Lue keskustelun säännöt.
Mitä sinä ajattelet että mitä ihimiselle tapahtuu kuoleman jälkeen?
31.08.2023 |
Vai joiko kuoleman jälkeen edes sanoa että ihminen on olemassa koska hän on kuollut?
Vauvathan ovat tästä hyvä esimerkki mielestäni. Eiväthän he tiedä yhtään siitä mitä aikaisemmin tapahtui.
Tullaanko synnytäänkö me vaan silmänräpäyksessä johonkin toiseen kehoon? Tosin tässähän on epäsuhta siinä mielessä että ihmisiä kuolee ja syntyy eri tahtiin, mutta täysin tiedottomuushan kuoleman tapauksessa ajalla ei ole mitään merkitystä. Vai synnytäänkö me joiksikin eläimiksi?
Onko muita ajatuksia, ja mitä mieltä olet aloituksesta?
Vai mennäänkö
Kommentit (89)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole olemassa mitään elävästä ihmiskehosta erillistä sielua tai mieltä, vaan ne sielu ja mieli ovat se elävä keho toimintoineen. Kun ihmiskeho lakkaa elämästä ja sen toiminnot loppuvat, niin mitään sielua tai mieltä ei siis jää jäljelle. Kuoleman jälkeen ihminen, siis siinä vaiheessa kuollut ihmiskeho, vähitellen hajoaa luonnollisen prosessin kautta - tai nykyään usein hajotetaan esimerkiksi polttamalla. Se siitä. Se kehon muodostanut aine jatkaa kiertoaan maailmassa ottaen muita muotoja ja jakautuen eri paikkoihin.
Aivotutkijat ovat eri mieltä kanssasi mitä tulee sieluun ja tietoisuuteen. Aivoja ei yksinkertaisesti tunneta tarpeeksi, kukaan muu kuin sinä siis. ;)
Eivät ole. En muuten maininnut aivoja sanallakaan lainaamassasi tekstissä. Olen itse tehnyt - joskin kesken jäänyttä - väitöskirjatutkimusta analyyttisestä mielenfilosofiasta, joten tunnen kyllä pääpiirteissään myös, mitä neurotieteessä ajatellaan asiasta.
Emme tunne kaikkien tietoisuuden ilmiöiden syntymekanismeja tarkasti, vaikkakin esimerkiksi näköaistimuksen mekanismeista on jo melko vahvaa tutkimustietoa. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity kovin läheisesti siihen, mitä sanoin. En edes varsinaisesti puhunut tietoisuuden ongelmasta, vaan sinä tulkitsit minun puhuvan siitä. Onko siis sinun mielestäsi se, mitä meistä jäisi jäljelle kuolemassa, nimen omaan se (havainto)tietoinen osa mielestä? Miten se toimisi ilman kehoa, kun kaiken järjen mukaan juuri se osa olisi kaikista tiiviimmin sidottu kehoon ja erityisesti aistinelimiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole olemassa mitään elävästä ihmiskehosta erillistä sielua tai mieltä, vaan ne sielu ja mieli ovat se elävä keho toimintoineen. Kun ihmiskeho lakkaa elämästä ja sen toiminnot loppuvat, niin mitään sielua tai mieltä ei siis jää jäljelle. Kuoleman jälkeen ihminen, siis siinä vaiheessa kuollut ihmiskeho, vähitellen hajoaa luonnollisen prosessin kautta - tai nykyään usein hajotetaan esimerkiksi polttamalla. Se siitä. Se kehon muodostanut aine jatkaa kiertoaan maailmassa ottaen muita muotoja ja jakautuen eri paikkoihin.
Aivotutkijat ovat eri mieltä kanssasi mitä tulee sieluun ja tietoisuuteen. Aivoja ei yksinkertaisesti tunneta tarpeeksi, kukaan muu kuin sinä siis. ;)
Eivät ole. En muuten maininnut aivoja sanallakaan lainaamassasi tekstissä. Olen itse tehnyt - joskin kesken jäänyttä - väitöskirjatutkimusta analyyttisestä mielenfilosofiasta, joten tunnen kyllä pääpiirteissään myös, mitä neurotieteessä ajatellaan asiasta.
