Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu välillä että elämä menee hukkaan parisuhteessa
15.09.2023 |
Luin äsken jonkun aloituksen siitä, kuinka mielestään elämä menee hukkaan sinkkuna. Olen vahvasti eri mieltä.
Itse olen ihan mielettömän kateellinen kaikille sinkuille. Siis niiin kateellinen, että viherrän.
Olen pitkässä parisuhteessa ja kipuilen ihan hirveästi kuinka tämä tahtominen on ihan v tun vaikeaa.
Sitä yrittää tsempata itseään joka päivä tahtomaan, yrittää muistuttaa itseään kaikesta hyvästä ja turvallisesta mitä parisuhde elämään tuo, ja samalla sättii itseään ja "tyhmyyttään" että kaipaa vaan niin hitosti jotain ihan muuta.
Joo, on se kivakin että kotona on joku ja on elämän ääniä, mutta lähinnä se toinen vaan pikaisesti moikkaa, selittää jotain pinnallista työpäivästään kuinka "make" tyri jonkun homman (syvällisiä keskusteluja ei ole), ja loppupäivän nyhjöttää sohvalla ja katselee jotain suomalaista sarjaa äänet täysillä, ei kuule mitään mitä puhut, metelöi illalla pitkään kun itse olet jo mennyt sänkyyn ja haluaisit hiljaisuutta ja nukkua. Ja ei auta pyynnöt ja sanomiset, eri rytmit kun on, niin ne on. Ja toinen mielestään kyllä yrittää olla hiljaa, sinä olet vaan niin herkkäuninen.
Sitten kun repäisette ja teette jotain yhdessä, eli lähdette syömään/hotelliin tms, automatkalla puoliso haluaa kuunnella omaa musiikkiaan josta sinä et tykkää, tai märisee kun itse haluat kuunnella "huonoa musiikkia", teillä ei ole mitään puhuttavaa, olette hiljaa tai puhutte säästä tai siitä että mitä pitäis ostaa lahjaksi kummipojalle. Tai sinä pohdit sitä ääneen, puolisoa ei kiinnosta edes miettiä. "ihan sama, päätä sinä".
Syömässä ollessa puoliso hotkii ruokansa, hiljaisuuden vallitessa katselette hiljaa muita ihmisiä. Syvällisin keskustelu on että kastike on melko hyvin maustettu ja pohditte mitä mausteita siinä on.
Hotellihuoneessa puoliso selaa kännykkäänsä ja sinä samoten. Nukkumaan mennessä asiaankuuluva pusu, joka ei aiheuta mitään tuntemuksia.
Mies haluaa säpinää peiton alla ja suostut, koska nythän ollaan viettämässä parisuhdeaikaa. Muttet taaskaan saa hommasta mitään, lopuksi sitten taas pusu ja hyvät yöt ja selän kääntö.
(jatkuu)
Kommentit (134)
Meidän arkinen parisuhde tuntuu enemmänkin turvalliselta ja söpöltä.
Pienet pusut on arkiromantiikkaa, toistemme outoudet ymmärrämme vain me, automatkalla voi olla vain hiljaa jos ei ole sanottavaa.. mutta jos jompi kumpi haluaa puhua niin toinen ei häntä sivuuta.
Seksiä on harvemmin kuin aiemmin muttei koskaan velvollisuudesta. Silloin kun seksiä on, se on vähintäänkin hyvää ja joskus hullaannuttavaa.
Osaamme tehdä kompromisseja, erilaiset unirytmit on riidelty läpi ja molempia miellyttävät ratkaisut tehty.
Harvoin puhumme syvällisiä, mutta hupsuttelemme paljon, olemme perillä toisen kuulumisista ja autamme jos päivä on rankka.
Ap luulen että teillä on kipinä sammunut. Jos keskustelu ei ole auttanut, tuskin se tuosta paranee. Meilläkin on ollut kaikenlaista mutta sitten asioille on tehty jotain.
En neuvo eroamaan tuntematonta, mutta neuvon etsimään elämän kipinää jostain mistä tahansa löydät. Harrastuksesta vaikka tai matkoista, jostain projektista.
