Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kokemuksia? Puoliso muuttui lapsensa synnyttyä (uusperhe)
30.08.2023 |
Teen aloituksen silläkin uhalla, että sontaa sataa niskaan, koska uusperhe. Mutta jospa joku osaisi kertoilla mahdollisia omia kokemuksiaan suunnilleen vastaavassa tilanteessa, niin saisi vähän perspektiiviä asioihin jatkokäsittelyä ajatellen.
Tilanne on siis se, että meillä on uusperhe, jossa vain minulla oli lapsia ennestään. Seurustelimme aluksi noin 9kk ihan vaan kahden kesken ennen kuin edes otin puolison puheeksi lasteni kanssa. Tämän jälkeen meni vielä hetki, että tapasivat. Kaikki meni hyvin ja aloimme hissukseen viettää aikaa yhdessä enemmän. Jossain vaiheessa sitten puoliso asui meillä aina, kun lapseni olivat minulla ja kahdestaan asuimme, kun lapset olivat toisen vanhemman luona. Asiat sujuivat hyvin, en odottanut puolisoni "rakastuvan" lapsiini, mutta tulivat toimeen ja tykkäsivät toisistaan ja teimme usein asioita yhdessä (lautapelejä, leikkipuistoilua, uimista, päiväretkiä, leffoja, kävelyjä, talvilajeja, lukemista jne). Meillä oli välillä haastavaa puolison epävarmuuksien ja mustasukkaisuuden vuoksi, mutta asiat muuttuivat kuitenkin parempaan suuntaan. Jälkiviisas voi tietysti tässä vaiheessa olla, mutta silloin hän osasi puhua ja kääntää kaiken hyväksi.
Tätä yhteiseloa oli jatkunut jo pitkästi yli vuoden verran, kun puolison oma asunto myytiin. Hän itse halusi laittaa sen myyntiin ja että etsisimme yhteisen kodin. Tuota reilun vuoden yhdessä asumista oli siis edeltänyt myös koko porukan tutustumisvaihe + meidän kahdenkeskinen seurusteluvaiheemme. Hän muutti osoitteensa virallisesti luokseni, mutta käytännössä juuri mikään ei tuossa kohtaa muuttunut, koska hänhän oli jo muutenkin asunut kanssamme.
Löysimme jonkin ajan kuluttua yhteisen kodin ja muutimme sinne. Edelleen hän tuli hyvin toimeen lasteni kanssa, mutta ehkä jotain pientä oli muuttunut näin jälkikäteen ajateltuna. Hän alkoi ottaa hiukan enemmän "käskyttäjän" roolia, mutta minusta se vaikutti ihan normaalilta. Aiemmin hän ei nimittäin oikein ollut uskaltanut käskyttää tai komentaa lapsiani, vaikka siihen olisi joskus ollut ihan aihetta ja myös minun siunaus.
Aloimme odottaa yhteistä lasta, hänen ensimmäistään ja jotain tapahtui raskauden loppumetreillä. Puoliso alkoi olla todella kireä ja ärtynyt lasteni ollessa meillä. Valitti suunnilleen kaikesta mitä tekivät tai eivät tehneet (välillä heille suoraan, välillä minulle), yhteiset tekemiset olivat pikkuhiljaa jääneet pois ja kun yritin jotain ehdottaa, niin vastaus oli luokkaa "onko pakko?".
Vauvan synnyttyä tilanne paheni huomattavasti. Lapseni eivät saaneet oikein olla vauvan lähellä (kyse ei ole mistään täysin vahdittavista pikkulapsista, vaan kouluikäisistä), eivät saaneet olla mukana missään vauvaan liittyvässä, tekivät edelleen kaiken "väärin" syömisestä ja vapaa-ajan vietosta alkaen. Puoliso kävi syyllistämässä lapsia kun söivät, että syövät liikaa (alipainoisia kumpikin) ja ruoka on kallista, suihkussa käymisestä tuli myös sanomista ja ihan mistä vaan. Kun puhutin häntä näistä jutuista useita useita kertoja, niin vastaus oli luokkaa "minä maksan heidän asumisestaan, he eivät maksa mitään". Selvennyksenä, että olen itse maksanut aina puolet kaikesta ja lasteni menot tietysti kokonaan, samoin hoitanut kuskaukset, hankinnat, lastenvahdit ym tarvittaessa, että puoliso ei ole kyllä joutunut miksikään ilmaiseksi "lapsenlikaksi". Yleensä ruuatkin olivat valmiina puolison kotiutuessa töistä, koska minä pääsin aiemmin kotiin.
(Jatkuu seuraavassa viestissä)
Kommentit (428)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö näin tapahdu hyvin usein? Että tilanne muuttuu, kunnlapseton saa oman lapsen.
