Tuntuu välillä että elämä menee hukkaan parisuhteessa

Onhan se niin, että pitkässä parisuhteessa se yksi ihminen värittää koko elämän tietynlaiseksi.

Hyvää tai huonoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikää lähestyvänä miehenä ja samoja murheita kokevana tulee monesti mietittyä, että tuo syvemmän yhteyden kaipuu on jotenkin aivan sietämätön tunne. Se saattaa joskus kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Mutta onko todella realismia löytää joku, jonka kanssa sen voi kokea. Ja pystyisinkö siihen itse, vaikka toinen ihminen olisi millainen. Pitäisi voida jotenkin kokeilla ennen kuin tekee isompia ratkaisuja parisuhteessa, mutta eihän sellainen onnistu kuin sattumalta, tietoisesti toimiminen olisi varmaan aika moraalitonta. Jos ei sitten ajattele, että on itseä kohtaan moraalitonta jättää omat tarpeensa huomioimatta. Vaikeita kysymyksiä.

Mulle luo toivoa jo lukea tällainen miehen kirjoittama pohdinta tästä asiasta. Että tunnistat sen mistä puhun, ja osaat miettiä asiaa. Eli ON olemassa miehiä jotka kykenevät pohtimaan, kirjoittamaan ja ehkä siis myös keskustelemaan tällaisistakin asioista.

Kaipaisin juuri tällaista asioiden pohdintaa mieheni kanssa, mutta mieheni ei kykene tähän. Hänellä ei ole mitään hajua mistä puhun, ja hän ahdistuu kun itse pohdin näitä ja yritän selittää. Hän kykenee puhumaan vain hyvin konkreettisista asioista. Tänäänkin keskusteltiin (tai minä yritin kertoa tunteistani ja hän kuunteli ahdistuneen ja lopuksi ärtyneen oloisena) ja kun pyysin häntä esim. pohtimaan mahdollisen eron uhkia ja mahdollisuuksia, hän toi ensimmäisenä ja ainoana uhkana esiin sen, että hän joutuisi yksinjäädessään sitten tekemään kotityöt, jotka minä nyt teen. Voi jessus.

Ei kuitenkaan millään ymmärrä mitä ajan takaa, kun en sitten ymmärrä miksi ihmeessä hän niin kovin haluaa kanssani jatkaa ja ero olisi maailmanloppu, jos kamalinta mitä hän keksii erotilanteen tuovan, on kotitöidensä lisääntyminen.

Ja siis joo, en oikeasti usko että hän tuntee näin yksioikoisesti ja että olen pelkkä kodinkone, mutta on turhauttavaa ettei hän kykene laisinkaan sanoittamaan oikeita tuntemuksiaan, juttunsa kulkee aina vain näin konkreettisella tasolla.

Onko ihme, että tunnen ettemme kohtaa henkisesti...?

Ap

Kyllä meitä on. Toki tuo lohtua havaita, ettei ole tarpeineen ja haaveineen yksin, mutta toisaalta se tekee tilanteen vieläkin pahemmaksi: tietää, että nykytilanteelle voisi olla vaihtoehto.

Itse koen, että minulla on vahva ja syvä sisäinen maailma, ja tuntuu raastavalta kun sitä ei voi jakaa. Tämän tästä tulee ajatuksia ja tunnelmia, joita tekisi mieli pohtia ja kokea yhdessä, ehkä olla vain hiljaa, mutta niin, että hiljaisuuskin olisi yhteinen ja kaikkea muuta kuin yksinäinen. Toisinaan eläydyn siihen voimakkaaseen me-henkeen, joka ehkä syntyisi sellaisen kumppanin kanssa, joka tähän tarpeeseen vastaisi ja olisi sitä pitkään kaivannut samalla tavalla. Mutta aina tuo päättyy enemmän tai vähemmän pohjattomaan yksinäisyyden tunteeseen ja turhautumiseen, joka on parisuhteessa olevalle aika nurinkurinen tilanne. Toisaalta pelkään törmääväni ihmiseen, jonka kanssa syvempi yhteys todella toteutuisi. Jos siihen ei uskaltaisi heittäytyä, sitä saattaisi katua lopun ikänsä. Tai sitten olisi vain uskallettava. Joka tapauksessa olisi isojen valintojen edessä. Uskon, että samassa tilanteessa on paljonkin ihmisiä. Pitäisi olla joku keino vaihtaa porukalla ajatuksia ja miettiä ratkaisuja.

