Lue keskustelun säännöt.
Selittäkää aspergerille ne "kirjoittamattomst säännöt" jotka kaikkien pitäisi tietää..
20.09.2023 |
Olen 30 + nainen, jolla on Asperger.
En osaa, enkä ymmärrä tänäkään päivänä näitä "kirjoittamattomia sääntöjä" ihmisten välillä.
Tämä on aiheuttanut paljon ongelmia elämääni/ihmissuhteisiini, minua on pidetty mm ylimielisenä ja vihattukin.
En kehtaa pyytää ketään perheenjäsentä/kaveria tms selittämään ns neuronormaalien "perusasioita" jotka pitäisi tietää..
En myöskään ole kertonut edes perheelleni diagnoosistani eli en oikein voi lopettaa maskaamista.
Kiitos jo etukäteen jos joku jaksaa vastata.
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on kuule teatteria, hienovaraista sellaista.
Sori siitä ja mene hoitoon!Vaikka sinun elämäsi onkin esiintymistä ja teesentelyä, ei se toki kaikilla sitä ole 😅 Kyllä se lataamokeikka taitaa olla sinulle sopivampi.
No sieltähän se tuli! Minulle on myös Asperger huutanut suuttuessaan, että olen teeskentelijä ja esiintyjä, sieluton paska, perseennuolija, hyväksikäyttäjä ja mielistelijä! Oli viimeinen kerta kun yritin selittää sosiaalisia sääntöjä.
Olen huomannut, että joillekin AS-henkilöille on vaikeaa ymmärtää sitä, että monet neurotyypilliset haluavat aidosti huomioida toisia ja heille eläytyminen keskusteluissa esimerkiksi äänenpainojen ja ilmeiden kautta tulee luonnostaan. Se ei siis ole mitään mielistelyä, teatteria tai teeskentelyä vaan heidän normaali tapansa kommunikoida. Sama silmiin katsomisen kanssa. Eivät neurotyypilliset katso silmiin siksi, että heidän "täytyy" vaan että he kokevat saavansa sitä kautta yhteyden toiseen ihmiseen.
Tähän täytyy hieman neuroepätyypillisenä sanoa, että myös me haluamme aidosti huomioida toisia, eli tahtotila on sama. Mutta koska koemme tilanteet eri tavoin, on vaikea mielikuvitella, mikä luo erilaiselle hyväksytyksi tai kuulluksi tulemisen kokemuksen. Koska yritämme antaa toiselle sitä mikä itselle toimii. On helppo olla huomaavainen samankaltaisten kesken, koska teet toiselle sen, mitä itse toivoisit. Erilaisten kesken tämä lainalaisuus ei enää toimikaan kovin automaattisesti ja alkaa vaatia kognitiivista empatiaa.
Eli aidosta halusta ja tahtotilasta kun puhutaan, kumpi oikeasti kovemmin haluaa huomioida toista, se jolle se on helppoa eikä vaadi kummempia, vai se joka hankkii erikseen taitoja ja näkee vaivaa ottaakseen toiset huomioon. Yhtään maskaavat neuroepätyypilliset tekevät jälkimmäistä. He näkevät todellakin vaivan olla kiinnostuneita muiden preferensseistä, yrittävät tasoittaa erojen tuomaa kärsimystä ja haluavat kovasti huomioida toiset. Näkevät vaivaa yli oman luonnollisen tavan toimia. Silloinkin kun tulee virheitä tai ei aina onnistu, kaiken muun ajan on tehty aktiivisia toimia ja joustamista, huomioimista, ennakointia ym. Pyritty ottamaan huomioon erilaisten näkökulma.
Miettikääpä kohdallanne tällainen skenaario, jossa valtaosa muista olisi aspergereita. Joka päivä joutuisitte asettamaan käytöksenne siihen sopimaan, eikä olisi enemmistön valtaa kiukutella "huonosta käytöksestä". Omanne olisi sitä. Joka päivä, kaikkialla. Ja mietitään sitten uudestaan, onko linjassaan mitä vaaditaan muilta ja itseltä.
Lisäisin vielä, että tämän huomioimisen taidon saavuttaneet neuroepätyypilliset ovat lopulta huomioivampia kuin perustyypit. Koska se on mielessä jokaisessa tilanteessa, ei vain silloin kun tulee itsestään, luonnostaan. Jolloin voi jäädä toteutumatta silloin, kun ei tule. Eli vaikka sen jonkun erilaisen kanssa. Kun haluat ottaa muut huomioon niin paljon, että muutat käytöstäsi, onnistuu se sitten kyllä ihan kenen kanssa vain. Samanlaisen, erilaisen, ihan minkälaisen vaan. Koska se on ajatus, jolla kanssakäymiseen lähdetään - ota huomioon. Tässä vaiheessa sitten tulee loukkaantumista, jos muut eivät palauta palvelusta tai jopa väittävät, ettei muiden tunteet kiinnosta. Silleen, oletko tosissasi?
