Miten "normaalit" ihmiset käsittelee sitä, että elämä voi päättyä milloin vaan?
Ahdistuneisuuhäiriöisenä kun tälläisiä asioita miettii usein vaikka on nuori ja melko terve. Olen alkanut pohdiskella, eikö normaalit ihmiset mieti tälläisiä koska luulevat jotenkin olevansa kuolemattomia? Vai miten he pystyvät olla miettimättä tälläisiä ahdistavia ajatuksia?
Kommentit (100)
En tietenkään kuvittele olevani kuolematon. En vain jaksa käyttää energiaa asian miettimiseen, kun ei se miettimällä miksikään muutu.
Jos joka päivä odottaa kuolevansa, yhtenä päivänä huomaakin olevansa oikeassa.
Yhtenä päivänä kuolet, muina päivinä elät.
Nuorena pelkäsin usein uutisten vuoksi kaikenlaista ja oli luulotaudit päällä, nyt keski-iässä on eri iässä. Elämää olisi pitänyt "pelätä" ehkä enemmän. Nyt pelkään enemmän muiden ihmisten kuolemaa, jos ovat piik.in ottaneet tai muuta sellaista.
Minusta se vain on tosiasia, enkä ole koskaan kokenut minkäänlaista tarvetta käsitellä asiaa.
Miksi alanuolitatte. Eikö saa sanoa mitään.
En pelkää kuolemaa. Itse en omasta kuolemastani tiedä. Läheisille rakkaan kuolema on aina paha paikka, mutta niitäkin tilanteita tulee eteen ihan kaikille, ja yleensä siihen suruun ja ikävään jossain vaiheessa sopeutuu. Elämä jatkuu kunnes se päättyy.
Ennen lapsen saamista en pelännyt. Nyt pelkään. Mutta en mieti sitä jatkuvasti. Mulla on itselläkin ahdistuneisuushäiriö, joten tää vaatii työtä. Olen varautunut ottamalla ison henkivakuutuksen ja hoitanut kaikki paperit kuntoon.
Kuolema kuittaa univelat ja vtutukset.
Mulla kokemus, että silloin kun muutenkin henkisesti heikoilla, tulee ajatus kuolemisen mahdollisuudesta lähemmäs, vastenmielisen lähelle.
Joskus kova krapula riittää siihen, alkaa autokyydissäkin pelottamaan, koska eihän sitä tarvitse kuin kuskille raju aivastus kun vastaan tulee rekka niin pam!
Silloin taas kun on tasapainoisempi fiilis, niin ajatus kuolemasta on kaukana taka-alalla, minne kuuluukin.
aina tuota hiton piikkiä joka paikkaan!
huutakaa nyt joku vielä vihervassariakin!
Minusta ahdistavampi ajatus olisi se että elämä jatkuisi ikuisesti. Kuolema tuntuu osalta elämää.
En pelkää kuolemaa, mutta haluan elää ja tehdä paljon asioita ennen kuolemaani. Siskoni kuoli kun olin parikymppinen ja se itselleni konkretisoi sen että elämä ei ole mikään itsestäänselvyys. Haluan tehdä asioita mistä olen kiinnostunut ja haluan saada aikaan.
Minulla on aikanaan diagnosoitu yleistynyt ahdistuneisuus. En nykyään ole kovin usein voimakkaan ahdistuksen vallassa.
Kuolema ei ole ahdistanut koskaan. Tunnen valtavaa kiitollisuutta siitä, että olen saanut elää tähän saakka ja kokea kaiken kokemani. Elän mieluusti eteenpäinkin, ja toivon toki terveyttä ja rakkautta elämääni.
Mutta päivä kerrallaan :)
Olen ahdistukseen taipuvainen, mutta osaan pitää itseni nykyään rauhallisena somaattisin keinoin. Itselläni on toiminut somaattinen traumojen purku yhdessä perinteisen psykoterapian kanssa. Eli mm. vagushermon rauhoittamista, oman kehon ja vireystilan tunnustelua ja pikkuhiljaa säätelyä, yhdistettynä ajatusmallien kyseenalaistamiseen ja omien kipupisteiden myötätuntokseen kohtaamiseen.
Vastauksena itse kysymykseen, ajattelen kuolemaa silloin tällöin ihan lyhyen hetken. Uskon, että se tulee olemaan kuin nukahtaminen syvään uneen. Ei sille mitään voi, me ollaan eläimiä ja kannattaa vaan elää ns. lajityypillistä ja vähän lapsenomaistakin elämää. Tehdä höpsöjä asioita, käyttää luovuutta ja auttaa lähimmäisiä.
1) Elämä on loputon samassa mielessä kuin näkökenttä on rajaton. Jos kääntyy 360 astetta ympäri, on nähnyt jo kaiken minkä voi nähdä.
2) Nimenomaan päättymätön elämä olisi ennen pitkää täysin painajaismaisen ahdistava. Esimerkiksi suosikkielokuvansa katsoo mielellään useammankin kerran, ehkä jopa niin monta kertaa että alkaa osata sen ulkoa. Mutta jos sen joutuisi katsomaan vaikkapa 776 281 172 kertaa, niin sekin luultavasti alkaisi tuntua sietämättömältä.
Minä kyllä ottaisin vaikkapa miljoona vuotta kestävän elämän mieluummin kuin kohta loppuvan.
Ahdistuneet miettii tulevaisuutta, masentuneet menneisyyttä.
Time is now.
Vierailija kirjoitti:
Miksi alanuolitatte. Eikö saa sanoa mitään.
En alapeukuta ketään, sinuakaan. Mitä kuolemaan tulee, pelkään kuolemista, en kuolemaa. Toivon tapahtuvan unessa. Tämän takia kannattaa olla ystävällinen läheisilleen,sillä konsaan ei tiiä milloin näkee viimeistä kertaa. Sopikaa riitanne elkääkä erotko vihoissa.
Vierailija kirjoitti:
Minä kyllä ottaisin vaikkapa miljoona vuotta kestävän elämän mieluummin kuin kohta loppuvan.
Kävele 7km jokapäivä, ota 150 mikroa d-vitamiinia, syö vihannekset kuumentamatta ja karta viinaa ja stressiä.
En tiiä oonko normaali. Kyllähän tuota joskus miettii. Mut ei se ahdista, koska kukaan ei oo vielä tänne ikuisesti jäänyt. On niin paljon tehtävää ja nähtävää, että keskityn tähän elämään enkä kuolemaan. Enhän mä silloin enää mitään tiedä.