Minulle kävi niin että rakastuin toiseen ihmiseen ollessani avioliitossa. Avioliittoni oli ollut jo vuosikymmeniä yhtä mietoa kuin maito. En enää tuntenut rakkautta miestäni kohtaan. Niin tavallista, arkista, kuollettavan tylsää. Mieheni sai tietää tästä sivusuhteesta ja tietenkin mustasukkaisena kielsi minua näkemästä tätä kehen rakastuin. Jatkan edelleen suhteessa vaikka minulla on edelleen tunteita tätä toista kohtaan. Elämä on kyllä yhtä h*lvettiä kun näen tätä toista edelleen. Sydän särkyy uudelleen ja uudelleen. En uskalla erota taloudellisen tilanteen takia. Älä tee samaa virhettä kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikää lähestyvänä miehenä ja samoja murheita kokevana tulee monesti mietittyä, että tuo syvemmän yhteyden kaipuu on jotenkin aivan sietämätön tunne. Se saattaa joskus kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Mutta onko todella realismia löytää joku, jonka kanssa sen voi kokea. Ja pystyisinkö siihen itse, vaikka toinen ihminen olisi millainen. Pitäisi voida jotenkin kokeilla ennen kuin tekee isompia ratkaisuja parisuhteessa, mutta eihän sellainen onnistu kuin sattumalta, tietoisesti toimiminen olisi varmaan aika moraalitonta. Jos ei sitten ajattele, että on itseä kohtaan moraalitonta jättää omat tarpeensa huomioimatta. Vaikeita kysymyksiä.

Mulle luo toivoa jo lukea tällainen miehen kirjoittama pohdinta tästä asiasta. Että tunnistat sen mistä puhun, ja osaat miettiä asiaa. Eli ON olemassa miehiä jotka kykenevät pohtimaan, kirjoittamaan ja ehkä siis myös keskustelemaan tällaisistakin asioista.

Kaipaisin juuri tällaista asioiden pohdintaa mieheni kanssa, mutta mieheni ei kykene tähän. Hänellä ei ole mitään hajua mistä puhun, ja hän ahdistuu kun itse pohdin näitä ja yritän selittää. Hän kykenee puhumaan vain hyvin konkreettisista asioista. Tänäänkin keskusteltiin (tai minä yritin kertoa tunteistani ja hän kuunteli ahdistuneen ja lopuksi ärtyneen oloisena) ja kun pyysin häntä esim. pohtimaan mahdollisen eron uhkia ja mahdollisuuksia, hän toi ensimmäisenä ja ainoana uhkana esiin sen, että hän joutuisi yksinjäädessään sitten tekemään kotityöt, jotka minä nyt teen. Voi jessus.

Ei kuitenkaan millään ymmärrä mitä ajan takaa, kun en sitten ymmärrä miksi ihmeessä hän niin kovin haluaa kanssani jatkaa ja ero olisi maailmanloppu, jos kamalinta mitä hän keksii erotilanteen tuovan, on kotitöidensä lisääntyminen.

Ja siis joo, en oikeasti usko että hän tuntee näin yksioikoisesti ja että olen pelkkä kodinkone, mutta on turhauttavaa ettei hän kykene laisinkaan sanoittamaan oikeita tuntemuksiaan, juttunsa kulkee aina vain näin konkreettisella tasolla.

Onko ihme, että tunnen ettemme kohtaa henkisesti...?

Ap

Kyllä meitä on. Toki tuo lohtua havaita, ettei ole tarpeineen ja haaveineen yksin, mutta toisaalta se tekee tilanteen vieläkin pahemmaksi: tietää, että nykytilanteelle voisi olla vaihtoehto.

Itse koen, että minulla on vahva ja syvä sisäinen maailma, ja tuntuu raastavalta kun sitä ei voi jakaa. Tämän tästä tulee ajatuksia ja tunnelmia, joita tekisi mieli pohtia ja kokea yhdessä, ehkä olla vain hiljaa, mutta niin, että hiljaisuuskin olisi yhteinen ja kaikkea muuta kuin yksinäinen. Toisinaan eläydyn siihen voimakkaaseen me-henkeen, joka ehkä syntyisi sellaisen kumppanin kanssa, joka tähän tarpeeseen vastaisi ja olisi sitä pitkään kaivannut samalla tavalla. Mutta aina tuo päättyy enemmän tai vähemmän pohjattomaan yksinäisyyden tunteeseen ja turhautumiseen, joka on parisuhteessa olevalle aika nurinkurinen tilanne. Toisaalta pelkään törmääväni ihmiseen, jonka kanssa syvempi yhteys todella toteutuisi. Jos siihen ei uskaltaisi heittäytyä, sitä saattaisi katua lopun ikänsä. Tai sitten olisi vain uskallettava. Joka tapauksessa olisi isojen valintojen edessä. Uskon, että samassa tilanteessa on paljonkin ihmisiä. Pitäisi olla joku keino vaihtaa porukalla ajatuksia ja miettiä ratkaisuja.