Normaali ihminen, jos yrität kaikkesi ottaa huomioon myös erilaiset ihmiset, olet oikeutettu toivomaan tässä vastavuoroisuutta muilta. Jos et, on tekopyhää puhua huomioimisesta, et siihen itse kykene. Koska se on vasta sitä oikeaa halua toteuttaa se asia, voimia säästelemättä. Ja sitä pyydät muilta.
Lisäisin vielä tähän enemmistö-vähemmistö asiaan yhden pointin, jota ei yleensä ajatella ellei sitä itse koeta. Kun neuroepätyypilliseltä pyydetään normaalin huomioimista, tarkoittaa se siis, että kyseessä on 9 tilannetta 10:stä. Kun neuroepätyypillinen pyytää heidän huomioimista normaaleilta, joutuvat he tekemään sitä 1/10 kohtaamisissa ja muuten voi pysyä mukavuusalueella. Eli asia ei ole suoraan verrannollinen arkipäivän tasolla, vaikka täällä on syyttelyä puolin ja toisin: "mekin joudutaan, ei mekään saada" jne. Tuomitaan neuroepätyypillisten toivomus kohtuuttomaksi, vaikka juuri sitä se ole. Random-tapaamiset tai yksittäiset ihmiset vertautuvat samanlaiseen kuormitukseen ja vaivan näköön, kuin periaatteessa jokainen kohtaaminen joka päivä. Tämähän ei ole kenenkään muun ongelma, mutta jos aidosta huomioimisesta ja halusta puhutaan, niin...
En tiedä mitä diagnooseja saisin jos menisin tutkimuksiin, mutta itse olen huomannut että ihmisten kanssa pärjää parhaiten, kun ymmärtää että jokaisella on jotain taakkaa. Aidosti kusipäisistä eli pahantahtoisista kannattaa pysyä kaukana. Muuten ei kannata liikaa leimata toisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, ole vain oma itsesi. Älä mene mukaan tuohon sosiaaliseen peliin, mitä tavikset pelaa.
Jos joku ihmettelee käytöstösi tai hämmentyy/paheksuu, sanot vain asiallisesti, että sinulla on Asperger, et ole neurotyypillinen.
Tämä helpottaa omaa oloasi suunnattomasti. Sinulla ei tule olemaan kovin monta kaveria saati ystävää, mutta ainakin he ovat aitoja ja ystävyytesi arvoisia.
Toistan vielä: älä ala näytellä, tekeytyä joksikin mitä et ole! Se tie on tuhon tie omalle psyykellesi. Puhun kokemuksesta; lopulta olen ghostannut lähes kaikki ihmiset, kun en enää jaksanut esittää ja yrittää näytellä normaalia.
Olen yli viisikymppinen asperger. Minulla on ollut onni kasvaa lapsuuteni turvallisessa asperger-ympäristössä. Suvussani on lukuisia aspergereita, adhd-tapauksia, muuten vaan kummallisia ihmisiä sekä sitten tosi kettumaisia vaikeita ihmisiä. Mutta kukaan ei ole koskaan vaatinut minua olemaan toisenlainen, jotta kelpaisin. Sain olla syrjäänvetäytyvä pikkuvanha besserwisser, ja minun omituisuuksiani pidettiin vain ominaisuuksinani (joita ne ovatkin) - ei niitä kukaan kokenut uhkaksi tai heikkoudeksi. Lähtökohta on ollut aina se, että jokainen on hyvä, ellei sitten omalla toiminnallaan osottaudu "huonoksi/pahaksi".
Minä olen opetellut toimimaan ihmisten kanssa lukemalla, katsomalla televisiota ja seuraamalla sitä, mitä muut ihmiset tekevät. En tavallaan maskaa, koska samalla tavallahan neurotyypilliset opettelevat asioita - he vain oppivat ne nopeammin ja vaivattomammin. Lisäksi osaan myös käyttää huumoria siten, että omituisuuteni (ominaisuuteni) ovatkin positiivisia asioita. "Kerroinko, että mulla on huono kasvomuisti - olenko tänään jo esittäytynyt sinulle kolmannen kerran?".
En huomaa, että työkaverit ovat muuttaneet kampaustaan/ostaneet uudet silmälasit/pukeneet upean mekon päälle. Mutta he ovat parissakymmenessä vuodessa oppineet vihjailemaan minulle, että katsos kun Matilla onkin uudet pokat, tai Heidillä näyttääkin olevan uusi mekko, ja oliko Anssi käynyt parturissa? niin voinkin sitten kehaista, että onpa särmän näköiset lasit, tai vitsit kun toi mekko on just sulle sopiva, ja Anssi näyttää taas niin fressiltä. (ja lähin työkaverini kertoo aina etukäteen, että huomenna menen kampaajalle/hakemaan uudet lasit, niin voin sitten seuraavana päivänä "huomata" ne ja hän on riemuissaan kun "huomasin"). Ei tarvitse valehdella, mutta voi kommentoida positiivisesti (kommentoimatta oikeasti mitään - ei sillä ole oikeasti väliä nenteille).