Emme tunne kaikkien tietoisuuden ilmiöiden syntymekanismeja tarkasti, vaikkakin esimerkiksi näköaistimuksen mekanismeista on jo melko vahvaa tutkimustietoa. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity kovin läheisesti siihen, mitä sanoin. En edes varsinaisesti puhunut tietoisuuden ongelmasta, vaan sinä tulkitsit minun puhuvan siitä. Onko siis sinun mielestäsi se, mitä meistä jäisi jäljelle kuolemassa, nimen omaan se (havainto)tietoinen osa mielestä? Miten se toimisi ilman kehoa, kun kaiken järjen mukaan juuri se osa olisi kaikista tiiviimmin sidottu kehoon ja erityisesti aistinelimiin?
Oon eri, mutta vastaan noihin kysymyksiin. Itse ajattelen, että se, joka on kokemassa meidän ajatukset ja aistihavainnot, vois jatkaa matkaansa kuoleman jälkeen. Aattelen, ettei se ole niinkään sidottuna aisteihin, vaan kun aivot muodostaa kuvan aistien perusteella, niin se on se joka muodostaa käsityksen niistä. Se sama osa, joka nukkuessa kokee sen unen kokemukset, eli ei ole pelkästään fyysisiin aisteihin sidottuna
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole olemassa mitään elävästä ihmiskehosta erillistä sielua tai mieltä, vaan ne sielu ja mieli ovat se elävä keho toimintoineen. Kun ihmiskeho lakkaa elämästä ja sen toiminnot loppuvat, niin mitään sielua tai mieltä ei siis jää jäljelle. Kuoleman jälkeen ihminen, siis siinä vaiheessa kuollut ihmiskeho, vähitellen hajoaa luonnollisen prosessin kautta - tai nykyään usein hajotetaan esimerkiksi polttamalla. Se siitä. Se kehon muodostanut aine jatkaa kiertoaan maailmassa ottaen muita muotoja ja jakautuen eri paikkoihin.
Aivotutkijat ovat eri mieltä kanssasi mitä tulee sieluun ja tietoisuuteen. Aivoja ei yksinkertaisesti tunneta tarpeeksi, kukaan muu kuin sinä siis. ;)
Eivät ole. En muuten maininnut aivoja sanallakaan lainaamassasi tekstissä. Olen itse tehnyt - joskin kesken jäänyttä - väitöskirjatutkimusta analyyttisestä mielenfilosofiasta, joten tunnen kyllä pääpiirteissään myös, mitä neurotieteessä ajatellaan asiasta.
Emme tunne kaikkien tietoisuuden ilmiöiden syntymekanismeja tarkasti, vaikkakin esimerkiksi näköaistimuksen mekanismeista on jo melko vahvaa tutkimustietoa. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity kovin läheisesti siihen, mitä sanoin. En edes varsinaisesti puhunut tietoisuuden ongelmasta, vaan sinä tulkitsit minun puhuvan siitä. Onko siis sinun mielestäsi se, mitä meistä jäisi jäljelle kuolemassa, nimen omaan se (havainto)tietoinen osa mielestä? Miten se toimisi ilman kehoa, kun kaiken järjen mukaan juuri se osa olisi kaikista tiiviimmin sidottu kehoon ja erityisesti aistinelimiin?
Oon eri, mutta vastaan noihin kysymyksiin. Itse ajattelen, että se, joka on kokemassa meidän ajatukset ja aistihavainnot, vois jatkaa matkaansa kuoleman jälkeen. Aattelen, ettei se ole niinkään sidottuna aisteihin, vaan kun aivot muodostaa kuvan aistien perusteella, niin se on se joka muodostaa käsityksen niistä. Se sama osa, joka nukkuessa kokee sen unen kokemukset, eli ei ole pelkästään fyysisiin aisteihin sidottuna
Aivan. Tätä ajatusta kutsutaan filosofiassa nimellä "kartesiolainen teatteri". Eli että aistit ikään kuin tuottaisivat teatteriesityksen, jonka joku "kokija" sitten ottaa vastaan. Eli ikään kuin päämme - tai sielumme - sisällä olisi joku toinen persoona, "pikku-minä" ottamassa vastaan kokemukset, ja oletettavasti myös tekemässä ajattelun ja tahdon ratkaisut, joita kehomme sitten toteuttaa ikään kuin kone, jonka ohjaimista joku vetelee.
Tällä tavalla kuvattuna ajatus tietysti kuulostaa naivilta, ja niin on tarkoituskin. Välittömästi ongelmaksi tietysti nousee se, mitä tämän "pikkuminän" sisällä sitten tapahtuu - onko sen sisällä "pikkupikkuminä" jne.?
