuoda suhteeseen kuin rahaa ja munaa? Suhdetta täytyy hoitaa jokaikinen päivä!
Miksi suhdetta erityisesti pitäisi hoitaa? Ja miten sitä hoidetaan?
En ole ikinä ymmärtänyt tätä. Mielestäni jos liitto tarvitsee jotain erityistä hoitoa, se on jotenkin viturallaan jo.
Sama juttu. Minusta hyvässä toimivassa suhteessa halutaan ihan automaattisesti ja omasta halusta tehdä sellaisia asiota jotka vahvistavat ja ylläpitävät suhdetta. Jos niitä pitää ihan erikseen muista tehdä niin eihän sitäö silloin viihdy kovin hyvin yhdessä.
Ainakin minä alan aika pian kaipaamaan yhteistä tekemistä ja yhteistä kahdenkeskistä aikaa jos sitä ei ole syystä tai toisesta ollut.
Minäkin olen ihmetellyt aina tätä, kun toitotetaan, että parisuhdetta pitää oikein erikseen hoitaa ja huoltaa.
Kysyn vain että miksi? Olen ollut naimisissa 10 vuotta, yhdessä ollaan oltu liki 15 vuotta, eikä vielä ole tarvinnut suhdetta sen kummemmin hoitaa. Molemmat haluavat tehdä yhdessä asioita, tutustutaan uusiin asioihin yhdessä, tykätään toistemme seurasta, ikävöidään kun ollaan erossa, molemmat haluaa ilahduttaa toista pienin yllätyksin arjen keskellä, muistetaan toistemme merkkipäivät ja halutaan ilahduttaa ja yllättää toisiamme, autamme toisiamme, osallistumme arjen pyörittämiseen ja kotitöihin, emme laske menikö toisella nyt kaksi minuuttia kauemmin pyykkien laitossa kuin toisella tiskikoneen kanssa, kumpi laittoi ruoan ja kumpi tiskaa jne.
Kysyn vain, että miten tätä suhdetta oikein pitäisi hoitaa? Olen aina ollut sitä mieltä, että jokin on vialla, jos suhde tarvitsee hoitamista, hyvässä suhteessa kun se tulee ihan itsestään ja pyytämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan naiset kelpuuttavat miehiä vain elättämään lapset ja kun lapset lähtee hyvin monessa perheessä mieskin lentää pihalle kun nainen ei tarvitse miestä enää hyväksikäytettäväksi
Onko miehet koskaan miettineet sitä mitä muuta voisivat tuoda suhteeseen kuin rahaa ja munaa? Suhdetta täytyy hoitaa jokaikinen päivä!
Miksi suhdetta erityisesti pitäisi hoitaa? Ja miten sitä hoidetaan?
En ole ikinä ymmärtänyt tätä. Mielestäni jos liitto tarvitsee jotain erityistä hoitoa, se on jotenkin viturallaan jo.
Sama juttu. Minusta hyvässä toimivassa suhteessa halutaan ihan automaattisesti ja omasta halusta tehdä sellaisia asiota jotka vahvistavat ja ylläpitävät suhdetta. Jos niitä pitää ihan erikseen muista tehdä niin eihän sitäö silloin viihdy kovin hyvin yhdessä.
Ainakin minä alan aika pian kaipaamaan yhteistä tekemistä ja yhteistä kahdenkeskistä aikaa jos sitä ei ole syystä tai toisesta ollut.
Minäkin olen ihmetellyt aina tätä, kun toitotetaan, että parisuhdetta pitää oikein erikseen hoitaa ja huoltaa.
Kysyn vain että miksi? Olen ollut naimisissa 10 vuotta, yhdessä ollaan oltu liki 15 vuotta, eikä vielä ole tarvinnut suhdetta sen kummemmin hoitaa. Molemmat haluavat tehdä yhdessä asioita, tutustutaan uusiin asioihin yhdessä, tykätään toistemme seurasta, ikävöidään kun ollaan erossa, molemmat haluaa ilahduttaa toista pienin yllätyksin arjen keskellä, muistetaan toistemme merkkipäivät ja halutaan ilahduttaa ja yllättää toisiamme, autamme toisiamme, osallistumme arjen pyörittämiseen ja kotitöihin, emme laske menikö toisella nyt kaksi minuuttia kauemmin pyykkien laitossa kuin toisella tiskikoneen kanssa, kumpi laittoi ruoan ja kumpi tiskaa jne.
Kysyn vain, että miten tätä suhdetta oikein pitäisi hoitaa? Olen aina ollut sitä mieltä, että jokin on vialla, jos suhde tarvitsee hoitamista, hyvässä suhteessa kun se tulee ihan itsestään ja pyytämättä.
Se hoito-oje on näille uniikeille lumihiutaleille, jotka ovat kaikkialla korottamassa itseään. Niille, jotka laskevat toisen tekemisiä, koska se ego on niin hauras, ettei mitään voi tehdä toisen puolesta. Ne ovat niille, jotka haukkuvat sitä itse valitsemaansa puolisoaan. He ovat liian hyviä ollakseen hyvä puoliso ja liian hyviä pystyäkseen arvostamaan ja kunnioittamaan muita. Heitä on täällä ihan helvetisti.
