Miten päästä yli siitä että läheisin ystävä on katkaissut selittämättä välit?

Mitä se sinulta on pois?

Ihmiset tulevat ja menevät omien halujensa mukaan, ei sinun halujesi mukaan.

Koskaan ei ollut kyse sinusta, vaan hänestä. Elämässä KAIKKI on ehdollista.

Let it go laulaa Elsa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap paljon tsemppiä sinulle! Onneks pääsit eroon sairaasta ihmisestä! Luepa täältä näiden traumaparantujien mielipiteitä, niin huomaat ettei heillä ole muuta tarkoitusta ihmisille kuin hyötyä heistä. Muut saa viskata menemään. Et tarvitse sellaista ihmistä elämääsi!

Nämä väkisinripustautujatko eivät halua hyötyä näistä ihmisistä, jotka yrittävät pyristellä irti? "Muttakun MINÄ haluan olla hänen ystävänsä vaikka väkisin, hän on minulle sen velkaa ja minä tarvitsen häntä eikä hän saa hylätä minua."

Olisitteko samaa mieltä, jos kyse olisi parisuhteesta, jossa toinen voi huonosti? Että pitää vaan sietää epämukavuutta, koska toinen ei halua lopettaa suhdetta?

Kukaan ei ole puhunut ripustautujista. Aiheena on se, että joku häipyy toisen elämästä äkkiarvaamatta. Ilman ennakkomerkkejä.

Usein häipymisen syynä on se, että toinen ripustautuu liikaa eikä mikään määrä puhetta saa häntä tajuamaan, että suhde ei ole terveellä pohjalla. Silloin on pakko vain pistää välit poikki, jotta oma mielenterveys ei kärsi. 

t. eri

Tuohan on aivan eri tilanne ja asia, jos ongelmasta on koittanut ensin puhua. Ei se ole yhtäkkiä selityksittä lähtemistä silloin.

Ja kuvaamasi tilanne on juu toki yksi varmaan kohtuu yleinenkin syy, miksi lopettaa ystävyyssuhde. Muitakin syitä ja erilaisia tilanteita on kuitenkin paljon. Ja nyt oli kuitenkin puhe selityksittä lähtemisestä.

- myöskin eri

Olemme vain läpikulkumatkalla, mikään ei kuulu meille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua lukiessa alan ymmärtää miksi milleniaaleilla ei ole kestäviä ystävyyssuhteita. Ihmeellistä sekoilua ja ghoustaamista.

Mistä luulet tietäväsi, mikä ikäisiä täällä kirjoittaa? Voin kertoa, että ihmissuhteet eivät ole kovin yksinkertaisia meillä milleniaalien äideilläkään. Eikä kenelläkään muullakaan. 

Niinpä. Minäkin olen viisikymppinen. 

Minä olen jo lähempänä kuusikymppistä myös. Yleensä vanhemmiten oppii hieman tajuamaan siitä, että muillakin on omia näkökulmia eikä ole niin suurta tarvetta mustavalkoiseen ja tuomitsevaan ajatteluun. Ihmissuhteissa on aina kaksi näkökulmaa ja ne ovat ristiriidassa keskenään varsinkin silloin, kun ystävyys päättyy. Toisaalta on aivan luonnollista, että ystävyydet päättyvät. Vastasin tuonne aivan alkuun, että suurin osa ystävyyksistäni on päättynyt eri syistä. En ole tainnut kertaakaan sanoa kenellekään suoraan, että ystävyytemme päättyi, koska et ole mielestäni kovin kiva tyyppi, vaikka jokunen kerta se onkin syynä ollut.

Minä olen milleniaali ja hyvin lojaali ystävilleni ja perheelleni. En ole dumpannut yhtään ystävää. Enkä edes yhtään poikaystävää kertomatta syytä. Pidän omituisena ajatuksena, että ihmisiä pelkää niin paljon, ettei heille uskalla sanoa mitään poikkipuolista tai ikävää. Ja siitä huolimatta olen suosittua seuraa. :)

Huomaatko yhtään miten minäkeskeinen viestisi on? Varsinkin tuo loppukaneetti oikein kruunaa kokonaisuuden. Minäminäminä ja minun ainut oikea tapani toimia :)

t.eri

Mikäs huomauttelija se sinä olet? Kysyinkö mielipidettäsi minusta? Jos sä vaikka pidät mut pois sun suusta, niin mä pidän sut pois mun suusta, deal?

