Kuka oikeesti auttaa niitä vanhempiaan?

Autan leskeksi jäänyttä iäkästä vanhempaani sen mukaan kun tarvii apua ja kannustan pitämään huolta omasta toimintakyvystään myös. Tuntuu täysin itsestäänselvyydeltä lähimmäisistä välittäminen huolehtiminen. Uskoisin että suurin osa toimii näin. Ulkopuolista apua olen myös pyrkinyt järjestämään tarpeen mukaan ja selvitellyt mahdollisuuksia tulevaakin varten jos/kun kunto heikkenee ja avuntarve on suurempaa kuin mihin itsellä on mahdollisuus.

Läheisiään sopii auttaa ja se on oikein.

Kunhan ei tarvitse naapuria viedä lenkille rupattelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Meillä mies auttaa vanhempiaan jatkuvasti, mutta omat vanhempani eivät vielä apua tarvitse.

Itse olen jättäytynyt apoivanhempien auttamisesta lähes kokonaan pois, koska omassakin elämässä jaksamista.

Anoppi ei ikinä ole auttanut meitä vaan haukkunut perusteettomasti eli minun puolestani saa elää rauhassa.

Annat miehesi kuitenkin auttaa? Täällähän on monesti tuotu esiin että se on omalta perheeltä pois jos 60 v mies käy katsomassa 85 v äitiään. Vaimolta ja lapsilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autoin vanhempiani, mutta kyllä he saivat apua myös kaupungilta. Asuimme toistemme lähellä.

Valitettavasti oli raskas homma enkä koe selvinneeni siitä niin hyvin kuin olisin halunnut. Kumpikaan vanhemmista ei halunnut hoivakotiin vaan pillastui aina, kun otin asian puheeksi.

Samaan aikaan kävin töissä ja olisi pitänyt kasvattaa aikuiseksi oma lapsi.

Kaikki ei mennyt ihan putkeen. Oma perhe olisi tarvinnut minua silloin enemmän kuin mihin pystyin.

Hoivakotiin ei mennä, sinne päästään kun on täysin avuton. Kunnalliseen.

Itse olen iloinen että 78 v en tarvitse apua kaupungilta enkä lapsilta. Ei ees 90 v sisareni.

Joskus ihmettelen miten autettavia tämän narinan mukaan on jo kolmikymppisten vanhenmat.

Moni saa ensimmäisen lapsensa nykyään noin nelikymppisenä. Omat vanhemmat voivat silloin olla vähintään 60-vuotiaita. Moni sairastuu kuka mihinkin jo kuusikymppisenä tai seitsemänkymppisenä. Samalle henkilölle voi tulla useita vaivoja, sydänsairaus ja syöpä ja autoimmuunisairauksiakin. Puolisolle sitten vaikka dementia. Kyllä näitä on.

Vierailija kirjoitti:

Asut siis taloyhtiössä palveluiden äärellä? Meidän unelma on, että meidän vanhukset suostuisi muuttamaan "kylille". Mutta kun omasta kodista ei voi ketään pakottaa pois. Kotihoito kertoo, että sitten kun appiksille tarvitaan 3 tai 4 käyntiä/ päivä, yksi työntekijä saa lähteä ajamaan kohti samaan aikaan, kun edellinen työntekijä tekee lähtöä, sillä matkat ovat niin pitkät ja kelirikko aikaan etenkin hitaat. Sanovat myös, että asuinpaikka on vaarallinen koska ambulanssilla on niin hidas pääsy. Sinne kun lähtee katsotaan, miksi putki vuotaa, ulos ei pääse kun lumet on tippuneet katolta oven eteen, öljykattila pitää kummaa ääntä, niin saa varata koko päivän. 

Ilman tätä ongelmaa, mekin voitaisiin käydä lähinnä kahvittelemassa tällä hetkellä ainakin.

Meidän äiti vihdoin on myöntänyt ettei enää voi asua kotona vaikka haluaisi ja jonossa palveluasumiseen. Onneksi sai päätöksen terveyssyistä. Me lapset voimme edelleen käydä ja pikkuasioissa auttaa, mutta se kaikki muu hankaluus loppuu. Jos hän edes ehtii muuttaa eikä kuole ennen sitä. Pakko oli muuttaa keskelle ei mitään ja ajoluvan loputtua entistä vaikeampaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autoin vanhempiani, mutta kyllä he saivat apua myös kaupungilta. Asuimme toistemme lähellä.

Valitettavasti oli raskas homma enkä koe selvinneeni siitä niin hyvin kuin olisin halunnut. Kumpikaan vanhemmista ei halunnut hoivakotiin vaan pillastui aina, kun otin asian puheeksi.

Samaan aikaan kävin töissä ja olisi pitänyt kasvattaa aikuiseksi oma lapsi.

Kaikki ei mennyt ihan putkeen. Oma perhe olisi tarvinnut minua silloin enemmän kuin mihin pystyin.

Hoivakotiin ei mennä, sinne päästään kun on täysin avuton. Kunnalliseen.