Minulle kävi niin että rakastuin toiseen ihmiseen ollessani avioliitossa. Avioliittoni oli ollut jo vuosikymmeniä yhtä mietoa kuin maito. En enää tuntenut rakkautta miestäni kohtaan. Niin tavallista, arkista, kuollettavan tylsää. Mieheni sai tietää tästä sivusuhteesta ja tietenkin mustasukkaisena kielsi minua näkemästä tätä kehen rakastuin. Jatkan edelleen suhteessa vaikka minulla on edelleen tunteita tätä toista kohtaan. Elämä on kyllä yhtä h*lvettiä kun näen tätä toista edelleen. Sydän särkyy uudelleen ja uudelleen. En uskalla erota taloudellisen tilanteen takia. Älä tee samaa virhettä kuin minä.

Ja tässä myös klassinen tilanne.

Nainen haluaa jämerän miehen joka tienaa hyvin ja järjestää hyvät puitteet.

Sitten mieli tekee juosta juoksuja taas, kun jämerämiehen tehtävä on täytetty.

121212 osui naulan kantaan. Naisella on 3-4 elämänvaihetta, ja kaikkiin niistä sopii eri tyyppinen mies. Huonoimman diilin saa elämänvaiheen 2 (Vakiintuminen) mies, koska tämä sitoutuu rakentamaan yhteistä tulevaisuutta naisen kanssa.

Juuri elämänvaiheen 2 miehet ovat niitä jotka kiinnostavat naisia vasta kun on aika perustaa perhe ja ottaa asuntolaina. Sopivasti jämerämies otetaankin elämänvaiheeseen jossa yhteistä aikaa on vähiten. Jos näitä tarpeita ei olisi, suurin osa perus-perhemiehistä olisi selibaatissa koko ikänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä erikoista, että useat kommentit, joissa puhutaan auvoisan yksinolon puolesta, poistetaan.

Tällä tavalla ilmeisesti pidetään väkisin yllä epätyydyttävää parisuhdenormia ja pakkosyötetään parisuhteen mallia.

Kuinkahan paljon täältä oikeasti poistetaan tyytyväisenä yksin elävien kommentteja.

Pelottaako teitä yksinelävien onni näin paljon.

Taas yksi syy lisää elellä onnellisena itsekseen.

Poistatatte varmasti tämänkin.

Voisitte ennemmin erota ja tulla viimein onnellisiksi.

Euroopan maissa on jo pitkään ollut kristillisten amerikkalaisten järjestöjen invaasio jossa ne pyrkii paitsi vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen niin myös politiikkaan. Yksi missä on onnistuneet on puolan aborttilainsäädäntöön sotkeutuminen. Kapitalistinen järjestelmä tarvitsee yhdenmukaista ajattelua, perheyksikön koska mikään muu ei ole niin alistuva ja tehokas työntekijä kuin ihminen joka pelkää lastensa puolesta. Siksi ne vastustaa naisten oikeuksia, vähemmistöjen oikeuksia ja jos miehetkin alkaa uskoa, että hei yksin on muuten mukava elellä niin miljardöörit on kusessa. Ei tämä homma toimi niin, että ihmiset tekee mitä haluaa ja on onnellisia. Tarvitaan pahoinvointia ja pelkoa että systeemin rattaat pyörii. Joten ne pyrkii sosiaalisessa mediassa suodattamaan ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä jotka on vastaan yleistä käsikirjoitusta

Kirjoitit erittäin hyvän vastineen ja jatkon viestilleni, kiitos siitä sinulle.

Ihme kun kommenttimme saavat vielä olla palstalla.

Mikään ei ole niin onneton ja yksin, kuin ihminen, joka on toisen kanssa yksinäinen. Tätä näen ympärilläni päivittäin. Hyvin paljon onnettomia naisia, jotka ovat nielleet syötin, jonka perusteella vain miehen kanssa ja kautta tulee onnelliseksi.

Itse elän nykyään onnellisena yksin. Ei ole huolia eikä paineita. Teen mitä mielin. Aikatauluni ovat omani ja harrasteet kulkevat ehdoillani. Rahasta sen verran, että vaikka asumiskustanteet ovat yksin suuremmat, säästöön jää silti enemmän rahaa kuin avomiehen kanssa asuessani. Nukun yksin paremmin. Nautin kiireettömistä ja suorittamisvapaista viikonlopuistani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikää lähestyvänä miehenä ja samoja murheita kokevana tulee monesti mietittyä, että tuo syvemmän yhteyden kaipuu on jotenkin aivan sietämätön tunne. Se saattaa joskus kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Mutta onko todella realismia löytää joku, jonka kanssa sen voi kokea. Ja pystyisinkö siihen itse, vaikka toinen ihminen olisi millainen. Pitäisi voida jotenkin kokeilla ennen kuin tekee isompia ratkaisuja parisuhteessa, mutta eihän sellainen onnistu kuin sattumalta, tietoisesti toimiminen olisi varmaan aika moraalitonta. Jos ei sitten ajattele, että on itseä kohtaan moraalitonta jättää omat tarpeensa huomioimatta. Vaikeita kysymyksiä.