Jonkin verran olen tuollaisia kokemuksia lukenut, kun olen näin jälkikäteen tilannetta hämmästelleenä päätynyt googlailemaan. En silti tiedä miten yleistä tämä on ja onko tilanne pysyvä, vai voiko muuttua jollain tavalla vielä?
Ap.
Käytätkö tosiaan omia lapsiasi koekaniinina sille, voiko tilanne muuttua?
Sinun tehtävä vanhempana on ensisijaisesti suojella lapsiasi. Siinä olet epäonnistunut ja yhä aiot jatkaa.
Jo vuoden olet antanut puolison kohdella heitä kaltoin ja vielä mietiskelet, josko tilanne itsekseen muuttuisi. Oksettavaa. Missä on sinun vastuunotto lapsistasi???
En käytä ja siis missä sanottiin, että odotan josko tilanne vielä itsekseen muuttuisi? Ammattilaisen käsiinhän tässä ollaan menossa asap. Odottelemme aikaa johonkin väliin ja olemme sanoneet, että tilanne on kiireellinen.
Vastuuni on isompien LISÄKSI myös pienimmästä lapsesta, jonka perhe hajoaisi myös eron myötä. Joten tietysti haluan vielä saada tilanteelle ammattiavun ja näkökulman ennen lopullista päätöstä.Ap.
Perheessä, jossa kahta lasta kiusataan ja jotka kärsivät joka päivä ei ole myöskään kuopuksen hyvä olla. Se kiusaaminen heijastuu koko perheen ilmapiiriin. Jo vauva vaistoaa kireyden.
Miten edes yrität perustella yhdellä lapsella kahden muun lapsen pitkään jatkuneen huonon kohtelun? Ihan kuin se olisi tekosyy.
En yritä perustella mitään, vaan tasapainoilla tässä ahdistavassa tilanteessa ja nyt olen viimein saanut puolison ymmärtämään, että tilanne ei enää tule jatkumaan näin. Ymmärrät varmasti myös, että koska tämä kaikki alkoi pahentua vauvavuoden alettua, oli hiukan haastavaa siinä tilanteessa nähdä selvästi, että mitä tapahtuu ja miksi. Siksi tässä on siis mennyt "jo" vuosi. Asiaa ei ole auttanut se, että joka tuutista toitotetaan sitä, että vauvavuotena ei saa/kannata erota, koska muutokset, hormonit jne.
Jos perheneuvolasta ei ole apua tilanteen parantamiseksi, niin saamme luultavasti apua erotilanteeseen, mikä on sekin hyvä juttu. Katson siis että asiakkuus auttaa meitä joka tapauksessa.
Avasin keskustelun, koska toivoin kuulevani tarinoita tosielämästä, omakohtaisia kokemuksia, oli asiat menneet miten tahansa. Ymmärrän toki, että monikaan ei ehkä halua kertoa ikävistä lopputuloksista, koska eivät kaipaa lisää haukkumista ja syyllistämistä.
Ap.
Minä en sietänyt puolisoni lasta. Lapsi muutti toiseen osoitteeseen. Kestän haukut. Olemme edelleen naimisissa puolisoni kanssa. Uskallamme myös olla onnellisia. Tästä on muutama vuosikymmen vierähtänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö näin tapahdu hyvin usein? Että tilanne muuttuu, kunnlapseton saa oman lapsen.
Jonkin verran olen tuollaisia kokemuksia lukenut, kun olen näin jälkikäteen tilannetta hämmästelleenä päätynyt googlailemaan. En silti tiedä miten yleistä tämä on ja onko tilanne pysyvä, vai voiko muuttua jollain tavalla vielä?
Ap.
Käytätkö tosiaan omia lapsiasi koekaniinina sille, voiko tilanne muuttua?
Sinun tehtävä vanhempana on ensisijaisesti suojella lapsiasi. Siinä olet epäonnistunut ja yhä aiot jatkaa.
Jo vuoden olet antanut puolison kohdella heitä kaltoin ja vielä mietiskelet, josko tilanne itsekseen muuttuisi. Oksettavaa. Missä on sinun vastuunotto lapsistasi???
En käytä ja siis missä sanottiin, että odotan josko tilanne vielä itsekseen muuttuisi? Ammattilaisen käsiinhän tässä ollaan menossa asap. Odottelemme aikaa johonkin väliin ja olemme sanoneet, että tilanne on kiireellinen.
Vastuuni on isompien LISÄKSI myös pienimmästä lapsesta, jonka perhe hajoaisi myös eron myötä. Joten tietysti haluan vielä saada tilanteelle ammattiavun ja näkökulman ennen lopullista päätöstä.Ap.
Perheessä, jossa kahta lasta kiusataan ja jotka kärsivät joka päivä ei ole myöskään kuopuksen hyvä olla. Se kiusaaminen heijastuu koko perheen ilmapiiriin. Jo vauva vaistoaa kireyden.
Miten edes yrität perustella yhdellä lapsella kahden muun lapsen pitkään jatkuneen huonon kohtelun? Ihan kuin se olisi tekosyy.