Silmiin katsominen - ei kukaan oikeasti katso suoraan silmiin, vaan vähän sinne päin. Puheenaiheet - ei kannata kertoa henkilökohtaisia sairauskertomuksia "Mitä kuuluu?" kyselyyn, vaan ihan vaan yleisiä juttuja, on ollut koulun kanssa kiirettä, metsässä on tullut käytyä sienestämässä tms. Osaan puhua sanomatta mitään, ja toisaalta osaan kaivella sopivia tärppejä. Jos ihmisellä on komea auto, niin voin kommentoida, että itselläni oli viisi XXX-merkkistä autoa peräkkäin, on se jännä miten joku automerkki vaan on itselle sopiva - onko sulla ollut toi YYY kovinkin pitkään? Tai ollaan jääkiekkokaupungissa, niin kysyn Tappara vai Ilves ja samaan hengenvetoon kommentoin, että olen paikkakunnalta Z jossa ei ole yhtään jääkiekkojoukkuetta, että minulla ei asiaan ole mielipidettä.
Nuo kaikki perustuvat niihin pieniin kirjoittamattomiin sääntöihin, jotka muuttuvat joka kerta, kun ihmiset tapaavat toisiaan ja toisia ihmisiä. On kyettävä olemaan joustava, vaikka se ei olekaan omasta mielestä järkevää tai helppoa. Mielelläni tarkkailen ihmisiä, koska on huvittavaa, kuinka he yrittävät "pelata" oikein, vaikkei loppujen lopuksi kukaan osaa kaikkia sääntöjä.
Vierailija kirjoitti:
Tuli myös mieleen että jos joku lausuu keskustelussa vaikka jonkun sanan väärin tai muuten vaan sanoo jonkun asian "väärin" jolla ei ole keskustelun pointin kannalta merkitystä, niin älä takerru siihen. Älä korjaile. Olen törmännyt asseilla tuollaiseen korjailemiseen ja muotoseikkoihin takertumiseen ja minusta se on epäkohteliasta ja rasittavaa
Nostin tämän, koska itse koen tämän ärsyttäväksi.
Eräs as-piirteinen tuttavani korjailee pikkuseikkoja ja jää niihin jopa kiinni.
Esimerkiksi kun huiskaan kädelläni korostaakseni puhettani, että tuollapäin, niin hän puuttuu, että eihän se ole sielläpäin vaan tuolla. Ja alkaa pitkän monologin. Olen hänelle kyllä joskus ärähtänyt kun itse asia juuttuu sitten siihen.
Jos vaan pystyy, niin kannattaa ohittaa asiaan vaikuttamattomat pikkuseikat tai ainakin vain mainita lyhyesti, jos on ihan pakko niistä mainita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on kuule teatteria, hienovaraista sellaista.
Sori siitä ja mene hoitoon!Vaikka sinun elämäsi onkin esiintymistä ja teesentelyä, ei se toki kaikilla sitä ole 😅 Kyllä se lataamokeikka taitaa olla sinulle sopivampi.
No sieltähän se tuli! Minulle on myös Asperger huutanut suuttuessaan, että olen teeskentelijä ja esiintyjä, sieluton paska, perseennuolija, hyväksikäyttäjä ja mielistelijä! Oli viimeinen kerta kun yritin selittää sosiaalisia sääntöjä.
Olen huomannut, että joillekin AS-henkilöille on vaikeaa ymmärtää sitä, että monet neurotyypilliset haluavat aidosti huomioida toisia ja heille eläytyminen keskusteluissa esimerkiksi äänenpainojen ja ilmeiden kautta tulee luonnostaan. Se ei siis ole mitään mielistelyä, teatteria tai teeskentelyä vaan heidän normaali tapansa kommunikoida. Sama silmiin katsomisen kanssa. Eivät neurotyypilliset katso silmiin siksi, että heidän "täytyy" vaan että he kokevat saavansa sitä kautta yhteyden toiseen ihmiseen.
Tähän täytyy hieman neuroepätyypillisenä sanoa, että myös me haluamme aidosti huomioida toisia, eli tahtotila on sama. Mutta koska koemme tilanteet eri tavoin, on vaikea mielikuvitella, mikä luo erilaiselle hyväksytyksi tai kuulluksi tulemisen kokemuksen. Koska yritämme antaa toiselle sitä mikä itselle toimii. On helppo olla huomaavainen samankaltaisten kesken, koska teet toiselle sen, mitä itse toivoisit. Erilaisten kesken tämä lainalaisuus ei enää toimikaan kovin automaattisesti ja alkaa vaatia kognitiivista empatiaa.
Eli aidosta halusta ja tahtotilasta kun puhutaan, kumpi oikeasti kovemmin haluaa huomioida toista, se jolle se on helppoa eikä vaadi kummempia, vai se joka hankkii erikseen taitoja ja näkee vaivaa ottaakseen toiset huomioon. Yhtään maskaavat neuroepätyypilliset tekevät jälkimmäistä. He näkevät todellakin vaivan olla kiinnostuneita muiden preferensseistä, yrittävät tasoittaa erojen tuomaa kärsimystä ja haluavat kovasti huomioida toiset. Näkevät vaivaa yli oman luonnollisen tavan toimia. Silloinkin kun tulee virheitä tai ei aina onnistu, kaiken muun ajan on tehty aktiivisia toimia ja joustamista, huomioimista, ennakointia ym. Pyritty ottamaan huomioon erilaisten näkökulma.