Ylipäänsä mieli-ruumis-dualismissa on ongelmana vuorovaikutuksen ongelma. Eli miten joku ei-aineellinen sielu voisi vaikuttaa ruumiiden liikkeisiin, kun kuitenkin jo tiedetään, että kaikki aineellisen maailman tapahtumat selittyvät toisilla aineellisen maailman tapahtumilla. Missä olisivat siis ne välit, joihin sielu mahtuisi tuikkaamaan vuorovaikutuksensa aineellisen maailman kanssa? Tai jos tällaista sielusta ruumiiseen suuntautuvaa vaikutusta ei olekaan, vaan sielu on vain passiivinen kokija, niin mihin sellaista tarvitaan, ja miten sellaisen olemassaolosta voidaan tietää mitään?
Lehmän ruho maatuu maassa noin 40 vuorokaudessa. Sama tapahtuu ihmiselle. Madot, hyönteiset, käärmeet ym. saavat maukkaan illallisen. Maailmassa on uskontotieteilijöiden mukaan 20 000 eri uskontoa ja melkein kaikissa niistä, missä puhutaan sielusta ja sen iäisyydestä on pelkkä defenssi karua totuutta vastaan. Ne ovat ihmismielen kuvitusmaailman tuotteita koska kuoleman lopullisuus on liian karu. Kuoleman jälkeen on vain biologinen hajoamisprosessi.
Vierailija kirjoitti:
Lehmän ruho maatuu maassa noin 40 vuorokaudessa. Sama tapahtuu ihmiselle. Madot, hyönteiset, käärmeet ym. saavat maukkaan illallisen. Maailmassa on uskontotieteilijöiden mukaan 20 000 eri uskontoa ja melkein kaikissa niistä, missä puhutaan sielusta ja sen iäisyydestä on pelkkä defenssi karua totuutta vastaan. Ne ovat ihmismielen kuvitusmaailman tuotteita koska kuoleman lopullisuus on liian karu. Kuoleman jälkeen on vain biologinen hajoamisprosessi.
Näin minäkin olen taipuvainen ajattelemaan. Minua ei kuitenkaan ahdista ajatus siitä, että ruumiini tuhoutuu. Vaikka sen jälkeen minusta ei jääkään jäljelle mitään aavetta, niin minusta jää kuitenkin jäljelle tekojeni vaikutukset maailmassa ja toisten ihmisten muistot minusta. Koko inhimillinen kulttuuri on rakennelma tällaisia meitä ennen eläneiden ihmisten jälkeensä jättämiä vaikutuksia, ja jokainen meistä lisää siihen omalla tavallaan jotakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuoleman jälkeen mennään krematoorioon ja sitten hautausmaalle.
En usko kuolemanjälkeiseen elämään, on vain tämä maailman ja kun kuolee niin se siitä.
Oletko aivan varma että on vain tämä maailma? Tarkoitan tällä sitä että ihan oikeissakin tieteissä on puhuttu että saattaa olla ääretön määrä eri universumeja?
Tämä on tosiaan hauskaa, että puhtaasti fyysiseen olemassaoloon uskovat kiistävät täysin mahdollisuuden, että tietoisuus voisi esimerkiksi siirtyä (tai jopa sijaita koko ajan) jossakin toisessa ulottuvuudessa tms., mutta samat henkilöt pitävät usein täysin mahdollisena esimerkiksi rajattoman multiuniversumimäärän olemassaoloa. Jopa siten, että kaikilla mahdollisille alkeishiukkastason kombinaatioille on olemassa oma ulottuvuutensa. Todella alkeellinen kvanttifysiikan tietämyksemme osoittaa jo, että kappaleiden välillä voi olla täysin selittämätön "kaukovaikutteinen" ja reaaliaikainen yhteys, mutta tietoisuuden olemassaolo aivoiksi kutsutun solumöykyn ulkopuolella on yksiselitteisesti täysin mahdoton teoria. 😂
Se juuri on ongelma tiedemiesten harjoittamassa empirismissä ja materialismissa. Siksi tiede ei pysty selittämään singulariteetteja, koska ne eivät lokaalisia. Toisin sanoen ne sijaitsevat aika-avaruuden ulkopuolella. Tiede kieltää aika-avaruuden ulkopuolisen olemassaolon.
No ei tietenkään kiellä.
