Muutama sananen siitä miltä pettäminen petetystä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos saa kotona huonoa seksiä ja haluaisi kuitenkin elää yhdessä, on salasuhde ainoa mahdollisuus. Jos kotona tuntee olevansa rakastettu ja haluttu, niin syytä vieraaseen ei ole.

Väliin ei pääse ellei väliä ole.

Tämähän on sitä pettäjien uhriutumista. Ei ajatustakaan sille, että kävisi peilin edessä itseltään kysymässä, voisiko se olla oma vika, että suhde ei toimi.

Suomi on siitä hieno maa, että aina voi erota, jos ei halua saada suhdetta toimimaan, ei ole pakko olla pettäjä.

Ne tarinat on sataan kertaan kuultu, että byääh, vaimoni/mieheni ei ymmärrä minua, niiks!! Oksettavaa uhriutumista!

Parisuhteessa on aina kaksi osapuolta ja vaikka tämä asia onkin av:n mammoille hyvin vaikea, niin täydellisiä ihmisiä ei ole olemassakaan. Eli myös siinä jätetyssä osapuolessa on varmasti vikansa, joita se eroava osapuoli ei enää jaksa katsoa.

Juttelemalla ei asioita saa todellakaan aina hyväksi muuttumaan ja kaikkea järjestymään. Kun ketutus toiseen iskee, niin se iskee ja tottakai on hyvä puhua, mutta toista ihmistä ei voi muuttaa ja joskus itse haluaa elämäänsä jotain muuta kuin sen toisen ihmisen. Kolmansia osapuolia ei tarvitse olla, vaan vain sisällä kasvava ärsytys ja halu elää toisella tavalla.

Ja ei, en ole eronnut, vaan pitkässä parisuhteessa, mutta lähipiirissä on erottu ja en ole sinisilmäinen.

Meissä kaikissa on jotain vikaa, koska täydellistä ihmistä ei ole olemassa. Se, että olemme ihmisiä, ei oikeuta pettämään. Se, että ettemme ole täydellisiä, ei oikeuta pettämään.

Sellaisesta Puolisosta erotaan ilman kolmansia osapuolia, joka ketuttaa paljon. Sitä tietää, että parempi olla yksin kuin tämän kanssa.

Siksi Minusta pettäminen lähtee siitä, ettei omassa suhteessa ole mikään niin vialla, että viitsisi erota. Jokin ketuttaa, ja aika usein se onnihan henkilökohtainen kriisi. Puoliso on ihan kiva, vaikka arkinen. On luottamusta puolin ja toisin. Miksi sitä ihan hyvästä liitosta lähtisi.

Sitten tapaa jonkun, on vetovoimaa, mikä on normaalia. Mutta sitten ylitetään se raja, joka johtaa pettämiseen: vietetään aikaa, keskustellaan, ja nämä kaikki ovat puun heittämistä nuotioon, jonka jälkeen tulee lopullinen niitti, eli rakastuminen.

näin se usein menee, näin meni itselläkin. Ei suuria ongelmia, ei vain minkäänlaista fiilistä enää pitkäaikaista kumppania kohtaan. Erosta puhuttiin, mut lapset jne, ei vaan ollut sitä lopulliseen päätökseen johtavaa syytä. Vuosia kului, kunnes joku tuttavuus oli vaan liian houkutteleva, että olisi jättänyt tutkimatta kuka tämä ihminen on. Yhteinen keskustelunaihe, joka rönsyili ihan harmittomaan hauskojen meemien jakamiseen, huomaat, että puhut ja naurat enemmän ihan toisen miehen kanssa kuin sen puolison siellä kotona, ja sitten oletkin korviasi myöten rakastunut.

Juurisyy koko tilanteeseen oli pitkä parisuhde jota kumpikaan ei pitänyt riittävän arvokkaana, että olisi vaaranmerkeistä huolimatta tarttunut toimeen ja koettanut kääntää kurssia.

Mielestäni sitä kurssia ei tarvitse parisuhteessa aina edes kääntää, vaan voi olla ihan jokaiselle hyvä asia, että ero saadaan vihdoinkin alkuun ja elämä eteenpäin. Jos se parisuhde ei ole kerran ollut enää vuosiin mikään kovin ihmeellinen, vaan siihen on vain jääty, niin ei se ole mitään inspiroivaa.