Miettikääpä kohdallanne tällainen skenaario, jossa valtaosa muista olisi aspergereita. Joka päivä joutuisitte asettamaan käytöksenne siihen sopimaan, eikä olisi enemmistön valtaa kiukutella "huonosta käytöksestä". Omanne olisi sitä. Joka päivä, kaikkialla. Ja mietitään sitten uudestaan, onko linjassaan mitä vaaditaan muilta ja itseltä.
Lisäisin vielä, että tämän huomioimisen taidon saavuttaneet neuroepätyypilliset ovat lopulta huomioivampia kuin perustyypit. Koska se on mielessä jokaisessa tilanteessa, ei vain silloin kun tulee itsestään, luonnostaan. Jolloin voi jäädä toteutumatta silloin, kun ei tule. Eli vaikka sen jonkun erilaisen kanssa. Kun haluat ottaa muut huomioon niin paljon, että muutat käytöstäsi, onnistuu se sitten kyllä ihan kenen kanssa vain. Samanlaisen, erilaisen, ihan minkälaisen vaan. Koska se on ajatus, jolla kanssakäymiseen lähdetään - ota huomioon. Tässä vaiheessa sitten tulee loukkaantumista, jos muut eivät palauta palvelusta tai jopa väittävät, ettei muiden tunteet kiinnosta. Silleen, oletko tosissasi?
Normaali ihminen, jos yrität kaikkesi ottaa huomioon myös erilaiset ihmiset, olet oikeutettu toivomaan tässä vastavuoroisuutta muilta. Jos et, on tekopyhää puhua huomioimisesta, et siihen itse kykene. Koska se on vasta sitä oikeaa halua toteuttaa se asia, voimia säästelemättä. Ja sitä pyydät muilta.
Hienosti kiteytetty. Kiitos!👌
Mulla ei ole verbaalisia kykyjä ilmaista itseäni (assi), mutta aattelen juuri noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi et vaan kysy omaishoitajaltasi?
Nämä yh äidit nyt tuskin osaavat sosiaalisista taidoista mitään kertoa,koska juuri niiden puuttumisen takia kaikki ovat heidät hylänneetkin.
Onko tää jonu "Katso silmiin, hymyile, ilmeile,
tunteile. Harrasta small talkia kassojen kanssa. Jos ei, olet Asperger.
Älä puhu ikinä päälle, vaikka et saisi puhevuoroa ollenkaan eli toinen harrastaa ymikorostuneesti monologia.
Älä kysele asioita, vaikka oikeasti asiassa olisi selvitettävää, jotain hämärää ja vastapuoli ei anna vastauksia kysymyksiin. Sano lyhyesti ja ytimekkäästi vaan kiitos ja kuulemiin, vaikka todennäköisesti olet joutunut jopa laittomuuksien kohteeksi, joista olisit halunnut selvyyttä.
Mä teen kyllä edellämainittuja ja ja ihan sama vaikka miksi joku haluaisi tahalleen leimata jos leimaa. Huvittavaa olisi lukea raportteja omista diagnooseista ventovieraiden tekemänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen yli viisikymppinen asperger. Minulla on ollut onni kasvaa lapsuuteni turvallisessa asperger-ympäristössä. Suvussani on lukuisia aspergereita, adhd-tapauksia, muuten vaan kummallisia ihmisiä sekä sitten tosi kettumaisia vaikeita ihmisiä. Mutta kukaan ei ole koskaan vaatinut minua olemaan toisenlainen, jotta kelpaisin. Sain olla syrjäänvetäytyvä pikkuvanha besserwisser, ja minun omituisuuksiani pidettiin vain ominaisuuksinani (joita ne ovatkin) - ei niitä kukaan kokenut uhkaksi tai heikkoudeksi. Lähtökohta on ollut aina se, että jokainen on hyvä, ellei sitten omalla toiminnallaan osottaudu "huonoksi/pahaksi".
Minä olen opetellut toimimaan ihmisten kanssa lukemalla, katsomalla televisiota ja seuraamalla sitä, mitä muut ihmiset tekevät. En tavallaan maskaa, koska samalla tavallahan neurotyypilliset opettelevat asioita - he vain oppivat ne nopeammin ja vaivattomammin. Lisäksi osaan myös käyttää huumoria siten, että omituisuuteni (ominaisuuteni) ovatkin positiivisia asioita. "Kerroinko, että mulla on huono kasvomuisti - olenko tänään jo esittäytynyt sinulle kolmannen kerran?".