No kuule kyllä suurin osa tieteen tekijöistä sitä vastaan on.
No ei ole, täysin absurdi väite.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole olemassa mitään elävästä ihmiskehosta erillistä sielua tai mieltä, vaan ne sielu ja mieli ovat se elävä keho toimintoineen. Kun ihmiskeho lakkaa elämästä ja sen toiminnot loppuvat, niin mitään sielua tai mieltä ei siis jää jäljelle. Kuoleman jälkeen ihminen, siis siinä vaiheessa kuollut ihmiskeho, vähitellen hajoaa luonnollisen prosessin kautta - tai nykyään usein hajotetaan esimerkiksi polttamalla. Se siitä. Se kehon muodostanut aine jatkaa kiertoaan maailmassa ottaen muita muotoja ja jakautuen eri paikkoihin.
Aivotutkijat ovat eri mieltä kanssasi mitä tulee sieluun ja tietoisuuteen. Aivoja ei yksinkertaisesti tunneta tarpeeksi, kukaan muu kuin sinä siis. ;)
Eivät ole. En muuten maininnut aivoja sanallakaan lainaamassasi tekstissä. Olen itse tehnyt - joskin kesken jäänyttä - väitöskirjatutkimusta analyyttisestä mielenfilosofiasta, joten tunnen kyllä pääpiirteissään myös, mitä neurotieteessä ajatellaan asiasta.
Emme tunne kaikkien tietoisuuden ilmiöiden syntymekanismeja tarkasti, vaikkakin esimerkiksi näköaistimuksen mekanismeista on jo melko vahvaa tutkimustietoa. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity kovin läheisesti siihen, mitä sanoin. En edes varsinaisesti puhunut tietoisuuden ongelmasta, vaan sinä tulkitsit minun puhuvan siitä. Onko siis sinun mielestäsi se, mitä meistä jäisi jäljelle kuolemassa, nimen omaan se (havainto)tietoinen osa mielestä? Miten se toimisi ilman kehoa, kun kaiken järjen mukaan juuri se osa olisi kaikista tiiviimmin sidottu kehoon ja erityisesti aistinelimiin?
Oon eri, mutta vastaan noihin kysymyksiin. Itse ajattelen, että se, joka on kokemassa meidän ajatukset ja aistihavainnot, vois jatkaa matkaansa kuoleman jälkeen. Aattelen, ettei se ole niinkään sidottuna aisteihin, vaan kun aivot muodostaa kuvan aistien perusteella, niin se on se joka muodostaa käsityksen niistä. Se sama osa, joka nukkuessa kokee sen unen kokemukset, eli ei ole pelkästään fyysisiin aisteihin sidottuna
Aivan. Tätä ajatusta kutsutaan filosofiassa nimellä "kartesiolainen teatteri". Eli että aistit ikään kuin tuottaisivat teatteriesityksen, jonka joku "kokija" sitten ottaa vastaan. Eli ikään kuin päämme - tai sielumme - sisällä olisi joku toinen persoona, "pikku-minä" ottamassa vastaan kokemukset, ja oletettavasti myös tekemässä ajattelun ja tahdon ratkaisut, joita kehomme sitten toteuttaa ikään kuin kone, jonka ohjaimista joku vetelee.
Tällä tavalla kuvattuna ajatus tietysti kuulostaa naivilta, ja niin on tarkoituskin. Välittömästi ongelmaksi tietysti nousee se, mitä tämän "pikkuminän" sisällä sitten tapahtuu - onko sen sisällä "pikkupikkuminä" jne.?
Ylipäänsä mieli-ruumis-dualismissa on ongelmana vuorovaikutuksen ongelma. Eli miten joku ei-aineellinen sielu voisi vaikuttaa ruumiiden liikkeisiin, kun kuitenkin jo tiedetään, että kaikki aineellisen maailman tapahtumat selittyvät toisilla aineellisen maailman tapahtumilla. Missä olisivat siis ne välit, joihin sielu mahtuisi tuikkaamaan vuorovaikutuksensa aineellisen maailman kanssa? Tai jos tällaista sielusta ruumiiseen suuntautuvaa vaikutusta ei olekaan, vaan sielu on vain passiivinen kokija, niin mihin sellaista tarvitaan, ja miten sellaisen olemassaolosta voidaan tietää mitään?