Ja jätä se seksi sikseen jos siihen ei ole kipinää, ehkä mieskin herää. Osa ymmärtää vasta siinä vaiheessa että nyt ollaan vakavan äärellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuo minusta ole "perushyvä" suhde, jos puolison kanssa ei ole mitään keskusteltavaa, hän ei kunnioita toiveitasi ettekä ole kiinnostuneita toistenne asioista eikä seksuaalista vetovoimaakaan ole. Perushyvä suhde on minusta sellainen, jossa vietetään aikaa yhdessä ja se on oikeasti mukavaa, on molemminpuolista kunnioitusta ja tunne kumppanuudesta, vaikkei suhde enää olisikaan täynnä jotain räiskyvää tunteen paloa. Minäkin koen välillä olevani kateellinen sinkuille, mutta en kyllä missään tapauksessa koe elämäni menevän hukkaan parisuhteessa, joka on tuollainen minun määritelmälläni perushyvä.
Itse en jäisi tuollaiseen suhteeseen, mitä ap kuvailee. Minulle loppuelämän kumppanissa yksi tärkeä vaatimus on se, että on oltava keskusteluja muustakin kuin säästä. Kumppanin on siis tarjottava jotain älyllistä stimulaatiota. Toinen tärkeä asia on, että molemmat kunnioittavat toisiaan ja välittävät toisistaan, tähän sisältyy siis esim. että otetaan puoliso huomioon noissa musiikkivalinoissa ja yhteisissä ajanvietteissä ym. Kuulostaa siltä, että nämä asiat ovat ap:llekin tärkeitä.
Ap:n suhde kuulostaa siltä, että on vähän vahingossa jääty suhteeseen, joka ehkä joskus on ollut perushyvä, mutta johon ei enää sisälly mitään niistä asioista, joiden takia suhde aloitettiin. Jos tuntuu, että elämä menee hukkaan suhteessa, on kyllä ihan paikallaan miettiä vakavasti eroa.
Vierailija kirjoitti:
Ap, tekstisi olisi voinut olla omasta elämästäni muutamalla pienellä erolla.
Sanot, että olet sanonut sen sata kertaa asioista. Olisin halunnut kysyä, millä tavalla olet keskustellut miehen kanssa kokemistasi epäkohdista? Meillä on keskusteluyhteys jotenkin todella tahmainen tällä hetkellä. Jos mainitsen miehelleni jostain minua vaivaavasta asiasta, niin mieheni loukkaantuu. Tai sitten olen "valittaja". Miten tästä tilanteesta saisi keskustelua parannettua?
Eniten kuitenkin ahdistaa seksi. Mieheni varmaan kuvittelee, että olen haluton vaikka oikeasti en vain halua häntä. Haluaisin itsekin saada joskus jotain enkä vain tyydyttää hänen tarpeitaan (tästä asiasta olen pystynyt sanomaan suoraan, mutta ei auta). Lisäksi olen iän tullen ymmärtänyt, että kaipaisin ihan toisenlaista seksiä, mitä meillä on.
Meillä on ollut omat kriisimme ja jotenkin kuvittelin, että jatkamme vahvempana eteenpäin. Miehen puolelta se varmasti onkin näin, mutta itse olen jotenkin aivan leipääntynyt ja mietin pakonomaisesti eroa. En kuitenkaan haluaisi rikkoa perhettämme. Keski-iän kriisi se varmaan täälläkin kolkuttelee ovella.
//Epätoivoinen
Mukava että muita samassa veneessä, toki eihän tällaista tilannetta sinänsä kenellekään toivo.
Meilläkin on ollut kriisejä joista on selvitty ja yhden pahan kriisin jälkeen hetken myös ajattelin vakaasti, että kun siitä selvittiin, mikään ei meitä enää kaada... Mutta tässä ollaan taas, voi hel kkari. Turhauttaa.
Olen puhunut miehelle suhteemme epäkohdista rehellisesti, mutta yrittänyt viestiä sanottavani mahdollisimman hienovaraisesti, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan... Rauhallinen tilanne, olen pitänyt äänensävyn rauhallisena, en ole syytellyt, päinvastoin olen yrittänyt tuoda esiin että hän on mikä on ja minä olen mikä olen, ja ettei meissä kai kummassakaan ole varsinaista vikaa, mutta kaikki toiveemme suhteelta eivät vaan kohtaa. Ja olen pohtinut ääneen, onko väärin/ kuinka väärin esim. minulta häntä kohtaan toivoa syvällisempiä keskusteluita, kun ne miehelleni eivät selvästikään ole mukavia eikä hän niitä tarvitse eikä yrityksestä huolimatta osaa... Ja onko väärin/ kuinka väärin mieheltä minua kohtaan toivoa lisää seksiä, kun minä en koe halua.