Arvostaa. Suurin osa. Mutta siinä ei ole mitään kehuttavaa että on teininä tavannut kumppanin ja koko ikänsä yhdessä. Nuoruus ja vapaus kannattaa elää,mennä, juhlia ja riehua. Sitten on aika parisuhteen, perheen jne. M38
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvin monet kiittelevät vanhempiensa tai isovanhempiensa pitkiä liittoja ja arvostavat niitä esimerkillisinä, miten pitäisi elää ja toimia.
Nykyliitot ja omat ovat sitten toista maata.
Mummot ja papat joutuvat sopeutumaan lastensa erojen vuoksi mitä sekaisempiin sukuihin.
Tulee bonuslapsenlapsia lapsen uuden puolison puolelta ja pahimmillaan taas uusi ero jälleen uusia lapsia joka puolella....kuka on kenenkin lapsin..?on sellasta sekamelskaa.
Tuo on totta ja olen kuullut usean suusta. Toki emme tiedä millaista elämää se ollut, mutta eihän ole olemassa kenenkään tai minkään parin kohdalla se, että yhteiselämä on pelkkää onnea ja auvoa. Se ei ole mahdollista.
Pitkissä liitoissa on kyse siitä, miten ongelmat ja riidat selvitetään. Niin, ettei kukaan saa ikuisia haavoja.
Olisi ihanne ainakin se, että kun lapsia halutaan ja niitä saadaan, pitäisi luotsata parisuhdetta niin pitkälle, että lapset ovat omillaan tai täysi-ikäisiä.
Tiedän ja olen nähnyt paljon eroissa " särkyneitä " lapsia. Lapselle se oma perhe on lapsuudessa paras ja tärkeä ja tukijalka elämälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä sellainen on josta ei pääse helpolla pois jos haluaa? Miksi pitää kahlita toinen itseensä?
Minulle parisuhteen pituudella ei ole mitään merkitystä, ainoastaan laadulla. Suhde voi kestää mitä tahansa parista kuukaudesta useaan vuosikymmeneen ja olla silti hyvin antoisa. Vastaavasti pitkäkin suhde voi olla todella huono tai lattea.
Avioliittoa, lapsia ja yhdessä asumista en halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tynne yhtäkään ihmistä, joka arvostaisi mielummin lyhyitä suhteita kuin pitkiä.
Tämä kertoo varmaan eniten omasta tuttavapiiristäsi ja siitä, minkälaisia parisuhdemieltymyksiä on ylipäätään soveliaista ilmaista sinun seurassasi.
Minusta parisuhteet ovat käytännössä parhaimmillaan siinä puolen vuoden ja kolmen vuoden välillä. Sitten ne alkavat yleensä viimeistään ajautua kohti sellaista parisuhdemallia, josta en henkilökohtaisesti välitä. Minulle sopisi hyvin vain tapailla ja seurustella loputtomasti, mutta useimmat ihmiset eivät tähän pysty tai eivät sitä halua, ja siksi useimmilla suhteilla on tosimaailmassa tällainen parasta ennen -päiväys.
Ihmiset hakevat parisuhteilta eri asioita. Jos haluat elämänkumppanuutta ja perheen, joo, varmastikin arvostan pitkiä suhteita enemmän kuin lyhyitä. Mutta jos haluaa parisuhteelta hauskanpitoa, seikkailua ja hyvää seksiä, pituudesta tulee vähemmän tärkeä ominaisuus.
27-vuotta ollaan naimisissa oltu ja kahdestaan koko ajan, ei lapsia. Arvostan. Meistä on ollut tuki ja apu toiselle näinä vuosina. Joskus mietin kuinka rasittavaa olisikaan "aloittaa alusta" jonkun toisen kanssa - juu ei, ei sopisi minulle sellainen. Olemme antaneet toisillemme tilaa tehdä omia juttuja ja matkoja.
N48
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kyllä arvostan, ja lapset myös maailmalla. onko nämä "ystäväsi" sattumalta sinkkuja? nimittäin sama homma myös täällä käynnissä, eli +40v sinkut yrittävät vakuuttaa sitä ihanuutta, vaikka itse viinipäissään aina itkevätkin yksinäisyyttään. ja mikä pahinta, kaipaavat lapsia, joita eivät koskaan hankkineet. miksi minä, 26vuotta naimisissa ollut kotivaimo olen sen katkeruuden kohteena? en minä käskenyt heitä eroamaan. ei kukaan jaksa yksinäisten jatkuvaa, katkeraa kitinää.
En arvosta pitkiä avioliittoja.