En yritä perustella mitään, vaan tasapainoilla tässä ahdistavassa tilanteessa ja nyt olen viimein saanut puolison ymmärtämään, että tilanne ei enää tule jatkumaan näin. Ymmärrät varmasti myös, että koska tämä kaikki alkoi pahentua vauvavuoden alettua, oli hiukan haastavaa siinä tilanteessa nähdä selvästi, että mitä tapahtuu ja miksi. Siksi tässä on siis mennyt "jo" vuosi. Asiaa ei ole auttanut se, että joka tuutista toitotetaan sitä, että vauvavuotena ei saa/kannata erota, koska muutokset, hormonit jne.
Jos perheneuvolasta ei ole apua tilanteen parantamiseksi, niin saamme luultavasti apua erotilanteeseen, mikä on sekin hyvä juttu. Katson siis että asiakkuus auttaa meitä joka tapauksessa.
Avasin keskustelun, koska toivoin kuulevani tarinoita tosielämästä, omakohtaisia kokemuksia, oli asiat menneet miten tahansa. Ymmärrän toki, että monikaan ei ehkä halua kertoa ikävistä lopputuloksista, koska eivät kaipaa lisää haukkumista ja syyllistämistä.
Ap.
Minä en sietänyt puolisoni lasta. Lapsi muutti toiseen osoitteeseen. Kestän haukut. Olemme edelleen naimisissa puolisoni kanssa. Uskallamme myös olla onnellisia. Tästä on muutama vuosikymmen vierähtänyt.
Tässä näkyy vinksahtaneen äiti- tai isäpuolen näkökulma: "Minä en sietänyt." "KestäN haukut." Minä, minä, minä, minä. Kasvavan lapsen kohdalla pitää ensisijaisesti olla kyse lapsesta ja lapsen oikeuksista.
Vierailija kirjoitti:
OttoVille kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ehkä hälyyttävintä on tuo ajatus siitä että sinun lapset jotenkin kuluttavat liikaa rahaa. Että heille ei tarvitsisi olla niin paljon ruokaa tms. Se on oikeasti ihan kamala ajatus, ja referenssiä voipi etsiä vaikka jostain Tuhkimosta. Ei ne maailmankirjallisuuden klassikot ole klassikkoja koska ne kuvaavat jotain harvinaista ilmiötä, vaan koska ne kuvaavat jotain yleismaailmallista.
Mun mielestä hälyyttävää on se, jos joku tosiaan olettaa että ei-biologinen vanhempi haluaa elättää niitä lapsia.
Kyllä meillä mies vastaa ihan täysin omien lastensa kuluista. Joskus toki saatan heille jotain ostaa, ihan omasta tahdosta, mutta en kenenkään odotuksista/vaatimuksista. Myös asumis- ym kulut on jaettu sen mukaan. En tietenkään lapsia ilman ruokaa jättäisi, jos miehen rahat yhtäkkiä loppuisivat, mutta lähtökohta on se, että ne biologiset vanhemmat elättävät lapsensa.
Justiinsa näin.
Lapsella on aina kaksi biologista vanhempaa jotka kustantavat lapsensa elatuksen kaikkine kuluineen.
Uusioperheissä jotenkin kieroutuneella tavalla odotetaan uuden puolison osallistuvan velvoitetusti tämän ko lapsen kuluihin. Miksi ihmeessä tämä lapsi tarvitsee KOLME aikuista elättäjää?? Ja jos tämä uusi puoliso Ei halua/suostu kolmanneksi elättäjäksi niin hän on paha ihminen ja hänet vähintäänkin lynkataan netissä???Juuri näin, ja ihan livenäkin. Se on kuulemma merkki siitä ettei pidä edes ko lapsista.
Toisilla on vain YKSI alaikäisten lasten vanhempi, syystä että on leski. Näin on kohdallani. Minä elätän ja huolehdin lapseni, harrastuskulut, puhelinlaskut, vakuutukset, vaatteet yms.., uusi mies osallistuu kuitenkin talouden kuluihin. Olisi aika vaikeaa laskea eurolleen mitä kukakin syö ja millä summalla. No, eipä minulla ole sitä toista virallista vanhempaakaan enää, joka voisi hoitaa lapsia välillä. Lapset ovat jatkuvasti kanssamme vaikkei uusi puoliso heidän biologinen isänsä olekaan.
Kokeilkaa oikeaa kohtaamista.
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap, miten teillä on mennyt? Jos vain jaksat, niin tule päivittämään. Voimia sinne.
Oikea kohtaaminen kirjoitti:
Kokeilkaa oikeaa kohtaamista.