En huomaa, että työkaverit ovat muuttaneet kampaustaan/ostaneet uudet silmälasit/pukeneet upean mekon päälle. Mutta he ovat parissakymmenessä vuodessa oppineet vihjailemaan minulle, että katsos kun Matilla onkin uudet pokat, tai Heidillä näyttääkin olevan uusi mekko, ja oliko Anssi käynyt parturissa? niin voinkin sitten kehaista, että onpa särmän näköiset lasit, tai vitsit kun toi mekko on just sulle sopiva, ja Anssi näyttää taas niin fressiltä. (ja lähin työkaverini kertoo aina etukäteen, että huomenna menen kampaajalle/hakemaan uudet lasit, niin voin sitten seuraavana päivänä "huomata" ne ja hän on riemuissaan kun "huomasin"). Ei tarvitse valehdella, mutta voi kommentoida positiivisesti (kommentoimatta oikeasti mitään - ei sillä ole oikeasti väliä nenteille).
Silmiin katsominen - ei kukaan oikeasti katso suoraan silmiin, vaan vähän sinne päin. Puheenaiheet - ei kannata kertoa henkilökohtaisia sairauskertomuksia "Mitä kuuluu?" kyselyyn, vaan ihan vaan yleisiä juttuja, on ollut koulun kanssa kiirettä, metsässä on tullut käytyä sienestämässä tms. Osaan puhua sanomatta mitään, ja toisaalta osaan kaivella sopivia tärppejä. Jos ihmisellä on komea auto, niin voin kommentoida, että itselläni oli viisi XXX-merkkistä autoa peräkkäin, on se jännä miten joku automerkki vaan on itselle sopiva - onko sulla ollut toi YYY kovinkin pitkään? Tai ollaan jääkiekkokaupungissa, niin kysyn Tappara vai Ilves ja samaan hengenvetoon kommentoin, että olen paikkakunnalta Z jossa ei ole yhtään jääkiekkojoukkuetta, että minulla ei asiaan ole mielipidettä.
Nuo kaikki perustuvat niihin pieniin kirjoittamattomiin sääntöihin, jotka muuttuvat joka kerta, kun ihmiset tapaavat toisiaan ja toisia ihmisiä. On kyettävä olemaan joustava, vaikka se ei olekaan omasta mielestä järkevää tai helppoa. Mielelläni tarkkailen ihmisiä, koska on huvittavaa, kuinka he yrittävät "pelata" oikein, vaikkei loppujen lopuksi kukaan osaa kaikkia sääntöjä.
>> Osaan puhua sanomatta mitään ,>>
Oih! Olet varmaan ylpeä itsestäsi!
🤦🏻
Vierailija kirjoitti:
Olen yli viisikymppinen asperger. Minulla on ollut onni kasvaa lapsuuteni turvallisessa asperger-ympäristössä. Suvussani on lukuisia aspergereita, adhd-tapauksia, muuten vaan kummallisia ihmisiä sekä sitten tosi kettumaisia vaikeita ihmisiä. Mutta kukaan ei ole koskaan vaatinut minua olemaan toisenlainen, jotta kelpaisin. Sain olla syrjäänvetäytyvä pikkuvanha besserwisser, ja minun omituisuuksiani pidettiin vain ominaisuuksinani (joita ne ovatkin) - ei niitä kukaan kokenut uhkaksi tai heikkoudeksi. Lähtökohta on ollut aina se, että jokainen on hyvä, ellei sitten omalla toiminnallaan osottaudu "huonoksi/pahaksi".
Minä olen opetellut toimimaan ihmisten kanssa lukemalla, katsomalla televisiota ja seuraamalla sitä, mitä muut ihmiset tekevät. En tavallaan maskaa, koska samalla tavallahan neurotyypilliset opettelevat asioita - he vain oppivat ne nopeammin ja vaivattomammin. Lisäksi osaan myös käyttää huumoria siten, että omituisuuteni (ominaisuuteni) ovatkin positiivisia asioita. "Kerroinko, että mulla on huono kasvomuisti - olenko tänään jo esittäytynyt sinulle kolmannen kerran?".
En huomaa, että työkaverit ovat muuttaneet kampaustaan/ostaneet uudet silmälasit/pukeneet upean mekon päälle. Mutta he ovat parissakymmenessä vuodessa oppineet vihjailemaan minulle, että katsos kun Matilla onkin uudet pokat, tai Heidillä näyttääkin olevan uusi mekko, ja oliko Anssi käynyt parturissa? niin voinkin sitten kehaista, että onpa särmän näköiset lasit, tai vitsit kun toi mekko on just sulle sopiva, ja Anssi näyttää taas niin fressiltä. (ja lähin työkaverini kertoo aina etukäteen, että huomenna menen kampaajalle/hakemaan uudet lasit, niin voin sitten seuraavana päivänä "huomata" ne ja hän on riemuissaan kun "huomasin"). Ei tarvitse valehdella, mutta voi kommentoida positiivisesti (kommentoimatta oikeasti mitään - ei sillä ole oikeasti väliä nenteille).