Olen myös jatkanut pohdintaa hänelle ääneen että voidaanko näistä tehdä kompromissi ja miten, vai onko se mahdotonta. Olen myös kysellyt mieheltä että sanoisi hän ääneen, mitä ajatuksia tai tunteita tai mielipiteitä nämä pohtimani asiat hänessä herättävät.. Mutta on niin kovin vaikeaa saada oikein mitään vastausta.
Mies sanoi nyt viimeksi (oli hyvin yllättävää että kertoi edes tämän verran) että kun torjun hänet seksuaalisesti, se tekee kipeää (minkä ymmärrän) mutta hänen ratkaisunsa asiaan on se että hän sitten tekee aloitteita vähemmän ja tyytyy vähempään seksiin.
Minä pohdin sitten siitä, että mahtaako hän kauan jaksaa tällaista, eikö hän katkeroidu?
Siihen mies ei osannut sanoa mitään, lähinnä arveli että ei kai, kyllä hän pärjää ja haluaa suhteessa silti olla.
Minä kerroin sitten että itse pohdin vakavasti että pärjäänkö minä ilman että tunnen syvempää yhteyttä häneen, etten koe saavani riittävää keskusteluyhteyttä hänen kanssaan ja koen meidät etäisiksi sen vuoksi, ja että kuinka harmillista on että nämä keskustelut joista minä nautin ja joita tarvitsen ja jotka luovat minulle tunnetta yhteydestä, ovat hänelle väkinäistä ja ahdistavaa pakkopullaa.
Miehen kommentti tähän oli, että jos lähden hakemaan uutta keskustelukykyisempää miestä, niin voinhan minä sellaisen löytää, mutta että siinä olisi sitten muut viat, ei olisi esim. uskollinen, mitä mieheni on.
No, voi se olla näinkin, ei hän ole välttämättä väärässä.
Toisaalta heitin ilmoille kysymyksen, että olisiko sinkkuna helpompaa, eli eikö miestä ärsytä että hänellä on vaimo pyörimässä koko ajan näköpiirissä, mutta seksiä ei saa niin usein kun haluaa. Olisiko helpompaa jos en olisi paikalla muistuttamassa siitä mitä hän jää paitsi. Ja sama itseni kohdalla, mieheni on paikalla ja muistuttaa etten voi keskustella hänen kanssaan enkä tunne syvempää yhteyttä häneen. Olisiko minun helpompi olla yksin, silloin kumppsni ei koko ajan muistuttaisi olemassaolollaan siitä, mitä en saa. "niin lähellä mutta niin kaukana".
En tiedä. En todellakaan tiedä. Löytäisinkö mitään parempaa? Pärjäisinkö sinkkunakin paremmin?
Valitako tuttu, turvallinen ja sujuva arki (pelkkä arki, ilman edes hetkellisiä pilkahduksia henkisestä yhteydestä ja yhteenkuuluvuudesta) vai valitako mahdollisuus löytää se mitä etsii, mutta sillä valtavalla riskillä että menettää kaiken sen tutun ja turvallisen, eikä koskaan löydäkään sitä mitä halajaa?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies sanoi nyt viimeksi (oli hyvin yllättävää että kertoi edes tämän verran) että kun torjun hänet seksuaalisesti, se tekee kipeää (minkä ymmärrän) mutta hänen ratkaisunsa asiaan on se että hän sitten tekee aloitteita vähemmän ja tyytyy vähempään seksiin.
Minä pohdin sitten siitä, että mahtaako hän kauan jaksaa tällaista, eikö hän katkeroidu?
Siihen mies ei osannut sanoa mitään, lähinnä arveli että ei kai, kyllä hän pärjää ja haluaa suhteessa silti olla.Minä kerroin sitten että itse pohdin vakavasti että pärjäänkö minä ilman että tunnen syvempää yhteyttä häneen, etten koe saavani riittävää keskusteluyhteyttä hänen kanssaan ja koen meidät etäisiksi sen vuoksi, ja että kuinka harmillista on että nämä keskustelut joista minä nautin ja joita tarvitsen ja jotka luovat minulle tunnetta yhteydestä, ovat hänelle väkinäistä ja ahdistavaa pakkopullaa.