Etäisän näkökulma: meistä tuli lasten kanssa paljon läheisemmät, kun alettiin tavata vartavasten silloin kun huvittaa. Nähdään lyhyemmin mutta tiheämmin. Jutellaan paljon enemmän asioista. Ennen ne tuli luokseni ja linnoittautui huoneisiinsa, nyt käydään syömässä, kahviloissa jne. ja kohdataan oikeasti. Äitinsä pisti hanttiin myös ja yritti jopa lastensuojeluilmoitusta tehdä.
Eli äiti kantaa aina vastuun lapsista, sinä noukit rusinat pullasta silloin kun huvittaa.
Vai voiko se äitikin siirtyä noihin "lyhyisiin ja tiheisiin" kohtaamisiin? Missä ne lapset on silloin kun kummallekaan vanhemmalle ei hotsita se "todellinen kohtaaminen"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kurjaa lasten kannalta. Ymmärrän puolisoasi. Oma lapsi on kaikki kaikessa. Vauva-aika on väsyttävää. Ei siinä jaksa vieraan naisen mukuloita hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö näin tapahdu hyvin usein? Että tilanne muuttuu, kunnlapseton saa oman lapsen.
Jonkin verran olen tuollaisia kokemuksia lukenut, kun olen näin jälkikäteen tilannetta hämmästelleenä päätynyt googlailemaan. En silti tiedä miten yleistä tämä on ja onko tilanne pysyvä, vai voiko muuttua jollain tavalla vielä?
Ap.
Käytätkö tosiaan omia lapsiasi koekaniinina sille, voiko tilanne muuttua?
Sinun tehtävä vanhempana on ensisijaisesti suojella lapsiasi. Siinä olet epäonnistunut ja yhä aiot jatkaa.
Jo vuoden olet antanut puolison kohdella heitä kaltoin ja vielä mietiskelet, josko tilanne itsekseen muuttuisi. Oksettavaa. Missä on sinun vastuunotto lapsistasi???
En käytä ja siis missä sanottiin, että odotan josko tilanne vielä itsekseen muuttuisi? Ammattilaisen käsiinhän tässä ollaan menossa asap. Odottelemme aikaa johonkin väliin ja olemme sanoneet, että tilanne on kiireellinen.
Vastuuni on isompien LISÄKSI myös pienimmästä lapsesta, jonka perhe hajoaisi myös eron myötä. Joten tietysti haluan vielä saada tilanteelle ammattiavun ja näkökulman ennen lopullista päätöstä.Ap.
Perheessä, jossa kahta lasta kiusataan ja jotka kärsivät joka päivä ei ole myöskään kuopuksen hyvä olla. Se kiusaaminen heijastuu koko perheen ilmapiiriin. Jo vauva vaistoaa kireyden.
Miten edes yrität perustella yhdellä lapsella kahden muun lapsen pitkään jatkuneen huonon kohtelun? Ihan kuin se olisi tekosyy.
En yritä perustella mitään, vaan tasapainoilla tässä ahdistavassa tilanteessa ja nyt olen viimein saanut puolison ymmärtämään, että tilanne ei enää tule jatkumaan näin. Ymmärrät varmasti myös, että koska tämä kaikki alkoi pahentua vauvavuoden alettua, oli hiukan haastavaa siinä tilanteessa nähdä selvästi, että mitä tapahtuu ja miksi. Siksi tässä on siis mennyt "jo" vuosi. Asiaa ei ole auttanut se, että joka tuutista toitotetaan sitä, että vauvavuotena ei saa/kannata erota, koska muutokset, hormonit jne.
Jos perheneuvolasta ei ole apua tilanteen parantamiseksi, niin saamme luultavasti apua erotilanteeseen, mikä on sekin hyvä juttu. Katson siis että asiakkuus auttaa meitä joka tapauksessa.
Avasin keskustelun, koska toivoin kuulevani tarinoita tosielämästä, omakohtaisia kokemuksia, oli asiat menneet miten tahansa. Ymmärrän toki, että monikaan ei ehkä halua kertoa ikävistä lopputuloksista, koska eivät kaipaa lisää haukkumista ja syyllistämistä.
Ap.
Eroaminen ei ole mikään ikävä lopputulos vaan paras mahdollinen tulos tilanteessa, jossa yksi perheenjäsen alistaa, nöyryyttää ja haukkuu lapsia. Kyllä palstalla uusperheketjuissa useinkin on tarinoita, joissa vastaavat ongelmat ovat johtaneet eroon.
Ihmiset eivät kuvailemistasi taipumuksista pääse irti ilman vahvaa motivaatiota. Sitä kumppanillasi ei näytä olevan, sillä hän jatkaa, vaikka olet monta kertaa pyytänyt lopettamaan.
En tarkoittanut kirjaimellisesti, että ero olisi tilanteessa se ikävä lopputulos, oletin virheellisesti tulevani ymmärretyksi tuolla ilmaisulla.
Lapsia ei haukuta tai nimitellä, minulle puoliso saattaa valittaa jyrkemmin sanakääntein lasten tekemisistä, mutta ei hän heitä ole koskaan nimitellyt miksikään tai puhunut heille uhkaavasti.