Silmiin katsominen - ei kukaan oikeasti katso suoraan silmiin, vaan vähän sinne päin. Puheenaiheet - ei kannata kertoa henkilökohtaisia sairauskertomuksia "Mitä kuuluu?" kyselyyn, vaan ihan vaan yleisiä juttuja, on ollut koulun kanssa kiirettä, metsässä on tullut käytyä sienestämässä tms. Osaan puhua sanomatta mitään, ja toisaalta osaan kaivella sopivia tärppejä. Jos ihmisellä on komea auto, niin voin kommentoida, että itselläni oli viisi XXX-merkkistä autoa peräkkäin, on se jännä miten joku automerkki vaan on itselle sopiva - onko sulla ollut toi YYY kovinkin pitkään? Tai ollaan jääkiekkokaupungissa, niin kysyn Tappara vai Ilves ja samaan hengenvetoon kommentoin, että olen paikkakunnalta Z jossa ei ole yhtään jääkiekkojoukkuetta, että minulla ei asiaan ole mielipidettä.
Nuo kaikki perustuvat niihin pieniin kirjoittamattomiin sääntöihin, jotka muuttuvat joka kerta, kun ihmiset tapaavat toisiaan ja toisia ihmisiä. On kyettävä olemaan joustava, vaikka se ei olekaan omasta mielestä järkevää tai helppoa. Mielelläni tarkkailen ihmisiä, koska on huvittavaa, kuinka he yrittävät "pelata" oikein, vaikkei loppujen lopuksi kukaan osaa kaikkia sääntöjä.
Mutta -hyvänen sika!- nuo esimerkkisi ovat aivan tyhjänpäiväistä lätinää!
Miesoletetuilta ei edes oleteta kommentteja kenenkään pukeutumisesta tms. pinnallisesta. Assinausena varaan itselleni oikeuden llls huomioimatta ja kommentoimatra tyhjänpäiväisiä asioita. Sen sijaan voin puhua asiaa myös smalltalkina. Voin jopa tehdä keskustelunavauksen siinä, missä muut vain höpäjävät tyhjää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kommunikoi ihmisten kanssa kuin aivan välttämättömimmät (lääkäri) enää. Ei jaksa, enkä saa siitä mitään.
Myös esimerkiksi jos juttelee jostain asiasta, niin ei kannata keskeyttää aihetta ja alkaa kiinnittää johonkin muuhun asiaan liittymättömään (itseään kiinnostavaan) seikkaan suurta huomiota ja unohtaa se alkuperäinen jutun aihe. Se hämmentää ja ärsyttää.
Kuten esim. kun puhutaan vaikka pihalla jostain yleisestä, niin äkkiä as-piirteinen huomaa oksalla linnun ja alkaa miettiä kesken jutun ääneen mikähän lintu tuo on, on ehkä lehtosirkkunen, ei, ei olekaan kun on keltainen nokka, taitaa olla luhtakerttunen, ei sillä ei ole siivissä mustaa, luulen, että on leppälintunen. Se on sellainen laji, että viihtyy juuri tälläisellä alueella...ja linnuista jaaritteleleminen vain jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sitten vanhemmat ovat paniikissa nepsylapsiensa kanssa kun nämä eivät kuntoudu ja integroidu valtaväestöön. Joo, ei tule tapahtumaan tällä mentaliteetilla. Tulee lisää erakoitumista ja mielenterveysongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset eivät läheskään aina tarkoita sitä mitä sanovat. Esim kohteliaisuudesta voidaan sanoa, että pitäisi soitella tai kyläillä vaikka oikeasti se ei kiinnosta.
Tai sitten ihmiset eivät sano sitä mitä haluavat. Esim vaimo voi kertoa miehelleen, miten jokin asia on aivan sama. Vaikka oikeasti sillä on merkitystä...
Näissä ihmisten välisissä vuorovaikutustilanteissa äänenpainot, ilmeet ja elekieli ovat keskeisessä roolissa.
Ja niin suomalaista tuo sanominen, että voi esimerkiksi milloin tahansa soittaa tai tulla kylään. Sitten kun joku ottaa sen kirjaimellisesti, niin ollaan valtavan hämmentyneitä ja vaivaantuneita, ja eihän nyt oikein, kun on sitä, tätä ja tota kiirettä.
Kun toinen on ehdottanut vierailua luonaan, mutta ei myöhemmin toteuta ehdotustaan eli kutsua ei tule, kannattaa ehkä vaan kysyä kuulumisia ja sanoa, että olisi kiva nähdä.
Jos ei välitä... on tahditon... kannattaa olla edes joustava. Eli ei pysähtyä siihen, että sai toisen hämmentymään, eikä HÄN jousta.
Minä en kyllä haluaisi enää olla edes tekemisissä moisen paskanpuhujsn kanssa. Eli ei pidetä, mitä luvataan. Siinä mielessä ei tarvi opetella tuommoisten kanssa yhtään mitään kommervenkkeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on todella paljon taka-ajatuksia. Mm joku mies voi kehua sinua, mutta vain koska haluaa (pahimmassa tapauksessa) pelkästään seksiä.
Samoin joku voi kertoa valheita tai voimakkaasti muunneltua totuutta toisesta ihmisestä, koska vihaa tätä tms. Usein taustalla on valtapeliä tms jota autisminkirjolaisten on vaikea ymmärtää.