Mulle luo toivoa jo lukea tällainen miehen kirjoittama pohdinta tästä asiasta. Että tunnistat sen mistä puhun, ja osaat miettiä asiaa. Eli ON olemassa miehiä jotka kykenevät pohtimaan, kirjoittamaan ja ehkä siis myös keskustelemaan tällaisistakin asioista.

Kaipaisin juuri tällaista asioiden pohdintaa mieheni kanssa, mutta mieheni ei kykene tähän. Hänellä ei ole mitään hajua mistä puhun, ja hän ahdistuu kun itse pohdin näitä ja yritän selittää. Hän kykenee puhumaan vain hyvin konkreettisista asioista. Tänäänkin keskusteltiin (tai minä yritin kertoa tunteistani ja hän kuunteli ahdistuneen ja lopuksi ärtyneen oloisena) ja kun pyysin häntä esim. pohtimaan mahdollisen eron uhkia ja mahdollisuuksia, hän toi ensimmäisenä ja ainoana uhkana esiin sen, että hän joutuisi yksinjäädessään sitten tekemään kotityöt, jotka minä nyt teen. Voi jessus.

Ei kuitenkaan millään ymmärrä mitä ajan takaa, kun en sitten ymmärrä miksi ihmeessä hän niin kovin haluaa kanssani jatkaa ja ero olisi maailmanloppu, jos kamalinta mitä hän keksii erotilanteen tuovan, on kotitöidensä lisääntyminen.

Ja siis joo, en oikeasti usko että hän tuntee näin yksioikoisesti ja että olen pelkkä kodinkone, mutta on turhauttavaa ettei hän kykene laisinkaan sanoittamaan oikeita tuntemuksiaan, juttunsa kulkee aina vain näin konkreettisella tasolla.

Onko ihme, että tunnen ettemme kohtaa henkisesti...?

Ap

Kyllä meitä on. Toki tuo lohtua havaita, ettei ole tarpeineen ja haaveineen yksin, mutta toisaalta se tekee tilanteen vieläkin pahemmaksi: tietää, että nykytilanteelle voisi olla vaihtoehto.

Itse koen, että minulla on vahva ja syvä sisäinen maailma, ja tuntuu raastavalta kun sitä ei voi jakaa. Tämän tästä tulee ajatuksia ja tunnelmia, joita tekisi mieli pohtia ja kokea yhdessä, ehkä olla vain hiljaa, mutta niin, että hiljaisuuskin olisi yhteinen ja kaikkea muuta kuin yksinäinen. Toisinaan eläydyn siihen voimakkaaseen me-henkeen, joka ehkä syntyisi sellaisen kumppanin kanssa, joka tähän tarpeeseen vastaisi ja olisi sitä pitkään kaivannut samalla tavalla. Mutta aina tuo päättyy enemmän tai vähemmän pohjattomaan yksinäisyyden tunteeseen ja turhautumiseen, joka on parisuhteessa olevalle aika nurinkurinen tilanne. Toisaalta pelkään törmääväni ihmiseen, jonka kanssa syvempi yhteys todella toteutuisi. Jos siihen ei uskaltaisi heittäytyä, sitä saattaisi katua lopun ikänsä. Tai sitten olisi vain uskallettava. Joka tapauksessa olisi isojen valintojen edessä. Uskon, että samassa tilanteessa on paljonkin ihmisiä. Pitäisi olla joku keino vaihtaa porukalla ajatuksia ja miettiä ratkaisuja.

Minulle kävi niin että rakastuin toiseen ihmiseen ollessani avioliitossa. Avioliittoni oli ollut jo vuosikymmeniä yhtä mietoa kuin maito. En enää tuntenut rakkautta miestäni kohtaan. Niin tavallista, arkista, kuollettavan tylsää. Mieheni sai tietää tästä sivusuhteesta ja tietenkin mustasukkaisena kielsi minua näkemästä tätä kehen rakastuin. Jatkan edelleen suhteessa vaikka minulla on edelleen tunteita tätä toista kohtaan. Elämä on kyllä yhtä h*lvettiä kun näen tätä toista edelleen. Sydän särkyy uudelleen ja uudelleen. En uskalla erota taloudellisen tilanteen takia. Älä tee samaa virhettä kuin minä.