Miehen kommentti tähän oli, että jos lähden hakemaan uutta keskustelukykyisempää miestä, niin voinhan minä sellaisen löytää, mutta että siinä olisi sitten muut viat, ei olisi esim. uskollinen, mitä mieheni on.
No, voi se olla näinkin, ei hän ole välttämättä väärässä.Toisaalta heitin ilmoille kysymyksen, että olisiko sinkkuna helpompaa, eli eikö miestä ärsytä että hänellä on vaimo pyörimässä koko ajan näköpiirissä, mutta seksiä ei saa niin usein kun haluaa. Olisiko helpompaa jos en olisi paikalla muistuttamassa siitä mitä hän jää paitsi. Ja sama itseni kohdalla, mieheni on paikalla ja muistuttaa etten voi keskustella hänen kanssaan enkä tunne syvempää yhteyttä häneen. Olisiko minun helpompi olla yksin, silloin kumppsni ei koko ajan muistuttaisi olemassaolollaan siitä, mitä en saa. "niin lähellä mutta niin kaukana".
En tiedä. En todellakaan tiedä. Löytäisinkö mitään parempaa? Pärjäisinkö sinkkunakin paremmin?
Valitako tuttu, turvallinen ja sujuva arki (pelkkä arki, ilman edes hetkellisiä pilkahduksia henkisestä yhteydestä ja yhteenkuuluvuudesta) vai valitako mahdollisuus löytää se mitä etsii, mutta sillä valtavalla riskillä että menettää kaiken sen tutun ja turvallisen, eikä koskaan löydäkään sitä mitä halajaa?Ap
Hyviä kysymyksiä. Mistähän näihin saisi vastaukset. Tarvisin itekin.
Tyytyväisyys lähtee ihmisen sisältä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keski-ikää lähestyvänä miehenä ja samoja murheita kokevana tulee monesti mietittyä, että tuo syvemmän yhteyden kaipuu on jotenkin aivan sietämätön tunne. Se saattaa joskus kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Mutta onko todella realismia löytää joku, jonka kanssa sen voi kokea. Ja pystyisinkö siihen itse, vaikka toinen ihminen olisi millainen. Pitäisi voida jotenkin kokeilla ennen kuin tekee isompia ratkaisuja parisuhteessa, mutta eihän sellainen onnistu kuin sattumalta, tietoisesti toimiminen olisi varmaan aika moraalitonta. Jos ei sitten ajattele, että on itseä kohtaan moraalitonta jättää omat tarpeensa huomioimatta. Vaikeita kysymyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikää lähestyvänä miehenä ja samoja murheita kokevana tulee monesti mietittyä, että tuo syvemmän yhteyden kaipuu on jotenkin aivan sietämätön tunne. Se saattaa joskus kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Mutta onko todella realismia löytää joku, jonka kanssa sen voi kokea. Ja pystyisinkö siihen itse, vaikka toinen ihminen olisi millainen. Pitäisi voida jotenkin kokeilla ennen kuin tekee isompia ratkaisuja parisuhteessa, mutta eihän sellainen onnistu kuin sattumalta, tietoisesti toimiminen olisi varmaan aika moraalitonta. Jos ei sitten ajattele, että on itseä kohtaan moraalitonta jättää omat tarpeensa huomioimatta. Vaikeita kysymyksiä.
Mulle luo toivoa jo lukea tällainen miehen kirjoittama pohdinta tästä asiasta. Että tunnistat sen mistä puhun, ja osaat miettiä asiaa. Eli ON olemassa miehiä jotka kykenevät pohtimaan, kirjoittamaan ja ehkä siis myös keskustelemaan tällaisistakin asioista.
Kaipaisin juuri tällaista asioiden pohdintaa mieheni kanssa, mutta mieheni ei kykene tähän. Hänellä ei ole mitään hajua mistä puhun, ja hän ahdistuu kun itse pohdin näitä ja yritän selittää. Hän kykenee puhumaan vain hyvin konkreettisista asioista. Tänäänkin keskusteltiin (tai minä yritin kertoa tunteistani ja hän kuunteli ahdistuneen ja lopuksi ärtyneen oloisena) ja kun pyysin häntä esim. pohtimaan mahdollisen eron uhkia ja mahdollisuuksia, hän toi ensimmäisenä ja ainoana uhkana esiin sen, että hän joutuisi yksinjäädessään sitten tekemään kotityöt, jotka minä nyt teen. Voi jessus.