Keskustelupalstalla saa kertoa oman mielipiteensä ja näkemyksestä riippumatta siitä, mitä sinä kysyit tai et kysynyt. Jos et kestä toisten mielipiteitä, olet väärässä paikassa uhoamassa. 

Okei, mä kerron sitten mielipiteeni susta. Olet ilkeä, ikävä ja katkera ihminen, jolla on narsistisia taipumuksia, huomiohakuisuutta, ja joka kärsii todennäköisesti yksinäisyydestä. Täälläkin haet huomiota hyökkäilemällä muiden kimppuun. Toivottavasti kukaan ei ota huonoista neuvoistasi onkeensa. Olen pahoillani, että elämäsi on mennyt noin huonosti. Ei tarvitse kuitenkaan levittää myrkkyä täällä. Hyvää loppupäivää!

Olen eri, mutta huomaa, että osui ja upposi. Siis se kommentti, josta hermostuit niin paljon, että kuvittelet kaikkien samaa mieltä olevien kommenttien takana olevan vain yksi ihminen.

Jos todella olisit sellainen ihminen kuin väität olevasi, niin et olisi kirjoittanut alkuperäistä viestiäsi niin kärkkäänä ja ehdottomana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap paljon tsemppiä sinulle! Onneks pääsit eroon sairaasta ihmisestä! Luepa täältä näiden traumaparantujien mielipiteitä, niin huomaat ettei heillä ole muuta tarkoitusta ihmisille kuin hyötyä heistä. Muut saa viskata menemään. Et tarvitse sellaista ihmistä elämääsi!

Nämä väkisinripustautujatko eivät halua hyötyä näistä ihmisistä, jotka yrittävät pyristellä irti? "Muttakun MINÄ haluan olla hänen ystävänsä vaikka väkisin, hän on minulle sen velkaa ja minä tarvitsen häntä eikä hän saa hylätä minua."

Olisitteko samaa mieltä, jos kyse olisi parisuhteesta, jossa toinen voi huonosti? Että pitää vaan sietää epämukavuutta, koska toinen ei halua lopettaa suhdetta?

Kyllä se minäminäihminen on se, joka lähtee ystävyyssyhteesta taikka parisuhteesta antamatta mitään selitystä. Ymmärrän tuollaisen käytöksen ainoastaan siinä tilanteessa, että toinen on jatkuvasti kaltoinkohdellut, tai muuta vakavaa. Tai jos lähtee esim. väkivaltaisesta (henkistä tai fyysistä) suhteesta. Selityksen haluaminen suhteen päättymiselle ei ole mitään väkisinripustautumista, päinvastoin, jos ei saa selitystä, niin se voi vaikeuttaa paljonkin asiasta ylipääsemistä ja voi helpommin jäädä roikkumaan menneeseen suhteeseen.

Nykyään ghostataan tai lähdettään selityksittä todella heppoisin perustein mielestäni suhteista ja kyllä se on todella itsekästä. Voisi edes vastata kun jos toinen kysyy asiasta, jos ei oma-aloitteisesti ole kertonut. Sen verran voi vielä välittää siitä toisestakin, vaikkei halua jatkaa suhdetta. Tietenkin suhteen voi päättää, mutta kyllä sillä on paljonkin eroa, kuinka sen tekee ja osaako ottaa sitä toista osapuolta siinä yhtään huomioon myös.

Päätin ystävyyssuhteen ihmiseen, joka perustui siihen, että olin aina saatavilla ja valmis kuuntelemaan hänen ongelmiaan ja auttamaan milloin missäkin asiassa. Minun elämäni ei häntä kiinnostanut.

Hävisin vähin äänin, lopulta en vastannut soittoihin enkä viesteihin. Ei tuollaiselle ihmiselle kannata selittää miksi haluaa päättää ystävyyden. Saa vaan kuormallisen syytöksiä ja puolusteluja niskaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, et varmaan ole ennen joutunut reflektoimaan itseäsi. Nyt voisi olla sen paikka. Mieti, millainen olet ollut ja ota opiksesi.