Eihän tuo mukavalta tilanteelta kuulosta, saati joltain johon kukaan ehdoin tahdoin hankkiutuisi, vaikka niin jotkut keskustelijat tuntuvat ajattelevan. Sitä vain kaipaa jotakin merkityksellisempää, ja voi lähinnä odottaa, että jossain vaiheessa kipuilu taas helpottaa ja henkiset tarpeensa on helpompi sivuuttaa. Kai ainakin omalla kohdalla on kyse myös jostain neljänkympin kriisistä, kun tajuaa aina vain paremmin miten rajallinen elämä on, vuosia ei ole loputtomasti käytettäväksi sen miettimiseen että mitähän minä oikeasti haluan. En silti todellakaan ole varma, että ero olisi ratkaisu, siinä voisi päätyä vain vielä huonompaan tilanteeseen. Itsellä varmasti auttaisi jo ihan jokin vertaistuki, se että voisi pähkäillä näitä solmuja vastaavassa tilanteessa olevien kanssa. Jos joku kokee samoin, minut tavoittaa s-postilla osoitteesta fishermancivilian at outlook piste com . Olen siis kommenttien 107 ja 110 kirjoittaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikää lähestyvänä miehenä ja samoja murheita kokevana tulee monesti mietittyä, että tuo syvemmän yhteyden kaipuu on jotenkin aivan sietämätön tunne. Se saattaa joskus kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Mutta onko todella realismia löytää joku, jonka kanssa sen voi kokea. Ja pystyisinkö siihen itse, vaikka toinen ihminen olisi millainen. Pitäisi voida jotenkin kokeilla ennen kuin tekee isompia ratkaisuja parisuhteessa, mutta eihän sellainen onnistu kuin sattumalta, tietoisesti toimiminen olisi varmaan aika moraalitonta. Jos ei sitten ajattele, että on itseä kohtaan moraalitonta jättää omat tarpeensa huomioimatta. Vaikeita kysymyksiä.

Mulle luo toivoa jo lukea tällainen miehen kirjoittama pohdinta tästä asiasta. Että tunnistat sen mistä puhun, ja osaat miettiä asiaa. Eli ON olemassa miehiä jotka kykenevät pohtimaan, kirjoittamaan ja ehkä siis myös keskustelemaan tällaisistakin asioista.

Kaipaisin juuri tällaista asioiden pohdintaa mieheni kanssa, mutta mieheni ei kykene tähän. Hänellä ei ole mitään hajua mistä puhun, ja hän ahdistuu kun itse pohdin näitä ja yritän selittää. Hän kykenee puhumaan vain hyvin konkreettisista asioista. Tänäänkin keskusteltiin (tai minä yritin kertoa tunteistani ja hän kuunteli ahdistuneen ja lopuksi ärtyneen oloisena) ja kun pyysin häntä esim. pohtimaan mahdollisen eron uhkia ja mahdollisuuksia, hän toi ensimmäisenä ja ainoana uhkana esiin sen, että hän joutuisi yksinjäädessään sitten tekemään kotityöt, jotka minä nyt teen. Voi jessus.

Ei kuitenkaan millään ymmärrä mitä ajan takaa, kun en sitten ymmärrä miksi ihmeessä hän niin kovin haluaa kanssani jatkaa ja ero olisi maailmanloppu, jos kamalinta mitä hän keksii erotilanteen tuovan, on kotitöidensä lisääntyminen.

Ja siis joo, en oikeasti usko että hän tuntee näin yksioikoisesti ja että olen pelkkä kodinkone, mutta on turhauttavaa ettei hän kykene laisinkaan sanoittamaan oikeita tuntemuksiaan, juttunsa kulkee aina vain näin konkreettisella tasolla.

Onko ihme, että tunnen ettemme kohtaa henkisesti...?

Ap

Kyllä meitä on. Toki tuo lohtua havaita, ettei ole tarpeineen ja haaveineen yksin, mutta toisaalta se tekee tilanteen vieläkin pahemmaksi: tietää, että nykytilanteelle voisi olla vaihtoehto.

Itse koen, että minulla on vahva ja syvä sisäinen maailma, ja tuntuu raastavalta kun sitä ei voi jakaa. Tämän tästä tulee ajatuksia ja tunnelmia, joita tekisi mieli pohtia ja kokea yhdessä, ehkä olla vain hiljaa, mutta niin, että hiljaisuuskin olisi yhteinen ja kaikkea muuta kuin yksinäinen. Toisinaan eläydyn siihen voimakkaaseen me-henkeen, joka ehkä syntyisi sellaisen kumppanin kanssa, joka tähän tarpeeseen vastaisi ja olisi sitä pitkään kaivannut samalla tavalla. Mutta aina tuo päättyy enemmän tai vähemmän pohjattomaan yksinäisyyden tunteeseen ja turhautumiseen, joka on parisuhteessa olevalle aika nurinkurinen tilanne. Toisaalta pelkään törmääväni ihmiseen, jonka kanssa syvempi yhteys todella toteutuisi. Jos siihen ei uskaltaisi heittäytyä, sitä saattaisi katua lopun ikänsä. Tai sitten olisi vain uskallettava. Joka tapauksessa olisi isojen valintojen edessä. Uskon, että samassa tilanteessa on paljonkin ihmisiä. Pitäisi olla joku keino vaihtaa porukalla ajatuksia ja miettiä ratkaisuja.