Ei kuitenkaan millään ymmärrä mitä ajan takaa, kun en sitten ymmärrä miksi ihmeessä hän niin kovin haluaa kanssani jatkaa ja ero olisi maailmanloppu, jos kamalinta mitä hän keksii erotilanteen tuovan, on kotitöidensä lisääntyminen.
Ja siis joo, en oikeasti usko että hän tuntee näin yksioikoisesti ja että olen pelkkä kodinkone, mutta on turhauttavaa ettei hän kykene laisinkaan sanoittamaan oikeita tuntemuksiaan, juttunsa kulkee aina vain näin konkreettisella tasolla.
Onko ihme, että tunnen ettemme kohtaa henkisesti...?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No on sulla ongelmat. Tietääkseni parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikää lähestyvänä miehenä ja samoja murheita kokevana tulee monesti mietittyä, että tuo syvemmän yhteyden kaipuu on jotenkin aivan sietämätön tunne. Se saattaa joskus kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Mutta onko todella realismia löytää joku, jonka kanssa sen voi kokea. Ja pystyisinkö siihen itse, vaikka toinen ihminen olisi millainen. Pitäisi voida jotenkin kokeilla ennen kuin tekee isompia ratkaisuja parisuhteessa, mutta eihän sellainen onnistu kuin sattumalta, tietoisesti toimiminen olisi varmaan aika moraalitonta. Jos ei sitten ajattele, että on itseä kohtaan moraalitonta jättää omat tarpeensa huomioimatta. Vaikeita kysymyksiä.
Mulle luo toivoa jo lukea tällainen miehen kirjoittama pohdinta tästä asiasta. Että tunnistat sen mistä puhun, ja osaat miettiä asiaa. Eli ON olemassa miehiä jotka kykenevät pohtimaan, kirjoittamaan ja ehkä siis myös keskustelemaan tällaisistakin asioista.
Kaipaisin juuri tällaista asioiden pohdintaa mieheni kanssa, mutta mieheni ei kykene tähän. Hänellä ei ole mitään hajua mistä puhun, ja hän ahdistuu kun itse pohdin näitä ja yritän selittää. Hän kykenee puhumaan vain hyvin konkreettisista asioista. Tänäänkin keskusteltiin (tai minä yritin kertoa tunteistani ja hän kuunteli ahdistuneen ja lopuksi ärtyneen oloisena) ja kun pyysin häntä esim. pohtimaan mahdollisen eron uhkia ja mahdollisuuksia, hän toi ensimmäisenä ja ainoana uhkana esiin sen, että hän joutuisi yksinjäädessään sitten tekemään kotityöt, jotka minä nyt teen. Voi jessus.
Ei kuitenkaan millään ymmärrä mitä ajan takaa, kun en sitten ymmärrä miksi ihmeessä hän niin kovin haluaa kanssani jatkaa ja ero olisi maailmanloppu, jos kamalinta mitä hän keksii erotilanteen tuovan, on kotitöidensä lisääntyminen.
Ja siis joo, en oikeasti usko että hän tuntee näin yksioikoisesti ja että olen pelkkä kodinkone, mutta on turhauttavaa ettei hän kykene laisinkaan sanoittamaan oikeita tuntemuksiaan, juttunsa kulkee aina vain näin konkreettisella tasolla.
Onko ihme, että tunnen ettemme kohtaa henkisesti...?
Ap
Kyllä meitä on. Toki tuo lohtua havaita, ettei ole tarpeineen ja haaveineen yksin, mutta toisaalta se tekee tilanteen vieläkin pahemmaksi: tietää, että nykytilanteelle voisi olla vaihtoehto.