En aattele, että se olis se "pikkuminä" pään sisällä joka aktiivisesti tekis ajattelua ja valintoja. Ajatteluahan tapahtuu jatkuvasti automaattisesti, vaikka tietynlaisen ajatuksen muodostamisen voi tietoisesti valita. Pikkuminä tai paremminkin observoija/kokija on se, joka esimerkiks "kuulee/aistii" ne ajatukset. Tarpeen tullen se voi tietoisesti ottaa ohjat käsiinsä, päättää tehdä jonkun asian tai ajatella tietyn ajatuksen. Mutta tuo vaatii sellaista aktiivista yrittämistä, päättämistä, toisin kuin sellainen vapaa oleminen ja ajattelu vaan tapahtuu. Vähän niin kuin tää observoija istuis pelkääjän paikalla, josta voi halutessaan tarttua rattiin. Siittä pelkääjän paikalta näkee koko matkan niin kuin kuljettajan paikalta.
En myöskään aattele ihmistä vain mielen ja kehon muodostamaksi dualistiseksi kokonaisuudeksi, on se kolmas "osapuoli" ikään kuin siellä mielen taustalla kokemassa sen mielen liikkeet.
Materiasta 99,99... jotain prosenttia ei ole materiaa, vaan tyhjyyttä/materiatonta tilaa, jolloin sellainen materiaton sielu mahtuis hyvin luikahtamaan vaikka jokaisen atomin sisälle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa mitä ennen syntymää eli ei tietoisuutta.
Mä veikkaan että jokaisella ihmisellä on oma sielunmatkansa mikä heidän tulisi toteuttaa jotta he voivat liikkua eteenpäin. Jos ihminen tekee itsemurhan taikka hän ei opi omia läksyjään omasta sieunmatkastaan, hän tulee aina tänne takaisin. Se mihin ihminen menee kuoleman jälkeen olisi jokin isompi tietoisuuden taso
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lehmän ruho maatuu maassa noin 40 vuorokaudessa. Sama tapahtuu ihmiselle. Madot, hyönteiset, käärmeet ym. saavat maukkaan illallisen. Maailmassa on uskontotieteilijöiden mukaan 20 000 eri uskontoa ja melkein kaikissa niistä, missä puhutaan sielusta ja sen iäisyydestä on pelkkä defenssi karua totuutta vastaan. Ne ovat ihmismielen kuvitusmaailman tuotteita koska kuoleman lopullisuus on liian karu. Kuoleman jälkeen on vain biologinen hajoamisprosessi.
Huh, 20 000 uskontoa ja melkein kaikissa niissä puhutaan samansuuntaisesti sielusta ja kuolemattomuudesta!! Miten voi olla, että kaikki nämä ovat samalla tapaa väärässä ja keksineet samansuuntaisen huuhaaväitteen? Mistä ihmeestä se on peräisin?
Vierailija kirjoitti:
Samaa mitä ennen syntymää eli ei tietoisuutta.
Muistatko millaista oli ennen syntymää, vai miten tiedät sanoa, ettei silloin ollut tietoisuutta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole olemassa mitään elävästä ihmiskehosta erillistä sielua tai mieltä, vaan ne sielu ja mieli ovat se elävä keho toimintoineen. Kun ihmiskeho lakkaa elämästä ja sen toiminnot loppuvat, niin mitään sielua tai mieltä ei siis jää jäljelle. Kuoleman jälkeen ihminen, siis siinä vaiheessa kuollut ihmiskeho, vähitellen hajoaa luonnollisen prosessin kautta - tai nykyään usein hajotetaan esimerkiksi polttamalla. Se siitä. Se kehon muodostanut aine jatkaa kiertoaan maailmassa ottaen muita muotoja ja jakautuen eri paikkoihin.
Aivotutkijat ovat eri mieltä kanssasi mitä tulee sieluun ja tietoisuuteen. Aivoja ei yksinkertaisesti tunneta tarpeeksi, kukaan muu kuin sinä siis. ;)
Eivät ole. En muuten maininnut aivoja sanallakaan lainaamassasi tekstissä. Olen itse tehnyt - joskin kesken jäänyttä - väitöskirjatutkimusta analyyttisestä mielenfilosofiasta, joten tunnen kyllä pääpiirteissään myös, mitä neurotieteessä ajatellaan asiasta.