Minulle kävi niin että rakastuin toiseen ihmiseen ollessani avioliitossa. Avioliittoni oli ollut jo vuosikymmeniä yhtä mietoa kuin maito. En enää tuntenut rakkautta miestäni kohtaan. Niin tavallista, arkista, kuollettavan tylsää. Mieheni sai tietää tästä sivusuhteesta ja tietenkin mustasukkaisena kielsi minua näkemästä tätä kehen rakastuin. Jatkan edelleen suhteessa vaikka minulla on edelleen tunteita tätä toista kohtaan. Elämä on kyllä yhtä h*lvettiä kun näen tätä toista edelleen. Sydän särkyy uudelleen ja uudelleen. En uskalla erota taloudellisen tilanteen takia. Älä tee samaa virhettä kuin minä.

Eihän tuo mukavalta tilanteelta kuulosta, saati joltain johon kukaan ehdoin tahdoin hankkiutuisi, vaikka niin jotkut keskustelijat tuntuvat ajattelevan. Sitä vain kaipaa jotakin merkityksellisempää, ja voi lähinnä odottaa, että jossain vaiheessa kipuilu taas helpottaa ja henkiset tarpeensa on helpompi sivuuttaa. Kai ainakin omalla kohdalla on kyse myös jostain neljänkympin kriisistä, kun tajuaa aina vain paremmin miten rajallinen elämä on, vuosia ei ole loputtomasti käytettäväksi sen miettimiseen että mitähän minä oikeasti haluan. En silti todellakaan ole varma, että ero olisi ratkaisu, siinä voisi päätyä vain vielä huonompaan tilanteeseen. Itsellä varmasti auttaisi jo ihan jokin vertaistuki, se että voisi pähkäillä näitä solmuja vastaavassa tilanteessa olevien kanssa. Jos joku kokee samoin, minut tavoittaa s-postilla osoitteesta fishermancivilian at outlook piste com . Olen siis kommenttien 107 ja 110 kirjoittaja.

Mä pistän ainakin sulle viestiä jossain vaiheessa lähipäivinä, kunhan saan tehtyä jonkun anonyymin s-postin... Palataan asiaan ja yritetään ratkoa solmujamme.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikää lähestyvänä miehenä ja samoja murheita kokevana tulee monesti mietittyä, että tuo syvemmän yhteyden kaipuu on jotenkin aivan sietämätön tunne. Se saattaa joskus kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Mutta onko todella realismia löytää joku, jonka kanssa sen voi kokea. Ja pystyisinkö siihen itse, vaikka toinen ihminen olisi millainen. Pitäisi voida jotenkin kokeilla ennen kuin tekee isompia ratkaisuja parisuhteessa, mutta eihän sellainen onnistu kuin sattumalta, tietoisesti toimiminen olisi varmaan aika moraalitonta. Jos ei sitten ajattele, että on itseä kohtaan moraalitonta jättää omat tarpeensa huomioimatta. Vaikeita kysymyksiä.

Mulle luo toivoa jo lukea tällainen miehen kirjoittama pohdinta tästä asiasta. Että tunnistat sen mistä puhun, ja osaat miettiä asiaa. Eli ON olemassa miehiä jotka kykenevät pohtimaan, kirjoittamaan ja ehkä siis myös keskustelemaan tällaisistakin asioista.

Kaipaisin juuri tällaista asioiden pohdintaa mieheni kanssa, mutta mieheni ei kykene tähän. Hänellä ei ole mitään hajua mistä puhun, ja hän ahdistuu kun itse pohdin näitä ja yritän selittää. Hän kykenee puhumaan vain hyvin konkreettisista asioista. Tänäänkin keskusteltiin (tai minä yritin kertoa tunteistani ja hän kuunteli ahdistuneen ja lopuksi ärtyneen oloisena) ja kun pyysin häntä esim. pohtimaan mahdollisen eron uhkia ja mahdollisuuksia, hän toi ensimmäisenä ja ainoana uhkana esiin sen, että hän joutuisi yksinjäädessään sitten tekemään kotityöt, jotka minä nyt teen. Voi jessus.

Ei kuitenkaan millään ymmärrä mitä ajan takaa, kun en sitten ymmärrä miksi ihmeessä hän niin kovin haluaa kanssani jatkaa ja ero olisi maailmanloppu, jos kamalinta mitä hän keksii erotilanteen tuovan, on kotitöidensä lisääntyminen.

Ja siis joo, en oikeasti usko että hän tuntee näin yksioikoisesti ja että olen pelkkä kodinkone, mutta on turhauttavaa ettei hän kykene laisinkaan sanoittamaan oikeita tuntemuksiaan, juttunsa kulkee aina vain näin konkreettisella tasolla.

Onko ihme, että tunnen ettemme kohtaa henkisesti...?

Ap

Kyllä meitä on. Toki tuo lohtua havaita, ettei ole tarpeineen ja haaveineen yksin, mutta toisaalta se tekee tilanteen vieläkin pahemmaksi: tietää, että nykytilanteelle voisi olla vaihtoehto.