Itse koen, että minulla on vahva ja syvä sisäinen maailma, ja tuntuu raastavalta kun sitä ei voi jakaa. Tämän tästä tulee ajatuksia ja tunnelmia, joita tekisi mieli pohtia ja kokea yhdessä, ehkä olla vain hiljaa, mutta niin, että hiljaisuuskin olisi yhteinen ja kaikkea muuta kuin yksinäinen. Toisinaan eläydyn siihen voimakkaaseen me-henkeen, joka ehkä syntyisi sellaisen kumppanin kanssa, joka tähän tarpeeseen vastaisi ja olisi sitä pitkään kaivannut samalla tavalla. Mutta aina tuo päättyy enemmän tai vähemmän pohjattomaan yksinäisyyden tunteeseen ja turhautumiseen, joka on parisuhteessa olevalle aika nurinkurinen tilanne. Toisaalta pelkään törmääväni ihmiseen, jonka kanssa syvempi yhteys todella toteutuisi. Jos siihen ei uskaltaisi heittäytyä, sitä saattaisi katua lopun ikänsä. Tai sitten olisi vain uskallettava. Joka tapauksessa olisi isojen valintojen edessä. Uskon, että samassa tilanteessa on paljonkin ihmisiä. Pitäisi olla joku keino vaihtaa porukalla ajatuksia ja miettiä ratkaisuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikää lähestyvänä miehenä ja samoja murheita kokevana tulee monesti mietittyä, että tuo syvemmän yhteyden kaipuu on jotenkin aivan sietämätön tunne. Se saattaa joskus kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ei koskaan jätä lopullisesti rauhaan. Mutta onko todella realismia löytää joku, jonka kanssa sen voi kokea. Ja pystyisinkö siihen itse, vaikka toinen ihminen olisi millainen. Pitäisi voida jotenkin kokeilla ennen kuin tekee isompia ratkaisuja parisuhteessa, mutta eihän sellainen onnistu kuin sattumalta, tietoisesti toimiminen olisi varmaan aika moraalitonta. Jos ei sitten ajattele, että on itseä kohtaan moraalitonta jättää omat tarpeensa huomioimatta. Vaikeita kysymyksiä.
Mulle luo toivoa jo lukea tällainen miehen kirjoittama pohdinta tästä asiasta. Että tunnistat sen mistä puhun, ja osaat miettiä asiaa. Eli ON olemassa miehiä jotka kykenevät pohtimaan, kirjoittamaan ja ehkä siis myös keskustelemaan tällaisistakin asioista.
Kaipaisin juuri tällaista asioiden pohdintaa mieheni kanssa, mutta mieheni ei kykene tähän. Hänellä ei ole mitään hajua mistä puhun, ja hän ahdistuu kun itse pohdin näitä ja yritän selittää. Hän kykenee puhumaan vain hyvin konkreettisista asioista. Tänäänkin keskusteltiin (tai minä yritin kertoa tunteistani ja hän kuunteli ahdistuneen ja lopuksi ärtyneen oloisena) ja kun pyysin häntä esim. pohtimaan mahdollisen eron uhkia ja mahdollisuuksia, hän toi ensimmäisenä ja ainoana uhkana esiin sen, että hän joutuisi yksinjäädessään sitten tekemään kotityöt, jotka minä nyt teen. Voi jessus.
Ei kuitenkaan millään ymmärrä mitä ajan takaa, kun en sitten ymmärrä miksi ihmeessä hän niin kovin haluaa kanssani jatkaa ja ero olisi maailmanloppu, jos kamalinta mitä hän keksii erotilanteen tuovan, on kotitöidensä lisääntyminen.
Ja siis joo, en oikeasti usko että hän tuntee näin yksioikoisesti ja että olen pelkkä kodinkone, mutta on turhauttavaa ettei hän kykene laisinkaan sanoittamaan oikeita tuntemuksiaan, juttunsa kulkee aina vain näin konkreettisella tasolla.
Onko ihme, että tunnen ettemme kohtaa henkisesti...?
Ap
Kyllä meitä on. Toki tuo lohtua havaita, ettei ole tarpeineen ja haaveineen yksin, mutta toisaalta se tekee tilanteen vieläkin pahemmaksi: tietää, että nykytilanteelle voisi olla vaihtoehto.