En ole koskaan ollut yksinäinen tai ripustautuva, en suhteessa enkä sinkkuna. En myöskään koskaan ole kaivannut lapsia. Päinvastoin olen onnellinen siitä, ettei sellaisia ole. Olen muutenkin hyvin itsenäinen, enkä etsi seurustelukumppanista mitään tukihenkilöä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tynne yhtäkään ihmistä, joka arvostaisi mielummin lyhyitä suhteita kuin pitkiä.
Tämä kertoo varmaan eniten omasta tuttavapiiristäsi ja siitä, minkälaisia parisuhdemieltymyksiä on ylipäätään soveliaista ilmaista sinun seurassasi.
Minusta parisuhteet ovat käytännössä parhaimmillaan siinä puolen vuoden ja kolmen vuoden välillä. Sitten ne alkavat yleensä viimeistään ajautua kohti sellaista parisuhdemallia, josta en henkilökohtaisesti välitä. Minulle sopisi hyvin vain tapailla ja seurustella loputtomasti, mutta useimmat ihmiset eivät tähän pysty tai eivät sitä halua, ja siksi useimmilla suhteilla on tosimaailmassa tällainen parasta ennen -päiväys.
Ihmiset hakevat parisuhteilta eri asioita. Jos haluat elämänkumppanuutta ja perheen, joo, varmastikin arvostan pitkiä suhteita enemmän kuin lyhyitä. Mutta jos haluaa parisuhteelta hauskanpitoa, seikkailua ja hyvää seksiä, pituudesta tulee vähemmän tärkeä ominaisuus.
Minäkin luulin noin ennen kun tiesin mitä rakkaus on. Tapailin, harrastin seksiä, elin oman näköistä elämää, mutta rakkaus puuttui. En tiennyt mitä se on, luulin tietäväni. Siksi sitä haluaa muuta, koska ei itse osaa, eikä tiedä paremmasta.
Hyvä jos jollain kestää ja on onnellinen suhde. En nyt osaa kadehtia heitä mitenkään enkä koe myöskään epäonnistuneen vaikka 17v. suhde kaatuikin tässä keski-iässä.
Olen kokenut suhteissani sekä hyvää, että huonoa, mutta kokenut kuitenkin. Tämän viimeisen kanssa olemme hyviä ystäviä ja yhden lapsen vanhempia. Asiat on siis varsin hyvin vaikkei suhde kestänytkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tynne yhtäkään ihmistä, joka arvostaisi mielummin lyhyitä suhteita kuin pitkiä.
Tämä kertoo varmaan eniten omasta tuttavapiiristäsi ja siitä, minkälaisia parisuhdemieltymyksiä on ylipäätään soveliaista ilmaista sinun seurassasi.
Minusta parisuhteet ovat käytännössä parhaimmillaan siinä puolen vuoden ja kolmen vuoden välillä. Sitten ne alkavat yleensä viimeistään ajautua kohti sellaista parisuhdemallia, josta en henkilökohtaisesti välitä. Minulle sopisi hyvin vain tapailla ja seurustella loputtomasti, mutta useimmat ihmiset eivät tähän pysty tai eivät sitä halua, ja siksi useimmilla suhteilla on tosimaailmassa tällainen parasta ennen -päiväys.
Ihmiset hakevat parisuhteilta eri asioita. Jos haluat elämänkumppanuutta ja perheen, joo, varmastikin arvostan pitkiä suhteita enemmän kuin lyhyitä. Mutta jos haluaa parisuhteelta hauskanpitoa, seikkailua ja hyvää seksiä, pituudesta tulee vähemmän tärkeä ominaisuus.
Minäkin luulin noin ennen kun tiesin mitä rakkaus on. Tapailin, harrastin seksiä, elin oman näköistä elämää, mutta rakkaus puuttui. En tiennyt mitä se on, luulin tietäväni. Siksi sitä haluaa muuta, koska ei itse osaa, eikä tiedä paremmasta.
Olisipa tämä naiivi käsitys todellisuutta. Valitettavasti rakastuminen ei saa ihmistä haluamaan erilaista parisuhdetta kuin mitä hänen arvonsa ja mieltymyksensä vaativat. Rakastuminen vain tekee eroamisesta ikävämmän kokemuksen ja alleviivaa, kuinka vähän sopivia kumppaneita onkaan pitkään parisuhteeseen.
Minä arvostan ja olisin sellaisen halunnutkin. Mutta mies lähti kymmenen vuoden kohdilla. Nyt takana uuden miehen kanssa 8 vuotta, jospas nyt kantaisi suhde läpi elämän. Yritetään.
Alue: Aihe vapaa
En nyt ihan hahmota mitä "vankeutta" on se jos joudun laittamaan puolisolleni viestin jos menenkin töiden jälkeen salille, kaupoille tai kaverin kanssa kaljalle.
Jos tuo on mittari vankeudelle niin ihan jokainen on omassa elämässään vanki. Vai eikö teidän pidä ilmoittaa vaikka töihin jos olette myöhässä, kaverille jos sopimanne tapaaminen peruuntuukin tai sukulaiselle pääsettekö hänen 50-vuotispäivillenne?