Enemmän hän puuttuu liikaa heidän tekemisiin ja välillä tuntuu, että kyttäämällä kyttää, että saisi sanoa edes jostain mikä tehtiin väärin tai unohdettiin tai olisi pitänyt huomata tehdä. Keksii jatkuvasti jotain työtehtäviä, osa ihan normaaleja kotihommia, mutta joskus myös vähän järjettömiä vaatimuksia ja jos niistä kysyy tai kyseenalaistaa, niin pääsee saarnaamaan miten teidän pitäisi jo sitä ja tätä tuossa iässä ja minäkin olin sellainen ja tälläinen nuorena. Semmosta ärsyttävää jatkuvaa pätemistä ja syyllistämistä. Lapset eivät saisi näkyä tai kuulua. Paitsi hänen lapsensa.
Näin pelkään itsekin, ettei muutu. Koska kuten mainitsin jo alkuperäisessä viestissä, kai hän olisi jo muuttanut asioita, jos tahtoa olisi.
Käymme kuitenkin siellä perheneuvolassa ja jos ei muuta, niin auttavat toivottavasti meitä erotilanteessa. Vaikka puoliso ei ottaisi apua vastaan, niin minä otan.Ap.
AP, onko tämä sinun tarinasi keksitty? On meinaan niin paljon tarkkoja yksityiskohtia kirjoituksessasi, että jokainen teidän tuttunne ja sukulaisenne tunnistaa sinut ja lapsesi, puhumattakaan se ilkeä puoliso. Ihmettelen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö näin tapahdu hyvin usein? Että tilanne muuttuu, kunnlapseton saa oman lapsen.
Jonkin verran olen tuollaisia kokemuksia lukenut, kun olen näin jälkikäteen tilannetta hämmästelleenä päätynyt googlailemaan. En silti tiedä miten yleistä tämä on ja onko tilanne pysyvä, vai voiko muuttua jollain tavalla vielä?
Ap.
Käytätkö tosiaan omia lapsiasi koekaniinina sille, voiko tilanne muuttua?
Sinun tehtävä vanhempana on ensisijaisesti suojella lapsiasi. Siinä olet epäonnistunut ja yhä aiot jatkaa.
Jo vuoden olet antanut puolison kohdella heitä kaltoin ja vielä mietiskelet, josko tilanne itsekseen muuttuisi. Oksettavaa. Missä on sinun vastuunotto lapsistasi???
En käytä ja siis missä sanottiin, että odotan josko tilanne vielä itsekseen muuttuisi? Ammattilaisen käsiinhän tässä ollaan menossa asap. Odottelemme aikaa johonkin väliin ja olemme sanoneet, että tilanne on kiireellinen.
Vastuuni on isompien LISÄKSI myös pienimmästä lapsesta, jonka perhe hajoaisi myös eron myötä. Joten tietysti haluan vielä saada tilanteelle ammattiavun ja näkökulman ennen lopullista päätöstä.Ap.
Perheessä, jossa kahta lasta kiusataan ja jotka kärsivät joka päivä ei ole myöskään kuopuksen hyvä olla. Se kiusaaminen heijastuu koko perheen ilmapiiriin. Jo vauva vaistoaa kireyden.
Miten edes yrität perustella yhdellä lapsella kahden muun lapsen pitkään jatkuneen huonon kohtelun? Ihan kuin se olisi tekosyy.
En yritä perustella mitään, vaan tasapainoilla tässä ahdistavassa tilanteessa ja nyt olen viimein saanut puolison ymmärtämään, että tilanne ei enää tule jatkumaan näin. Ymmärrät varmasti myös, että koska tämä kaikki alkoi pahentua vauvavuoden alettua, oli hiukan haastavaa siinä tilanteessa nähdä selvästi, että mitä tapahtuu ja miksi. Siksi tässä on siis mennyt "jo" vuosi. Asiaa ei ole auttanut se, että joka tuutista toitotetaan sitä, että vauvavuotena ei saa/kannata erota, koska muutokset, hormonit jne.
Jos perheneuvolasta ei ole apua tilanteen parantamiseksi, niin saamme luultavasti apua erotilanteeseen, mikä on sekin hyvä juttu. Katson siis että asiakkuus auttaa meitä joka tapauksessa.
Avasin keskustelun, koska toivoin kuulevani tarinoita tosielämästä, omakohtaisia kokemuksia, oli asiat menneet miten tahansa. Ymmärrän toki, että monikaan ei ehkä halua kertoa ikävistä lopputuloksista, koska eivät kaipaa lisää haukkumista ja syyllistämistä.
Ap.
Minä en sietänyt puolisoni lasta. Lapsi muutti toiseen osoitteeseen. Kestän haukut. Olemme edelleen naimisissa puolisoni kanssa. Uskallamme myös olla onnellisia. Tästä on muutama vuosikymmen vierähtänyt.