Emme tunne kaikkien tietoisuuden ilmiöiden syntymekanismeja tarkasti, vaikkakin esimerkiksi näköaistimuksen mekanismeista on jo melko vahvaa tutkimustietoa. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity kovin läheisesti siihen, mitä sanoin. En edes varsinaisesti puhunut tietoisuuden ongelmasta, vaan sinä tulkitsit minun puhuvan siitä. Onko siis sinun mielestäsi se, mitä meistä jäisi jäljelle kuolemassa, nimen omaan se (havainto)tietoinen osa mielestä? Miten se toimisi ilman kehoa, kun kaiken järjen mukaan juuri se osa olisi kaikista tiiviimmin sidottu kehoon ja erityisesti aistinelimiin?
Oon eri, mutta vastaan noihin kysymyksiin. Itse ajattelen, että se, joka on kokemassa meidän ajatukset ja aistihavainnot, vois jatkaa matkaansa kuoleman jälkeen. Aattelen, ettei se ole niinkään sidottuna aisteihin, vaan kun aivot muodostaa kuvan aistien perusteella, niin se on se joka muodostaa käsityksen niistä. Se sama osa, joka nukkuessa kokee sen unen kokemukset, eli ei ole pelkästään fyysisiin aisteihin sidottuna
Aivan. Tätä ajatusta kutsutaan filosofiassa nimellä "kartesiolainen teatteri". Eli että aistit ikään kuin tuottaisivat teatteriesityksen, jonka joku "kokija" sitten ottaa vastaan. Eli ikään kuin päämme - tai sielumme - sisällä olisi joku toinen persoona, "pikku-minä" ottamassa vastaan kokemukset, ja oletettavasti myös tekemässä ajattelun ja tahdon ratkaisut, joita kehomme sitten toteuttaa ikään kuin kone, jonka ohjaimista joku vetelee.
Tällä tavalla kuvattuna ajatus tietysti kuulostaa naivilta, ja niin on tarkoituskin. Välittömästi ongelmaksi tietysti nousee se, mitä tämän "pikkuminän" sisällä sitten tapahtuu - onko sen sisällä "pikkupikkuminä" jne.?
Ylipäänsä mieli-ruumis-dualismissa on ongelmana vuorovaikutuksen ongelma. Eli miten joku ei-aineellinen sielu voisi vaikuttaa ruumiiden liikkeisiin, kun kuitenkin jo tiedetään, että kaikki aineellisen maailman tapahtumat selittyvät toisilla aineellisen maailman tapahtumilla. Missä olisivat siis ne välit, joihin sielu mahtuisi tuikkaamaan vuorovaikutuksensa aineellisen maailman kanssa? Tai jos tällaista sielusta ruumiiseen suuntautuvaa vaikutusta ei olekaan, vaan sielu on vain passiivinen kokija, niin mihin sellaista tarvitaan, ja miten sellaisen olemassaolosta voidaan tietää mitään?
En aattele, että se olis se "pikkuminä" pään sisällä joka aktiivisesti tekis ajattelua ja valintoja. Ajatteluahan tapahtuu jatkuvasti automaattisesti, vaikka tietynlaisen ajatuksen muodostamisen voi tietoisesti valita. Pikkuminä tai paremminkin observoija/kokija on se, joka esimerkiks "kuulee/aistii" ne ajatukset. Tarpeen tullen se voi tietoisesti ottaa ohjat käsiinsä, päättää tehdä jonkun asian tai ajatella tietyn ajatuksen. Mutta tuo vaatii sellaista aktiivista yrittämistä, päättämistä, toisin kuin sellainen vapaa oleminen ja ajattelu vaan tapahtuu. Vähän niin kuin tää observoija istuis pelkääjän paikalla, josta voi halutessaan tarttua rattiin. Siittä pelkääjän paikalta näkee koko matkan niin kuin kuljettajan paikalta.
En myöskään aattele ihmistä vain mielen ja kehon muodostamaksi dualistiseksi kokonaisuudeksi, on se kolmas "osapuoli" ikään kuin siellä mielen taustalla kokemassa sen mielen liikkeet.
Materiasta 99,99... jotain prosenttia ei ole materiaa, vaan tyhjyyttä/materiatonta tilaa, jolloin sellainen materiaton sielu mahtuis hyvin luikahtamaan vaikka jokaisen atomin sisälle
Okei, tämä onkin kiinnostava ajatus. Jotkut fyysikot ovatkin esittäneet, että jonkinlainen tietoisuustyyppinen ominaisuus olisi olemassa jo ihan alkeishiukkastasolla, ja että sellaista jopa voitaisiin tarvita selittämään kvanttimekaniikan havaitsijariippuvuutta. Siten se mieli tai tietoisuus ei siis lopulta olisikaan fysikaalisesta maailmasta erillinen, vaan se olisi eräs fysikaalisen maailman perustason ominaisuuksista.