Itse koen, että minulla on vahva ja syvä sisäinen maailma, ja tuntuu raastavalta kun sitä ei voi jakaa. Tämän tästä tulee ajatuksia ja tunnelmia, joita tekisi mieli pohtia ja kokea yhdessä, ehkä olla vain hiljaa, mutta niin, että hiljaisuuskin olisi yhteinen ja kaikkea muuta kuin yksinäinen. Toisinaan eläydyn siihen voimakkaaseen me-henkeen, joka ehkä syntyisi sellaisen kumppanin kanssa, joka tähän tarpeeseen vastaisi ja olisi sitä pitkään kaivannut samalla tavalla. Mutta aina tuo päättyy enemmän tai vähemmän pohjattomaan yksinäisyyden tunteeseen ja turhautumiseen, joka on parisuhteessa olevalle aika nurinkurinen tilanne. Toisaalta pelkään törmääväni ihmiseen, jonka kanssa syvempi yhteys todella toteutuisi. Jos siihen ei uskaltaisi heittäytyä, sitä saattaisi katua lopun ikänsä. Tai sitten olisi vain uskallettava. Joka tapauksessa olisi isojen valintojen edessä. Uskon, että samassa tilanteessa on paljonkin ihmisiä. Pitäisi olla joku keino vaihtaa porukalla ajatuksia ja miettiä ratkaisuja.

Minulle kävi niin että rakastuin toiseen ihmiseen ollessani avioliitossa. Avioliittoni oli ollut jo vuosikymmeniä yhtä mietoa kuin maito. En enää tuntenut rakkautta miestäni kohtaan. Niin tavallista, arkista, kuollettavan tylsää. Mieheni sai tietää tästä sivusuhteesta ja tietenkin mustasukkaisena kielsi minua näkemästä tätä kehen rakastuin. Jatkan edelleen suhteessa vaikka minulla on edelleen tunteita tätä toista kohtaan. Elämä on kyllä yhtä h*lvettiä kun näen tätä toista edelleen. Sydän särkyy uudelleen ja uudelleen. En uskalla erota taloudellisen tilanteen takia. Älä tee samaa virhettä kuin minä.

Eihän tuo mukavalta tilanteelta kuulosta, saati joltain johon kukaan ehdoin tahdoin hankkiutuisi, vaikka niin jotkut keskustelijat tuntuvat ajattelevan. Sitä vain kaipaa jotakin merkityksellisempää, ja voi lähinnä odottaa, että jossain vaiheessa kipuilu taas helpottaa ja henkiset tarpeensa on helpompi sivuuttaa. Kai ainakin omalla kohdalla on kyse myös jostain neljänkympin kriisistä, kun tajuaa aina vain paremmin miten rajallinen elämä on, vuosia ei ole loputtomasti käytettäväksi sen miettimiseen että mitähän minä oikeasti haluan. En silti todellakaan ole varma, että ero olisi ratkaisu, siinä voisi päätyä vain vielä huonompaan tilanteeseen. Itsellä varmasti auttaisi jo ihan jokin vertaistuki, se että voisi pähkäillä näitä solmuja vastaavassa tilanteessa olevien kanssa. Jos joku kokee samoin, minut tavoittaa s-postilla osoitteesta fishermancivilian at outlook piste com . Olen siis kommenttien 107 ja 110 kirjoittaja.

Mä pistän ainakin sulle viestiä jossain vaiheessa lähipäivinä, kunhan saan tehtyä jonkun anonyymin s-postin... Palataan asiaan ja yritetään ratkoa solmujamme.

Ap

Se olisi mukavaa, ollaan kuulolla.

Up

Ap:lle ja muille parisuhteeseensa tyytymättömille, ei se elämä siinä parisuhteessa hukkaan mene, vaan siinä, että elää sitä epätyydyttävällä tavalla. Moni on ihan onnelinen parisuhteessa, joten sellainen elämä on mahdollista. Miten siitä parisuhteesta saisi tyydyttävän, riippuu aika paljon osapuolista. Kaikillehan parisuhde ei sovi, varsinkaan kaikkien kanssa.

Sitten kysymys näille, joilta puuttuu puolisoon henkinen yhteys, eikä puoliso osaa keskustella jne. Oliko oikeasti näin ihan seurustellessakin? Vai mihin olet aikoinaan ihastunut puolisossasi? En oikein voi uskoa, että tuollainen asia muuttuisi ihmisluonteessa, edes vuosien aikana.