Itse koen, että minulla on vahva ja syvä sisäinen maailma, ja tuntuu raastavalta kun sitä ei voi jakaa. Tämän tästä tulee ajatuksia ja tunnelmia, joita tekisi mieli pohtia ja kokea yhdessä, ehkä olla vain hiljaa, mutta niin, että hiljaisuuskin olisi yhteinen ja kaikkea muuta kuin yksinäinen. Toisinaan eläydyn siihen voimakkaaseen me-henkeen, joka ehkä syntyisi sellaisen kumppanin kanssa, joka tähän tarpeeseen vastaisi ja olisi sitä pitkään kaivannut samalla tavalla. Mutta aina tuo päättyy enemmän tai vähemmän pohjattomaan yksinäisyyden tunteeseen ja turhautumiseen, joka on parisuhteessa olevalle aika nurinkurinen tilanne. Toisaalta pelkään törmääväni ihmiseen, jonka kanssa syvempi yhteys todella toteutuisi. Jos siihen ei uskaltaisi heittäytyä, sitä saattaisi katua lopun ikänsä. Tai sitten olisi vain uskallettava. Joka tapauksessa olisi isojen valintojen edessä. Uskon, että samassa tilanteessa on paljonkin ihmisiä. Pitäisi olla joku keino vaihtaa porukalla ajatuksia ja miettiä ratkaisuja.
Niinpä. Ajatustenvaihto ihmisten kanssa, jotka ymmärtää ja osaa tarjota ehkä jotain uusia näkökulmia pohdittavaksi, olisi kyllä mahtava juttu. Asiassa kuin asiassa. Sen takia minäkin tänne kai avauduin, ja välillä tulee ilahduttavasti oikeasti ajatuksia herättäviä, pohdittuja kommentteja ja/tai vertaistukea.
Mutta välissä on tietysti paljon yksioikoista kommentointia ihmisiltä, jotka eivät näytä ymmärtävän yhtään mitä toinen käy läpi...
Ap
Ei siinä parisuhteessa pakko ole olla jos se on käytännössä ohi (niinkuin ap:lla kuullostaa olevan). Turha valittaa palstoilla kun asia on tyäsin omissa käsissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä menee hukkaan parisuhteessa, se menee hukkaan jos on lapsia. Kaikki mikä riistää vapautesi on tuhlaamista turhaan.
Tyypillinen nainen.
Naisen elämänvaiheet (121212n mukaan):
1. Juoksut
2. Vakiintuminen
3. Menot
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tyypillinen nainen.
Naisen elämänvaiheet (121212n mukaan):
1. Juoksut
2. Vakiintuminen
3. Menot
Tämä.
Vaiheessa 1. ap on halunnut viihdyttäviä kovameno hauskamiehiä.
Vaiheessa 2. ap on halunnut jämerän rakentajamiehen, eikä ole ollut väliksi jos tämä ei ole heittäytyjä tai tunteiden tulkki.
Vaiheessa 3. ap haluaa tunteista keskustelevan filosofimiehen jonka kanssa matkustella paikkoihin.
Tästä syystä parisuhteet eivät kestä. Naisen elämänvaihe vaihtuu = halutaan erilainen mies.
On kyllä erikoista, että useat kommentit, joissa puhutaan auvoisan yksinolon puolesta, poistetaan.
Tällä tavalla ilmeisesti pidetään väkisin yllä epätyydyttävää parisuhdenormia ja pakkosyötetään parisuhteen mallia.
Kuinkahan paljon täältä oikeasti poistetaan tyytyväisenä yksin elävien kommentteja.
Pelottaako teitä yksinelävien onni näin paljon.
Taas yksi syy lisää elellä onnellisena itsekseen.
Poistatatte varmasti tämänkin.
Voisitte ennemmin erota ja tulla viimein onnellisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä itse haluamiasi mukavia asioita puoliso estää sinua tekemästä?
Sen ymmärsin, että puolison kanssa yhdessä tekeminen ja meneminen ei ole sinulle mielekästä, koska puoliso ei toimi ja reagoi sillä tavalla kuin sinä haluat.
No juurihan kirjoitin. En voi tuosta noin vain lähteä vaikka koko kesälomakseni ulkomaille. Mies vähintään mököttää, jos ei suoranaisesti kiellä. Ja itseeni ainakin vaikuttaa negatiivisesti toisen mökötykset, en pysty nauttimaan vapaasti jos tiedän että toinen on harmissaan kotona.
En saa tapetoida olkkaria, miehen mielestä nyt on hyvä ja tällä mennään. Huonekalujen järjestyksenkin vaihto on turhaa ja ärsyttää miestä. Joo, ei suoraan kiellä, mutta sadattelee kun katsoo tekemistäni "onko nyt ihan pakko".