Oma ymmärrykseni kvanttimekaniikasta ei lähellekään riitä tällaisten teorioiden kommentointiin, mutta ajatus vaikuttaa kiinnostavalta.
Aivojen kuollessa kuolee myös sinne tallennetut muistot ja kaikki muu, joka tekee meistä persoonia. sitten olemme vain madonruokaa emmekä mitään muuta. Liitymme planeettaan maatumalla siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paluu atomeiksi, sitähän se on, ap.
Tässä tiedemiehen faktoihin perustuva näkemys pähkinänkuoressa englanniksi:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole olemassa mitään elävästä ihmiskehosta erillistä sielua tai mieltä, vaan ne sielu ja mieli ovat se elävä keho toimintoineen. Kun ihmiskeho lakkaa elämästä ja sen toiminnot loppuvat, niin mitään sielua tai mieltä ei siis jää jäljelle. Kuoleman jälkeen ihminen, siis siinä vaiheessa kuollut ihmiskeho, vähitellen hajoaa luonnollisen prosessin kautta - tai nykyään usein hajotetaan esimerkiksi polttamalla. Se siitä. Se kehon muodostanut aine jatkaa kiertoaan maailmassa ottaen muita muotoja ja jakautuen eri paikkoihin.
Aivotutkijat ovat eri mieltä kanssasi mitä tulee sieluun ja tietoisuuteen. Aivoja ei yksinkertaisesti tunneta tarpeeksi, kukaan muu kuin sinä siis. ;)
Eivät ole. En muuten maininnut aivoja sanallakaan lainaamassasi tekstissä. Olen itse tehnyt - joskin kesken jäänyttä - väitöskirjatutkimusta analyyttisestä mielenfilosofiasta, joten tunnen kyllä pääpiirteissään myös, mitä neurotieteessä ajatellaan asiasta.
Emme tunne kaikkien tietoisuuden ilmiöiden syntymekanismeja tarkasti, vaikkakin esimerkiksi näköaistimuksen mekanismeista on jo melko vahvaa tutkimustietoa. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity kovin läheisesti siihen, mitä sanoin. En edes varsinaisesti puhunut tietoisuuden ongelmasta, vaan sinä tulkitsit minun puhuvan siitä. Onko siis sinun mielestäsi se, mitä meistä jäisi jäljelle kuolemassa, nimen omaan se (havainto)tietoinen osa mielestä? Miten se toimisi ilman kehoa, kun kaiken järjen mukaan juuri se osa olisi kaikista tiiviimmin sidottu kehoon ja erityisesti aistinelimiin?
Oon eri, mutta vastaan noihin kysymyksiin. Itse ajattelen, että se, joka on kokemassa meidän ajatukset ja aistihavainnot, vois jatkaa matkaansa kuoleman jälkeen. Aattelen, ettei se ole niinkään sidottuna aisteihin, vaan kun aivot muodostaa kuvan aistien perusteella, niin se on se joka muodostaa käsityksen niistä. Se sama osa, joka nukkuessa kokee sen unen kokemukset, eli ei ole pelkästään fyysisiin aisteihin sidottuna
Aivan. Tätä ajatusta kutsutaan filosofiassa nimellä "kartesiolainen teatteri". Eli että aistit ikään kuin tuottaisivat teatteriesityksen, jonka joku "kokija" sitten ottaa vastaan. Eli ikään kuin päämme - tai sielumme - sisällä olisi joku toinen persoona, "pikku-minä" ottamassa vastaan kokemukset, ja oletettavasti myös tekemässä ajattelun ja tahdon ratkaisut, joita kehomme sitten toteuttaa ikään kuin kone, jonka ohjaimista joku vetelee.
Tällä tavalla kuvattuna ajatus tietysti kuulostaa naivilta, ja niin on tarkoituskin. Välittömästi ongelmaksi tietysti nousee se, mitä tämän "pikkuminän" sisällä sitten tapahtuu - onko sen sisällä "pikkupikkuminä" jne.?
