Onko täällä naisia, jotka ovat ns neutraalilla asenteella lasten hankkimisen suhteen?

Tuhansia, hyvä Ap.

Kaikki normaalit ihmiset ajattelevat noin. Jos tulet raskaaksi, olet onnellinen lapsesta, mutta lapsen hankkiminen ei ole mikään pakkomielle. Inhottavaa, kun jotkut puhuvat lapsen "tekemisestä" tai lapsen "yrittämisestä"

Itselläni ei koskaan ollut vauvakuumetta, mutta 30+ iässä mietin, että katuisinko sitä sitten, jos lapsia en tekisi. Nyt on kaksi lasta, ihan parhaita tyyppejä ja samalla hirveitä työmaita.

Minä. Tai oikeastaan kallistun nyt aika vahvasti siihen etten halua, koska ikää on jo niin paljon (kohta 30). Mutta siis tähän saakka ollut neutraali suhtautuminen. Perhe ei ole koskaan ollut mulle mikään ultimaattinen unelma, vaan ennemmin olen ajatellut että jos sopiva mies löytyy ajoissa niin sitten voisi olla kiva. Ei löytynyt, mutta ei se mitään.

En aivan noin, vaan ei tullut vauvakuumetta, mutta järjellä ajateltuna tahdoin lapsia. Arvojärjestyksessäni lasten saaminen oli varsin korkealla.

Näin, että olisi hauskaa, mielenkiintoista ja kehittävää saada olla mukana seuraavan sukupolven elämässä ja kasvussa. Pikkulapsivaihe oli toki työläs, mutta juu, en olisi vaihtanut lapsia esim. suurempaan palkkaan tai hienompaan uraan.

Nyt on aikuistuvia lapsia ja olen todella onnellinen  elämänvalinnastani. Olisi masentavaa mennä kohti vaihdevuosia ilman lapsia. Mitkä vaihdevuodet? Juu, ei ole oireita, mutta kyllä ne tulevat ihan jokaiselle, kun vain elää tarpeeksi vanhaksi.

Tärkein päätös elämässäni oli yrittää saada 2-4 lasta. Sain kolme.

Jep, mun "no okei, yksi" -ainokaiseni on jo aikuinen.

Mieheni tahtoi lapsia. Suostuin yhteen ja sitten kahteen lapseen. Synnytykseni olivat helppoja ja nopeita. Mies ja päiväkoti hoitivat lapset ja minä tein uraa.

Sitten äitini kuoli syöpään alle 60 vuotiaana, mutta olin onnellinen siitä, kun hän ehti viettää aikaa lasten kanssa. Hiljensin omaa vauhtiani, olin äidin kanssa viimeiset ajat  ja tutustuin paremmin lapsiini.

En ole enää yhtä työkeskeinen. Äitini kuolema muutti minut. Hän ei ehtinyt nauttia eläkkellä olostaan.

Ei ikinä lapsia. Eikä miestä.

Olin, sopivaa isäehdokasta ei tullut kohdalle. Nykyään ikä tulisi vastaan. Kumppanillani on pian aikuiset lapset, joista pidän kovin. En ole heille vanhempi, olen aikuinen heidän elämässään.

Ajattelen, että nappiin meni kohdallani.

Minä! Hauska tutustua. Sain esikoiseni kevytsuhteesta 21-vuotiaana, lapsi vaan tuli läpi pillereiden ja sittenpä elettiin kaksin lapsen kanssa. Aina mietin että jos tapaan vielä joskus kivan miehen voisin tehdä toisen lapsen.

Tapasin vasta 35-vuotiaana ja lapsi saatiin vasta lapsettomuushoitojen seurauksena. Päätin että yli nelikymppisenä en enää synnytä, joten annoin hoidoille aikaa viisi vuotta. Kaksi vuotta kesti, mutta uskon asenteeni auttaneen.

Uskon että kaikella on tarkoitus ja mietin että ehkei mulle ole tarkoitettu kahta lasta.

Nyt kuitenkin on ja elämää eletään.

Ihan varmasti olisin onnellinen lapsettomanakin, vaikka ovat maailman rakkaimpia, sellainen kohtaloon uskominen helpottaa elämää huomattavasti.

Kohtaloa voi avittaa hoidoilla, mutteivat ne aina tepsi.

Meillä oli alle 30% mahdollisuus saada lapsi, joten onnekkaalta tuntuu.