Tuollainen vääristely voi olla esim. sitä, että joku on kertonut omista harrastuksistaan ja muut ovat suhtautuneet ihan hyvin. Sitten kun kertonut lähtee pois, joku voi alkaa kritisoida ja keksiä negatiivisia puolia tai huonouden osoituksia. Joku voi vetää mukaan keksityn ystävänsäkin, joka myös on sitä mieltä, että sanottu on negatiivista. Silloin ainakin osa muista voi saada kuvan, että kritisoija on perehtynyt asiaan tai huomasi jotain huolestuttavaa. Todellisuudessa usein kyse on siitä, että kritisoija ei ole harrastanut samaa mutta ei halunnut jäädä alakynteen eikä kokea, ettei ole tehnyt jotain mahdollisesti mukavaa.
Vierailija kirjoitti:
Myös esimerkiksi jos juttelee jostain asiasta, niin ei kannata keskeyttää aihetta ja alkaa kiinnittää johonkin muuhun asiaan liittymättömään (itseään kiinnostavaan) seikkaan suurta huomiota ja unohtaa se alkuperäinen jutun aihe. Se hämmentää ja ärsyttää.
Kuten esim. kun puhutaan vaikka pihalla jostain yleisestä, niin äkkiä as-piirteinen huomaa oksalla linnun ja alkaa miettiä kesken jutun ääneen mikähän lintu tuo on, on ehkä lehtosirkkunen, ei, ei olekaan kun on keltainen nokka, taitaa olla luhtakerttunen, ei sillä ei ole siivissä mustaa, luulen, että on leppälintunen. Se on sellainen laji, että viihtyy juuri tälläisellä alueella...ja linnuista jaaritteleleminen vain jatkuu.
No ehkä assin mielestä siinä pihalla on jaariteltu jostain paljon typerämmästä.
Linnut on aiheena ihan ok, jos epävirallisesti ollaan pihaparlamentissa.
Kumma kun nentit ei tajua, miten tylsiä _heidän_ puheenaiheensa usein ovat.
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista lukea tosiaan. Vai onko sellaisia?
Niin kutsutut peilisolut ovat avuksi.
Vierailija kirjoitti:
Ja sitten vanhemmat ovat paniikissa nepsylapsiensa kanssa kun nämä eivät kuntoudu ja integroidu valtaväestöön. Joo, ei tule tapahtumaan tällä mentaliteetilla. Tulee lisää erakoitumista ja mielenterveysongelmia.
Tämä. Näin kerran äidin, joka kyynelet silmissään selitti, että onneksi nykyään asseja kuntoutetaan niin hyvin; hänenkin lapsestaan voi tulla vaikka myyntitykki. Teki mieli vetää turpaan. Lapsiparka, toivottavasti pääsisi edes ymmärtäväiseen sijaiskotiin eheytyshoitovanhempansa luota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yli viisikymppinen asperger. Minulla on ollut onni kasvaa lapsuuteni turvallisessa asperger-ympäristössä. Suvussani on lukuisia aspergereita, adhd-tapauksia, muuten vaan kummallisia ihmisiä sekä sitten tosi kettumaisia vaikeita ihmisiä. Mutta kukaan ei ole koskaan vaatinut minua olemaan toisenlainen, jotta kelpaisin. Sain olla syrjäänvetäytyvä pikkuvanha besserwisser, ja minun omituisuuksiani pidettiin vain ominaisuuksinani (joita ne ovatkin) - ei niitä kukaan kokenut uhkaksi tai heikkoudeksi. Lähtökohta on ollut aina se, että jokainen on hyvä, ellei sitten omalla toiminnallaan osottaudu "huonoksi/pahaksi".
Minä olen opetellut toimimaan ihmisten kanssa lukemalla, katsomalla televisiota ja seuraamalla sitä, mitä muut ihmiset tekevät. En tavallaan maskaa, koska samalla tavallahan neurotyypilliset opettelevat asioita - he vain oppivat ne nopeammin ja vaivattomammin. Lisäksi osaan myös käyttää huumoria siten, että omituisuuteni (ominaisuuteni) ovatkin positiivisia asioita. "Kerroinko, että mulla on huono kasvomuisti - olenko tänään jo esittäytynyt sinulle kolmannen kerran?".
En huomaa, että työkaverit ovat muuttaneet kampaustaan/ostaneet uudet silmälasit/pukeneet upean mekon päälle. Mutta he ovat parissakymmenessä vuodessa oppineet vihjailemaan minulle, että katsos kun Matilla onkin uudet pokat, tai Heidillä näyttääkin olevan uusi mekko, ja oliko Anssi käynyt parturissa? niin voinkin sitten kehaista, että onpa särmän näköiset lasit, tai vitsit kun toi mekko on just sulle sopiva, ja Anssi näyttää taas niin fressiltä. (ja lähin työkaverini kertoo aina etukäteen, että huomenna menen kampaajalle/hakemaan uudet lasit, niin voin sitten seuraavana päivänä "huomata" ne ja hän on riemuissaan kun "huomasin"). Ei tarvitse valehdella, mutta voi kommentoida positiivisesti (kommentoimatta oikeasti mitään - ei sillä ole oikeasti väliä nenteille).