Ylipäänsä mieli-ruumis-dualismissa on ongelmana vuorovaikutuksen ongelma. Eli miten joku ei-aineellinen sielu voisi vaikuttaa ruumiiden liikkeisiin, kun kuitenkin jo tiedetään, että kaikki aineellisen maailman tapahtumat selittyvät toisilla aineellisen maailman tapahtumilla. Missä olisivat siis ne välit, joihin sielu mahtuisi tuikkaamaan vuorovaikutuksensa aineellisen maailman kanssa? Tai jos tällaista sielusta ruumiiseen suuntautuvaa vaikutusta ei olekaan, vaan sielu on vain passiivinen kokija, niin mihin sellaista tarvitaan, ja miten sellaisen olemassaolosta voidaan tietää mitään?
En aattele, että se olis se "pikkuminä" pään sisällä joka aktiivisesti tekis ajattelua ja valintoja. Ajatteluahan tapahtuu jatkuvasti automaattisesti, vaikka tietynlaisen ajatuksen muodostamisen voi tietoisesti valita. Pikkuminä tai paremminkin observoija/kokija on se, joka esimerkiks "kuulee/aistii" ne ajatukset. Tarpeen tullen se voi tietoisesti ottaa ohjat käsiinsä, päättää tehdä jonkun asian tai ajatella tietyn ajatuksen. Mutta tuo vaatii sellaista aktiivista yrittämistä, päättämistä, toisin kuin sellainen vapaa oleminen ja ajattelu vaan tapahtuu. Vähän niin kuin tää observoija istuis pelkääjän paikalla, josta voi halutessaan tarttua rattiin. Siittä pelkääjän paikalta näkee koko matkan niin kuin kuljettajan paikalta.
En myöskään aattele ihmistä vain mielen ja kehon muodostamaksi dualistiseksi kokonaisuudeksi, on se kolmas "osapuoli" ikään kuin siellä mielen taustalla kokemassa sen mielen liikkeet.
Materiasta 99,99... jotain prosenttia ei ole materiaa, vaan tyhjyyttä/materiatonta tilaa, jolloin sellainen materiaton sielu mahtuis hyvin luikahtamaan vaikka jokaisen atomin sisälle
Okei, tämä onkin kiinnostava ajatus. Jotkut fyysikot ovatkin esittäneet, että jonkinlainen tietoisuustyyppinen ominaisuus olisi olemassa jo ihan alkeishiukkastasolla, ja että sellaista jopa voitaisiin tarvita selittämään kvanttimekaniikan havaitsijariippuvuutta. Siten se mieli tai tietoisuus ei siis lopulta olisikaan fysikaalisesta maailmasta erillinen, vaan se olisi eräs fysikaalisen maailman perustason ominaisuuksista.
Oma ymmärrykseni kvanttimekaniikasta ei lähellekään riitä tällaisten teorioiden kommentointiin, mutta ajatus vaikuttaa kiinnostavalta.
Joo, oon kans sen verran tutustunu kvanttimekaniikkaan, että lähinnä ymmärrän sen olevan käsityksiä ja maailmankuvia mullistavaa. Esimerkiksi nää kokeet, jossa selvis, että aina kun tutkittavaa asiaa havainnoitiin/siihen kiinnitettiin huomio, niin se vaikutti siihen tulokseen minkä sen tutkimisesta saatiin. Äärimmäisen mielenkiintoista, joka osoittaa todellisuuden luonteen ja tietoisuuden vaikutuksen olevan vielä iso mysteeri, vaikka kaikki äkkiseltään kovin selkeältä saattaiskin vaikuttaa.
Ei ole väliä mitä ihminen luulee tapahtuvan. Merkitystä on sillä, mitä oikeasti tapahtuu. Bullshittiä palsta täynnä.
Nentit eli neurotyypilliset maatuu, nepsyt eli neuroepätyypilliset jatkaa elämää, uudessa kehossa. Kaikkihan sen tietää. Siksi nentit uskovat jumalaan tai johonkin muuhun "korkeampaan" voimaan, koska eivät synny uudestaan ja elämä loppuu kuolemaan.
Tutkijathan ympäri maailmaa ovat epäilleet, että elämme keinotodellisuudessa. Tämä teoria pistäisi kuoleman käsitteenkin uusiksi. Eräänlainen sielunvaellus voi hyvinkin olla mahdollista.
Aivotutkijat ovat eri mieltä kanssasi mitä tulee sieluun ja tietoisuuteen. Aivoja ei yksinkertaisesti tunneta tarpeeksi, kukaan muu kuin sinä siis. ;)