Täällä kirjoittaa tällaisesta tilanteesta aikuiseksi kasvanut lapsi, joka on ollut juurikin tuo ulos heitetty lapsi koska äitipuoli ei minua sietänyt saman katon alla, kun halusi alkaa perustamaan isäni kanssa omaa perhettään. Lopputulemana katkaisin välit heihin täysin, ja nyt isä käy sitten terapiassa käsittelemässä sitä kun oma lapsi hylkäsi..
Että kannattaa kyllä tarkkaan miettiä, kenen puolelle tuossa tilanteessa asetut. Väärää valintaa saatat jäädä katumaan loppuikäsi, eikä kaikkia virheitä saa enää jälkikäteen korjattua tai läheisiä ihmissuhteita omiin lapsiinsa rakennettua takaisin, jos ne kerran menee kunnolla tuhoamaan omassa parisuhteen kaipuussaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö näin tapahdu hyvin usein? Että tilanne muuttuu, kunnlapseton saa oman lapsen.
Jonkin verran olen tuollaisia kokemuksia lukenut, kun olen näin jälkikäteen tilannetta hämmästelleenä päätynyt googlailemaan. En silti tiedä miten yleistä tämä on ja onko tilanne pysyvä, vai voiko muuttua jollain tavalla vielä?
Ap.
Käytätkö tosiaan omia lapsiasi koekaniinina sille, voiko tilanne muuttua?
Sinun tehtävä vanhempana on ensisijaisesti suojella lapsiasi. Siinä olet epäonnistunut ja yhä aiot jatkaa.
Jo vuoden olet antanut puolison kohdella heitä kaltoin ja vielä mietiskelet, josko tilanne itsekseen muuttuisi. Oksettavaa. Missä on sinun vastuunotto lapsistasi???
En käytä ja siis missä sanottiin, että odotan josko tilanne vielä itsekseen muuttuisi? Ammattilaisen käsiinhän tässä ollaan menossa asap. Odottelemme aikaa johonkin väliin ja olemme sanoneet, että tilanne on kiireellinen.
Vastuuni on isompien LISÄKSI myös pienimmästä lapsesta, jonka perhe hajoaisi myös eron myötä. Joten tietysti haluan vielä saada tilanteelle ammattiavun ja näkökulman ennen lopullista päätöstä.Ap.
Perheessä, jossa kahta lasta kiusataan ja jotka kärsivät joka päivä ei ole myöskään kuopuksen hyvä olla. Se kiusaaminen heijastuu koko perheen ilmapiiriin. Jo vauva vaistoaa kireyden.
Miten edes yrität perustella yhdellä lapsella kahden muun lapsen pitkään jatkuneen huonon kohtelun? Ihan kuin se olisi tekosyy.
En yritä perustella mitään, vaan tasapainoilla tässä ahdistavassa tilanteessa ja nyt olen viimein saanut puolison ymmärtämään, että tilanne ei enää tule jatkumaan näin. Ymmärrät varmasti myös, että koska tämä kaikki alkoi pahentua vauvavuoden alettua, oli hiukan haastavaa siinä tilanteessa nähdä selvästi, että mitä tapahtuu ja miksi. Siksi tässä on siis mennyt "jo" vuosi. Asiaa ei ole auttanut se, että joka tuutista toitotetaan sitä, että vauvavuotena ei saa/kannata erota, koska muutokset, hormonit jne.
Jos perheneuvolasta ei ole apua tilanteen parantamiseksi, niin saamme luultavasti apua erotilanteeseen, mikä on sekin hyvä juttu. Katson siis että asiakkuus auttaa meitä joka tapauksessa.
Avasin keskustelun, koska toivoin kuulevani tarinoita tosielämästä, omakohtaisia kokemuksia, oli asiat menneet miten tahansa. Ymmärrän toki, että monikaan ei ehkä halua kertoa ikävistä lopputuloksista, koska eivät kaipaa lisää haukkumista ja syyllistämistä.
Ap.
Minä en sietänyt puolisoni lasta. Lapsi muutti toiseen osoitteeseen. Kestän haukut. Olemme edelleen naimisissa puolisoni kanssa. Uskallamme myös olla onnellisia. Tästä on muutama vuosikymmen vierähtänyt.
Täällä kirjoittaa tällaisesta tilanteesta aikuiseksi kasvanut lapsi, joka on ollut juurikin tuo ulos heitetty lapsi koska äitipuoli ei minua sietänyt saman katon alla, kun halusi alkaa perustamaan isäni kanssa omaa perhettään. Lopputulemana katkaisin välit heihin täysin, ja nyt isä käy sitten terapiassa käsittelemässä sitä kun oma lapsi hylkäsi..