Jos reflektoinnilla tarkoitat tällaista itsekästä ihmisten dumppaamista mihin täällä ohjeistetaan, niin EI.

Ap, ystäväsi on tehnyt väärin sinua kohtaan ja se voi tuntua pahalta pitkään, mutta toivon että löydät jatkossa fiksumpia ja empaattisempia ystäviä itsellesi.

Ei, reflektointi ei tarkoita ollenkaan tuota mitä sinä luulet. Reflektointi tarkoittaa oman käytöksen ja oman toiminnan ja omien tunteiden tutkiskelua. Keskitytään itseen eikä syytellä muita. Hyvin harvoin ihmissuhteen päättyminen on pelkästään toisen osapuolen syytä. It takes two to tango niin kuin sanotaan. 

Minä taas jättäisin koko syyllisyys sanan pois. Ei kai siinä kumpikaan ole syyllinen, ellei ole tietoisesti käyttänyt tai vedättänyt toista. 

Eihän tuossapuhuttukaan syyllisyydestä. Puhuttiin syystä. Se on eri asia. Tapahtumilla on aina jokin syy ja sen syyn tiedostaminen ilman syyttelyä, opettaa paljon niin itsestä kuin muistakin ja toimii hyvänä pohjana tuleville kokemuksille. 

Jos ystävä jättää ilman selityksiä, eikä suostu keskustelemaan aiheesta mitenkään, on aika vaikea reflektoida ja ottaa kokonaisuus huomioon. Siksi olisikin reilua antaa jätetylle mahdollisuus keskusteluun.

Ei mitenkään vaikeaa. Aina voi pohtia omaa toimintaansa ja omia tunteitaan. Esim. Miksi minusta tuntuu nyt tältä? (vastaus ei ole niin yksinkertainen kuin "mutkun se jätti mut) Oliko ystävässä nähtävissä jotain, mikä olisi viitannut tähän lopputulokseen? Mitä minä tein ennen kuin välit menivät poikki? Mitä voisin jatkossa tehdä toisin? jne. jne. Reflektointi on aina hyödyllistä, vaikka se tapahtuisikin vain yksipuolisesti. Sieltäkin voi löytyä syitä tapahtuneelle. Syitä, joita ei ole aiemmin tiedostanut. 

Kyllä. Ja aika yksinkertainen tai umpi-itsekäs jo pitää olla, jos ei ole mitään hajua miksi joku suhde on päättynyt. Itsellä on elämässä yksi aito hyvä ystävä ja kovasti harmitti, kun hän lopetti ystävyyden lapsen saatuaan. Mutta itse olin vuosikausia varmastikin raskasta seuraa ja jonkinlainen taakka, vaikka seassa on paljon hyviäkin hetkiä ja kokemuksia. Hyvillä tyypeillä on valinnanvaraa ja kun työ ja lapsi verottavat ajasta valtaosan niin turhat rönsyt joutuvat helposti leikkuriin. Semmoista se vain on ja jokainen vastaa loppuviimein omasta pökäleestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap paljon tsemppiä sinulle! Onneks pääsit eroon sairaasta ihmisestä! Luepa täältä näiden traumaparantujien mielipiteitä, niin huomaat ettei heillä ole muuta tarkoitusta ihmisille kuin hyötyä heistä. Muut saa viskata menemään. Et tarvitse sellaista ihmistä elämääsi!

Nämä väkisinripustautujatko eivät halua hyötyä näistä ihmisistä, jotka yrittävät pyristellä irti? "Muttakun MINÄ haluan olla hänen ystävänsä vaikka väkisin, hän on minulle sen velkaa ja minä tarvitsen häntä eikä hän saa hylätä minua."

Olisitteko samaa mieltä, jos kyse olisi parisuhteesta, jossa toinen voi huonosti? Että pitää vaan sietää epämukavuutta, koska toinen ei halua lopettaa suhdetta?

Kukaan ei ole puhunut ripustautujista. Aiheena on se, että joku häipyy toisen elämästä äkkiarvaamatta. Ilman ennakkomerkkejä.