Edes lapsille ei ole hyvä antaa mielestäni esimerkkiä, että kun tässä ollaan, niin ollaan sitten, koski asia vaikka avioliittoa tai työpaikkaa. Mielestäni elävän ihmisin tuleekin haluta jotain muutoksia elämäänsä ja jos väljähtynyt parisuhde on se jarru, niin eihän se ole kenellekään hyvä.

Tottakai ero kirpaisee, mutta asiat tulisi ajatella myös positiivisesti. Ero on vain ero ja toinen osapuoli on yhä vieläkin lasten toinen vanhempi. Hänestä saattaa tulla jopa parempi vanhempi eron myötä lapsille. Jos toinen ei pidä enää yhteyttä, niin se on hänen valintansa ja tuskinpa hän oli kovin kummoinen vanhempi siihenkään saakka, joten se on taas kaikille opin paikka.

Yksikään toinen ihminen ei voi kuitenkaan määritellä miten toinen saa toimia ja miten hänen tulee tuntea. Suositella voi, mutta siinä kaikki.

Kirjoituksesi paljastaa sen, ettei sinulla ole kokemusta pitkästä parisuhteesta eikä pitkästä ihmissuhteesta.

Ensinnäkin pitkässä parisuhteessa läheisyys ja etäisyys vellovat edestakaisin. Siis jos vain yhteistä tekemistä järjestetään ja asioista puhutaan, niin kyllä se läheisyys tulee takaisin. Se on virhe erota niinä etäisiBä hetkinä.

Ja miksi se on virhe, tulee siitä, millainen on pitkä ihmissuhde. Mikään ei ole sen tyydyttävämpää kuin kaveri, joka tuntee kaikki huonot puolesi, ja silti hyväksyy sinut täysin. Ihmissuhde vaatii aikaa syventyäkseen. Se ei tapahdu muutamassa vuodessa.

No jaa, olen ollut mieheni kanssa yhdessä vasta 25 vuotta, mutta ehkä se ei ole tarpeeksi pitkä aika. :)

En kuitenkaan ole sinisilmäinen millään tavoin ja minäkin olen ihminen, jolla on muutakin elämää kuin kotona. Miehelläni samoin. En omista yhä vieläkään miestäni. Vaikka mieheni tuntee minut periaatteessa läpikotaisin, niin voin sanoa, että yksikään ihminen ei pääse minun pääni sisälle täysin. En ala levittelemään kaikkia syviä aatoksiani ikinä kenellekään ja en halua kuulla myöskään mieheni syvimpiä täysin henkilökohtaisi ajatuksia, vaan minulle riittää oikein hyvin se mitä häneltä saan. Enempää en vaadi ja olen onnellinen kaikesta mitä meillä on.

Minulla on ollut lapsesta saakka esimerkiksi hyvin vilkas mielikuvitus ja olen kirjoittanut teinistä lähtien pöytälaatikkoromaaneja. Ne eivät ole muiden silmille, vaan yksityisiä. Niistä varmasti löytyisi jonkun mielestä aiheita eroon, mutta omasta mielestäni ne ovat vain minun tarinoitani. En katso olevani velvollinen selittämään kirjoituksiani auki koskaan kenellekään ja mieheni kunnioittaa tätä harrastustani.

No, tämänkin lisäyksen jälkeen edelleen ymmärrän, miksi kirjoitit aiemmin, mitä kirjoitit.

Niin se vaan on, että emotionaalinen läheisyys syntyy niiden syvien aatoksien jakamisesta.

Jos sitä läheisyyttä ei ole, niin ilmankos ajattelet, että suhteesta on helppo erota ja se on helposti korvattavissa.

Sinäkö olet sitten se nainen, joka lörpöttelee miehelleen ihan kaiken ja joka asiasta? Siis ihan kaiken? Et jätä yhden yhtä asiaa omaan tietoosi, vaan jaarittelet kaikki ystäviesikin salaisuudet miehelle koska "emotionaalinen läheisyys" ja "syvien aatosten jakaminen"?

Okei, onneksi en tunne sinua tai kaltaistasi juoruakkoja. En jaksaisi yhtään sellaista ihmistä, joka puhua kalkattaa eteenpäin kaiken, eli omat ja vieraiden asiat sekä luultavasti myös työpaikan salassa pidettävät asiat.