Että kannattaa kyllä tarkkaan miettiä, kenen puolelle tuossa tilanteessa asetut. Väärää valintaa saatat jäädä katumaan loppuikäsi, eikä kaikkia virheitä saa enää jälkikäteen korjattua tai läheisiä ihmissuhteita omiin lapsiinsa rakennettua takaisin, jos ne kerran menee kunnolla tuhoamaan omassa parisuhteen kaipuussaan.
Vierailija kirjoitti:
Että kannattaa kyllä tarkkaan miettiä, kenen puolelle tuossa tilanteessa asetut. Väärää valintaa saatat jäädä katumaan loppuikäsi, eikä kaikkia virheitä saa enää jälkikäteen korjattua tai läheisiä ihmissuhteita omiin lapsiinsa rakennettua takaisin, jos ne kerran menee kunnolla tuhoamaan omassa parisuhteen kaipuussaan.
Toisaalta, pitäähän sitä asiat laittaa tärkeysjärjestykseen 🙂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän tapauksen, jossa kävi juuri näin ja erohan siitä tuli muutaman vuoden jälkeen. Mies ei enää kelpuuttanut vaimon aiempia lapsia perheeseen, kun sai oman. Jos ette saa perheneuvolaa tai muuta tukea avuksi ja tilannetta muuttumaan, sama on edessä teilläkin.
Älkää hiivatissa seotko tollasiin uusperheisiin. Ei se ole mitään oikeaa pehre-elämää. Kumppanissa on jotain vikaa jos on eronnut. Ottakaa lapseton tai olkaa sinkkuina, elämä paranee.
Mietin pitkään, että kirjoitanko välikuulumisia tässä vaiheessa, mutta päätin nyt kuitenkin avata tilannetta vähän. Kiitos kaikille kommenteista.
Joku huolehti, että meidät tunnistetaan tästä. En usko. Uusperheitä on niin paljon ja kuka ihmeessä jaksaa muistaa tuttujensa parisuhteen alun tapailuajat, missä aikataulussa uusi puoliso tutustui lapsiin, yhteenmuutot jne. Etenkin kun en ole mitään täsmälleen tarkkoja aikoja niistäkään kertonut. Voisin kuvitella, että tämä olisi paremminkin sellainen "oho, no en olisi uskonut" -tyyppinen tapaus, jos julkaistaisiin nämä haasteet lähipiirille. Ja pelko, että puoliso näkee tämän? Mä olen ihan itse kertonut hänelle, että olen aloittanut tällaisen keskustelun ja lähettänyt myös lukuisia kuvakaappauksia muiden kommenteista tähän tilanteeseen. Teki ihan hyvää hänelle lukea ulkopuolisten mietteitä käytöksestään.
Perheneuvolasta ei edelleenkään olla saatu edes aikaa, vaikka sinne oltiin yhteydessä noin pari kuukautta sitten ja lupasivat yrittää saada meidät johonkin väliin laitettua. Välissä olemme tavanneet pari kertaa yksityistä uusperheterapeuttia ja seuraava aika on tulossa. Terapeutti oli joissakin asioissa varsin suora ja kovasanainenkin puolisolleni ja se oli kyllä tarpeen herättelemään häntä. Ollaan myös saatu jotain tehtäviä mitä olemme yhdessä ja erikseen tehneet, osa on vielä kesken.
Muutosta on tapahtunut jonkin verran. Itse olen tosin edelleen niin skeptinen, että saatan jopa tiedostamattani sabotoida tilanteita välillä, koska olen ylivirittynyt havainnoimaan pieniäkin negatiivisia tai negatiiviseksi ehkä tulkittavia äänensävyjä, tekoja, ilmeitä. Terapeutin pääviesti tässä kohtaa minulle on ollut se, että minun tulee hyväksyä se, että muutos ei tapahdu kerralla, vaikka niin haluaisin ja minun tulisi keskittyä sen sijaan huomaamaan niitä pieniä kohtia ja asioita missä puoliso selvästi toimii toisin kuin mitä olisi aiemmin toiminut ja myös havainnoida niitä ääneen hänelle. Eli kannustaa.
Olemme myös pari kertaa tässä ehtineet tehdä jotain yhdessä koko perhe ja ne kerrat ovat olleet mukavia pitkästä aikaa.
Puoliso on selvästi miettinyt miten olla perheen yhteisissä hetkissä. Huomaan muutoksen ja sen, että hän on antanut lapsille enemmän tilaa olla ja näkyä ja osallistua pienimmän kanssa olemiseen. Puhuu myös lapsille vähän eri tavalla kuin aiemmin. Olen yrittänyt myös kiittää häntä hyvistä ja mukavista hetkistä ja rennommasta tunnelmasta kotona. Tietenkään kaikki ei mene 100% ajasta ihan putkeen ja niistä kohdista kyllä edelleen (liiankin?) kärkkäästi huomautan ja itsellä menee heti fiilis jotenkin pakkasen puolelle. En sitten tiedä olenko vaan niin loppu tuon pitkälle kiristyneen tilanteen vuoksi, että ottaa paljon aikaa ennen kuin pystyn vähän höllätä otettani?