En saa suudella miestä, johon tunnen vetovoimaa.
En saa mennä nukkumaan ajoissa, tai saan, mutta miehen eri rytmi valvottaa minua.
En voi kutsua ystäviäni iltaisin höpöttelemään, tai voin kutsua mutta mies on kuulolla, joudumme vähän varomaan mitä puhuu.
Tämmöisiä esimerkiksi.
Ap
>En saa suudella miestä, johon tunnen vetovoimaa
Tähän tämä kiteytyy. Karusellin kokenut nainen on pilalla
Sitähän se on , ihminen ei ole yksiaivoinen eläin vaikka kuinka yrittäisi ja lakeja säätelisi.
Vieras kiihottaa enemmän kuin mikään
Vierailija kirjoitti:
On kyllä erikoista, että useat kommentit, joissa puhutaan auvoisan yksinolon puolesta, poistetaan.
Tällä tavalla ilmeisesti pidetään väkisin yllä epätyydyttävää parisuhdenormia ja pakkosyötetään parisuhteen mallia.
Kuinkahan paljon täältä oikeasti poistetaan tyytyväisenä yksin elävien kommentteja.
Pelottaako teitä yksinelävien onni näin paljon.
Taas yksi syy lisää elellä onnellisena itsekseen.Poistatatte varmasti tämänkin.
Voisitte ennemmin erota ja tulla viimein onnellisiksi.
Euroopan maissa on jo pitkään ollut kristillisten amerikkalaisten järjestöjen invaasio jossa ne pyrkii paitsi vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen niin myös politiikkaan. Yksi missä on onnistuneet on puolan aborttilainsäädäntöön sotkeutuminen. Kapitalistinen järjestelmä tarvitsee yhdenmukaista ajattelua, perheyksikön koska mikään muu ei ole niin alistuva ja tehokas työntekijä kuin ihminen joka pelkää lastensa puolesta. Siksi ne vastustaa naisten oikeuksia, vähemmistöjen oikeuksia ja jos miehetkin alkaa uskoa, että hei yksin on muuten mukava elellä niin miljardöörit on kusessa. Ei tämä homma toimi niin, että ihmiset tekee mitä haluaa ja on onnellisia. Tarvitaan pahoinvointia ja pelkoa että systeemin rattaat pyörii. Joten ne pyrkii sosiaalisessa mediassa suodattamaan ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä jotka on vastaan yleistä käsikirjoitusta
Vierailija kirjoitti:
Tyytyväisyys lähtee ihmisen sisältä.
Tottakai. Ihminen voi olla tyytyväinen itseensä mutta ei ole kivaa 3ttei voi jakaa sitä onnea toisen kanssa vaikka on kokoajan siinä vieressä. Toinen on liian poissaolevan tuntuinen, ei katso silmiin, keskittyy vain omiin asioihinsa. Tunneyhteyttä ei ole.
Ap, tekstisi olisi voinut olla omasta elämästäni muutamalla pienellä erolla.
Sanot, että olet sanonut sen sata kertaa asioista. Olisin halunnut kysyä, millä tavalla olet keskustellut miehen kanssa kokemistasi epäkohdista? Meillä on keskusteluyhteys jotenkin todella tahmainen tällä hetkellä. Jos mainitsen miehelleni jostain minua vaivaavasta asiasta, niin mieheni loukkaantuu. Tai sitten olen "valittaja". Miten tästä tilanteesta saisi keskustelua parannettua?
Eniten kuitenkin ahdistaa seksi. Mieheni varmaan kuvittelee, että olen haluton vaikka oikeasti en vain halua häntä. Haluaisin itsekin saada joskus jotain enkä vain tyydyttää hänen tarpeitaan (tästä asiasta olen pystynyt sanomaan suoraan, mutta ei auta). Lisäksi olen iän tullen ymmärtänyt, että kaipaisin ihan toisenlaista seksiä, mitä meillä on.
Meillä on ollut omat kriisimme ja jotenkin kuvittelin, että jatkamme vahvempana eteenpäin. Miehen puolelta se varmasti onkin näin, mutta itse olen jotenkin aivan leipääntynyt ja mietin pakonomaisesti eroa. En kuitenkaan haluaisi rikkoa perhettämme. Keski-iän kriisi se varmaan täälläkin kolkuttelee ovella.
//Epätoivoinen