Itse olen iloinen että 78 v en tarvitse apua kaupungilta enkä lapsilta. Ei ees 90 v sisareni.

Joskus ihmettelen miten autettavia tämän narinan mukaan on jo kolmikymppisten vanhenmat.

Olette onnekkaita, kun olette pysyneet noin kauan terveinä. Monien vanhemmat ovat teidän iässä pois maailmasta.

Vanhemmat on iso taakka ihmiselle. Ja jos elävät kauan perinnönkin saa liian myöhään. Ei ruuhkavuosina kun se olisi tarpeen.

Kävin töiden jälkeen tapaamassa äitiäni, hoidin kauppakäyntejä, siivousta ja lääkeasiat. Äitini eli yli 90 vuotiaaksi, mutta oli todella huonossa kunnossa vain pari viimeistä elinvuottaan. Hoitokäynnit tihenivät, avuntarve kasvoi - päätin kuitenkin auttaa minkä työssäkäyvänä pystyin. Pääsin eläkkeelle ja viimeisenä kesänä käynnit olivat jokapäiväisiä ja kestivät usein puoli päivää. Lisäksi palvelutalon hoitajat kävivät. Kyllä katsoin tehneeni voitavani ja ylikin. 

Minä autan samassa pihapiirissä asuvaa anoppiani. Toki mies tekee osansa ja minulle jää esim. ostosten tekeminen ja mummon kylvettäminen . Meidän jo aikuiset lapset käyvät lähinnä pitämässä seuraa päivittäin toki tekevät myös pikkuaskareita siellä.. Joskus toki harmittaa, että tavallaan ollaan vastuussa hänen hyvinvoinnistaan, mutta silloin ajattelen kaikkia niitä lukemattomia kertoja kun lapset saivat mennä mummolaan hoito/koulupäivän jälkeen hoitoon.

Minä autan, mutta mun vanhempani asuvatkin samassa taloyhtiössä. Jos asuisivat jossain kauempana, ei onnistuisi, koska mulla ei ole edes ajokorttia. 

Isäni sairasti Alzheimerin tautia. Olin hänen kanssaan esim. silloin, kun äiti (isän omaishoitaja) kävi kaupassa tai muilla asioilla. Ulkoilin myös isän kanssa, koska hän tykkäsi liikkua ja samalla äiti sai olla rauhassa.

Kun isä kuoli ja äiti sairastui, kävin hänen luonaan joka viikko. Pesin pyykkiä, siivosin, kävin kaupassa ja tein ruokaa. Katsoin, että laskut on maksettu ja auttelin virallisissa asioissa. Hoidin myös äidin vaateostokset.

Täällä keskusteluista yleensä saa sen käsityksen että vanhemmat on niin huonoja ettei heitä edes nähdä saati autettaisi.

Minä vien äidille kauppaostokset, hoidan laskut, uusin reseptit, lähden mukaan lääkäriin. Veli hoitaa kaikki omakotitalon työt eli joutuu käymään äidin luona liki päivittäin. En suostu siivoamaan enkä tekemään ruokaa tai auta hygienian hoidossa. Minun mielestä me autetaan jo tarpeeksi, äiti selvästi odottaa enemmän apua.

Minä asun samassa kaupungissa vanhempieni kanssa. Yritän heitä parhaani mukaan autella ja olla seurana. Jotenkin tilanne on vain mennyt sellaiseksi, että jos minulla on joskus oma meno tai vähän huonompi hetki elämässä niin minua syyllistetään, jos en pääsekään leikkaamaan puista oksia tai korjaamaan kattoa juuri tiettynä päivänä. Ilmeisesti oletus on, että jos ei ole omaa perhettä niin ei minulla voi olla omaa elämääkään. Mielelläni minä vanhempiani auttelen, mutta mitään tällaista ei odotettaisi, jos minulla olisi perhe ja lapsia tai jos asuisin toisessa kaupungissa. Silloin riittäisi näkeminen vaikka muutaman kuukauden välein.

Olen aina ollut ihan hyvissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta en vain jaksa auttaa. En ole tippaakaan velvollisuudentuntoinen ja pidän tämän tyyppistä säätämistä todella rasittavana.

Vierailija kirjoitti:

Täällä keskusteluista yleensä saa sen käsityksen että vanhemmat on niin huonoja ettei heitä edes nähdä saati autettaisi.

Ei se mitään huonoutta ole. Kaikki eivät vain ole läheisiä sukulaistensa kanssa. On oma elämä, usein jossakin ihan muualla. Ainakin itselleni omat ystävät ovat paljon tärkeämpiä ihmisiä kuin vanhempani.

Autetaan aina kun apua tarvitaan. Kummankin vanhemmat haluavat tulla toimeen ilman apua, joskus kuitenkin tulee eteen asioita etteivät itse osaa tai jaksa.

Autetaan vieraitakin joskus.

Elämä on ihanaa!

Kyllä me autamme, huolimatta siitä, mitä ovat omien perheidemme eteen tehneet.

He ovat meidän vanhempia, kasvattaneet meidät.