Tuntosarvet ovat äärimmilleen virittyneet edelleen, vuokra-asunnot seurannassa ja olen koko ajan valmiudessa pettymään ja toteamaan, että esitystähän se kaikki vaan oli. Toivon, että olen väärässä, paremmaltahan tämä suunta nyt tällä hetkellä näyttää. Toivon myös, että tämä skeptisyyteni ei toimi ns itseään toteuttavana ennusteena, eli että ajan tiedostamattani tilannetta umpikujaan itsekin, enkä anna enää edes oikeaa mahdollisuutta muutokselle.
Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö näin tapahdu hyvin usein? Että tilanne muuttuu, kunnlapseton saa oman lapsen.
Jonkin verran olen tuollaisia kokemuksia lukenut, kun olen näin jälkikäteen tilannetta hämmästelleenä päätynyt googlailemaan. En silti tiedä miten yleistä tämä on ja onko tilanne pysyvä, vai voiko muuttua jollain tavalla vielä?
Ap.
Käytätkö tosiaan omia lapsiasi koekaniinina sille, voiko tilanne muuttua?
Sinun tehtävä vanhempana on ensisijaisesti suojella lapsiasi. Siinä olet epäonnistunut ja yhä aiot jatkaa.
Jo vuoden olet antanut puolison kohdella heitä kaltoin ja vielä mietiskelet, josko tilanne itsekseen muuttuisi. Oksettavaa. Missä on sinun vastuunotto lapsistasi???
En käytä ja siis missä sanottiin, että odotan josko tilanne vielä itsekseen muuttuisi? Ammattilaisen käsiinhän tässä ollaan menossa asap. Odottelemme aikaa johonkin väliin ja olemme sanoneet, että tilanne on kiireellinen.
Vastuuni on isompien LISÄKSI myös pienimmästä lapsesta, jonka perhe hajoaisi myös eron myötä. Joten tietysti haluan vielä saada tilanteelle ammattiavun ja näkökulman ennen lopullista päätöstä.Ap.
Perheessä, jossa kahta lasta kiusataan ja jotka kärsivät joka päivä ei ole myöskään kuopuksen hyvä olla. Se kiusaaminen heijastuu koko perheen ilmapiiriin. Jo vauva vaistoaa kireyden.
Miten edes yrität perustella yhdellä lapsella kahden muun lapsen pitkään jatkuneen huonon kohtelun? Ihan kuin se olisi tekosyy.
En yritä perustella mitään, vaan tasapainoilla tässä ahdistavassa tilanteessa ja nyt olen viimein saanut puolison ymmärtämään, että tilanne ei enää tule jatkumaan näin. Ymmärrät varmasti myös, että koska tämä kaikki alkoi pahentua vauvavuoden alettua, oli hiukan haastavaa siinä tilanteessa nähdä selvästi, että mitä tapahtuu ja miksi. Siksi tässä on siis mennyt "jo" vuosi. Asiaa ei ole auttanut se, että joka tuutista toitotetaan sitä, että vauvavuotena ei saa/kannata erota, koska muutokset, hormonit jne.
Jos perheneuvolasta ei ole apua tilanteen parantamiseksi, niin saamme luultavasti apua erotilanteeseen, mikä on sekin hyvä juttu. Katson siis että asiakkuus auttaa meitä joka tapauksessa.
Avasin keskustelun, koska toivoin kuulevani tarinoita tosielämästä, omakohtaisia kokemuksia, oli asiat menneet miten tahansa. Ymmärrän toki, että monikaan ei ehkä halua kertoa ikävistä lopputuloksista, koska eivät kaipaa lisää haukkumista ja syyllistämistä.
Ap.
Minä en sietänyt puolisoni lasta. Lapsi muutti toiseen osoitteeseen. Kestän haukut. Olemme edelleen naimisissa puolisoni kanssa. Uskallamme myös olla onnellisia. Tästä on muutama vuosikymmen vierähtänyt.
Tässä näkyy vinksahtaneen äiti- tai isäpuolen näkökulma: "Minä en sietänyt." "KestäN haukut." Minä, minä, minä, minä. Kasvavan lapsen kohdalla pitää ensisijaisesti olla kyse lapsesta ja lapsen oikeuksista.
Olisiko pitänyt kirjoitta, että puolisoni vaimo ei sietänyt puolison lasta?! Puoliso tässä teki valinnan, ei vaimo. Ei ole kyse minäminäminä kulttuurista, vaan tässä juuri vaimon puoliso teki ratkaisun lapsen parhaaksi.
Alue: Aihe vapaa
Kyllä minun miehellä on hyvä suhde minun lapseen. Meillä on myös yhteinen lapsi. Olemme jo isovanhempia minun lapseni lapselle. Ei meillä erotella.