Meillä on erilaiset rytmit, mutta molemmat kunnioittaa toisen unta. Illalla, kun toinen menee nukkumaan, niin toinen menee myös sänkyyn pötköttelemään ja lukee puhelimesta tai katsoo ohjelmia äänettömällä, jotta toinen saa nukkua. Asioista keskustellaan ja tehdään yhdessä. Kompromisseja tehdään puolin ja toisin, meille esimerkiksi toisen mieleinen musiikki ei ole märisemisen paikka vaan vaikka näin kliseisesti sanottuna rakkauden teko. Toinen pitää siitä ja tulee hyvälle tuulelle, joten toinenkin voi sitä kuunnella tai olla vaikka kuuntelematta, mutta ei valita. Tietenkin nämä oli vain yksittäisiä esimerkkejä ja elämä on täynnä paljon muutakin kuin musiikki tai nukkumaan käyminen. Parisuhde ei ole vain kämppissuhde, sen pitäisi olla syvää ystävyyttä, huumorintajua, toisen huomioimista ja sopivasti kompromisseja. Jos se ei sitä ole, niin miksi siinä pitäisi aikaa hukata? Meillä on parisuhdetta takana 14 vuotta, eikä koskaan ole ollut sellaista tunnetta, että toinen rajoittaisi, jarruttaisi tai että elämä menisi parisuhteessa hukkaan. Entisessä suhteessa oli tuollainen tunne ja jälkikäteen ei voi muuta sanoa, kuin että se ihminen oli minulle niin väärä, kuin joku voi vain olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juuri tuohon tilaanhan ne parisuhteet lopulta päätyvät. Joka muuta väittää, valehtelee.

Toiset nauttivat tuosta tilasta ja toiset kärsivät. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään ja siksi en parisuhdetta halua ollenkaan.

Mikä logiikka tässä nyt on? Jos nyt unohdetaankin se, että aloittajan tilanteen voi helposti välttää asumalla erikseen, ja oletetaan kaikkien suhteiden vähintäänkin väljähtyvän, miksi se olisi syy olla tavoittelematta parisuhdetta ollenkaan? Jos vaikka viidentoista vuoden jälkeen iskee maagisella tavalla jokin väistämätön tympiintyminen, voit hyvin nauttia viidentoista vuoden antoisasta suhteesta ja erota, kun vielä ollaan puheväleissä. Ei parisuhteen tarvitse kestää loppuelämää ollakseen arvokas ja nautinnollinen.

Harvoin suhteet kestää edes 15 vuotta väljähtymättä. Mä en vaan enää osaa nähdä parisuhteen hyviä puolia huonoja merkittävämmiksi. En, vaikka ei muutettaisi yhteen ja täten väljähtyminen olisi hitaampaa ja eroaminen vähemmän raskasta. Se kiva vaihe suhteessa kestää max. 5-7 vuotta, se ensihuuma ja uutuudenviehätys ja sen kun molemmat jaksavat olla aidosti toisistaan kiinnostuneita. Tätäkö sitten olisi järkevää toistaa about 10 kertaa elämässään?

Mun mielestä suhteiden elinkaari oli ennen max. 3 vuotta, jonka jälkeen ne olivat jo tylsiä ja latteita. Nykyinen suhde alkoi räiskyvästi ja mietin jo alussa, että tästä tuskin tulee yhtään mitään, mutta pidetään nyt koko rahan edestä hauskaa. Nyt yli 10 vuotta myöhemmin en voisi olla onnellisempi, joka päivä on edellistä parempi. Enää ei jaksa turhista riidellä, tehdään molemmat mitä halutaan, pidetään yhdessä hauskaa ja seikkaillaan. Ainut asia mikä suhteessa harmittaa on se, että loppuelämä on liian lyhyt aika olla yhdessä.

Moni teksti kuin suoraan mun elämästä. Ilman lapsia olisin jo eronnut ajat sitten. Mutta, lapset on mulle elämässä tärkeintä. Itse vähävaraisen lapsuuden eläneenä nautin myös suunnattomasti taloudellisesta turvasta ja kaikesta siitä, mitä lapseni saavat, mistä itse jäin paitsi (ydinperhe ja rahat riittää).

Olen kuitenkin jo lähes 100% varma, että lasten lähdettyä lähden myös minä. Elämä on perushyvää, mutta parisuhde pystyynkuollut, mies kuolettavan tylsä ja keskustelut pinnallisia. 

Silloin 20v sitten kaipasin turvaa, nyt en enää, olen niin paljon itsenäisempi ja tulevaisuuden haaveissa siintää vapaus. Rakastan yksinoloa.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen.

Poikkeuksena varmaan me aromantikot, jotka emme ole ikinä halunneet parisuhdetta tai haaveilleet siitä, käyneet treffeillä tai ole deittipalstoilla. (Ollaan kyllä oikeasti häviävän pieni vähemmistö, mutta ollaan kuitenkin olemassa, eletään tyytyväisinä yksin - mutta ei yksinäisinä.)

Naisissa parasta on, että joskus tulee kilometrit täyteen :). Sitten eivät kelpaa enää, kuka nyt jotain mummoa huolisi.