Silmiin katsominen - ei kukaan oikeasti katso suoraan silmiin, vaan vähän sinne päin. Puheenaiheet - ei kannata kertoa henkilökohtaisia sairauskertomuksia "Mitä kuuluu?" kyselyyn, vaan ihan vaan yleisiä juttuja, on ollut koulun kanssa kiirettä, metsässä on tullut käytyä sienestämässä tms. Osaan puhua sanomatta mitään, ja toisaalta osaan kaivella sopivia tärppejä. Jos ihmisellä on komea auto, niin voin kommentoida, että itselläni oli viisi XXX-merkkistä autoa peräkkäin, on se jännä miten joku automerkki vaan on itselle sopiva - onko sulla ollut toi YYY kovinkin pitkään? Tai ollaan jääkiekkokaupungissa, niin kysyn Tappara vai Ilves ja samaan hengenvetoon kommentoin, että olen paikkakunnalta Z jossa ei ole yhtään jääkiekkojoukkuetta, että minulla ei asiaan ole mielipidettä.
Nuo kaikki perustuvat niihin pieniin kirjoittamattomiin sääntöihin, jotka muuttuvat joka kerta, kun ihmiset tapaavat toisiaan ja toisia ihmisiä. On kyettävä olemaan joustava, vaikka se ei olekaan omasta mielestä järkevää tai helppoa. Mielelläni tarkkailen ihmisiä, koska on huvittavaa, kuinka he yrittävät "pelata" oikein, vaikkei loppujen lopuksi kukaan osaa kaikkia sääntöjä.
>> Osaan puhua sanomatta mitään ,>>
Oih! Olet varmaan ylpeä itsestäsi!
🤦🏻
Itseasiassa kyllä. Se on taito, josta on tavattomasti hyötyä nenttien maailmassa. Tapaan päivittäin/viikottain kymmeniä uusia ihmisiä, enkä todellakaan halua "löytää yhteyttä" heidän kanssaan. Silloin tyhjä lätinä (tosin älyllinen tyhjä lätinä) ja ei minkään sanominen on tärkeä taito.
Nimenomaan olen saanut usein palautetta siitä, että olen helposti lähestyttävä, maanläheinen, puhun ymmärrettävästi - ja saan kutsun tulla uudelleen vastaavaan tilaisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Puolityypillinen kirjoitti:
"En myöskään ole kertonut edes perheelleni diagnoosistani eli en oikein voi lopettaa maskaamista."
Jos pystyt maskaamaan, niin et sinä ihan pihalla ole.
Diagnoosilla itselläänhän ei tässä tapauksessa ole merkitystä, koska kyse ei ole varsinaisesta sairaudesta vaan pysyvästä persoonallisuuden piirteestä. Perheesi varmasti tietää jo millainen persoona olet. Sen sijaan uusiin ihmisiin tutustuessasi, esim. mennessäsi uuteen työ-tai opiskelupaikkaan, sinun kannattaa mainita asiasta. Muut ymmärtävät silloin käytöstäsi ja reaktioitasi paremmin. Riittää, kun kerrot asiasta kerran. Ihmiset muistavat kyllä. Sen sijaan en suosittele käyttämään diagnoosia selityksenä aina, kun sinulle sattuu jokin kömmähdys. Niitä sattuu ns.neurotyypillisillekin.
Jotenkin esität asian aivan kuin syrjintää ja ennakkoluuloja ei olisi olemassa ja niillä ei olisi todellisia seurauksia ihmisille. Tätä voi ehkä olla ajattelematta vain, jos ei ole sitä kohdannut.
Siis miten? Enhän minä ota kommentissani kantaa syrjintään mitenkään. Kommenttini on pelkkä käytännön neuvo ja rohkaisuksi tarkoitettu ap:lle. Syrjintää aivan varmasti on eikä siihen auta mitkään temput, sillä ongelma on syrjijöissä ja syrjivää käytöstä suoraan JA epäsuorasti tukevissa rakenteissa. Minusta tämä nyt kuitenkin on ihan eri aihe kuin aspergerin selviytymysstrategia. Tietysti aspergerille voi käydä se sama kuin muillekin eli hän päätyy yhteisöön, jonka kulttuuriin kyykytys kuuluu. Useimpiinhan se Suomessa kuuluu. Siellä valikoidaan aina joku kohteeksi ja kaikki vähänkin tavanomaisesta poikkeava kelpaa yleensä. Ja jos sellaista ei ole, niin valitaan joku, yleensä uusin ja kun riittävästi kyykytetään, niin kyllähän sitä alkaa tavanomaisesta poiketa. Tätä mieltä minä olen syrjinnästä.
Jotenkin esität asian aivan kuin syrjintää ja ennakkoluuloja ei olisi olemassa ja niillä ei olisi todellisia seurauksia ihmisille. Tätä voi ehkä olla ajattelematta vain, jos ei ole sitä kohdannut.