Ja juuri se ennalta-arvaamattomuus ja ettei toiselta saa mitään selitystä jättää oikeasti syvät haavat! Miettikää vähän miten kohtelette ihmisiä! Jo vanha viisaus sanoo, että sen edestään löytää, minkä taakseen jättää. Tuskin kukaan haluaisi, että oma puoliso vaikka muuttaisi pois yhteisestä kodista eikä suostuisi vastaamaan sinulle edes yhdellä viestillä. Voisi olla vähän pöllämystynyt olo.

Joskus on vain pakko lähteä. Sellaista on elämä. Ei voi kuluttaa itseään puhki perustelemalla valintojaan, jos toinen ei ole halukas kuulemaan niitä perusteluja. Seinälle puhuminen on hyödytöntä. 

No entä jos on halukas kuuleman? Moni on. Tilanne ei toki aina välttämättä ole helppo ja itsekäs voi jättää sen siksi väliin. Toinen vaihtoehto on, että kohtelisi erossakin toista vähänkään välittävästi. Ei ole normaalissa tilanateessa liikaa vaadittu edes lyhyesti kertoa omat syynsä lähtöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, et varmaan ole ennen joutunut reflektoimaan itseäsi. Nyt voisi olla sen paikka. Mieti, millainen olet ollut ja ota opiksesi.

Jos reflektoinnilla tarkoitat tällaista itsekästä ihmisten dumppaamista mihin täällä ohjeistetaan, niin EI.

Ap, ystäväsi on tehnyt väärin sinua kohtaan ja se voi tuntua pahalta pitkään, mutta toivon että löydät jatkossa fiksumpia ja empaattisempia ystäviä itsellesi.

Ei, reflektointi ei tarkoita ollenkaan tuota mitä sinä luulet. Reflektointi tarkoittaa oman käytöksen ja oman toiminnan ja omien tunteiden tutkiskelua. Keskitytään itseen eikä syytellä muita. Hyvin harvoin ihmissuhteen päättyminen on pelkästään toisen osapuolen syytä. It takes two to tango niin kuin sanotaan. 

Minä taas jättäisin koko syyllisyys sanan pois. Ei kai siinä kumpikaan ole syyllinen, ellei ole tietoisesti käyttänyt tai vedättänyt toista. 

Eihän tuossapuhuttukaan syyllisyydestä. Puhuttiin syystä. Se on eri asia. Tapahtumilla on aina jokin syy ja sen syyn tiedostaminen ilman syyttelyä, opettaa paljon niin itsestä kuin muistakin ja toimii hyvänä pohjana tuleville kokemuksille. 

Jos ystävä jättää ilman selityksiä, eikä suostu keskustelemaan aiheesta mitenkään, on aika vaikea reflektoida ja ottaa kokonaisuus huomioon. Siksi olisikin reilua antaa jätetylle mahdollisuus keskusteluun.

Ei mitenkään vaikeaa. Aina voi pohtia omaa toimintaansa ja omia tunteitaan. Esim. Miksi minusta tuntuu nyt tältä? (vastaus ei ole niin yksinkertainen kuin "mutkun se jätti mut) Oliko ystävässä nähtävissä jotain, mikä olisi viitannut tähän lopputulokseen? Mitä minä tein ennen kuin välit menivät poikki? Mitä voisin jatkossa tehdä toisin? jne. jne. Reflektointi on aina hyödyllistä, vaikka se tapahtuisikin vain yksipuolisesti. Sieltäkin voi löytyä syitä tapahtuneelle. Syitä, joita ei ole aiemmin tiedostanut. 

Kyllä. Ja aika yksinkertainen tai umpi-itsekäs jo pitää olla, jos ei ole mitään hajua miksi joku suhde on päättynyt. Itsellä on elämässä yksi aito hyvä ystävä ja kovasti harmitti, kun hän lopetti ystävyyden lapsen saatuaan. Mutta itse olin vuosikausia varmastikin raskasta seuraa ja jonkinlainen taakka, vaikka seassa on paljon hyviäkin hetkiä ja kokemuksia. Hyvillä tyypeillä on valinnanvaraa ja kun työ ja lapsi verottavat ajasta valtaosan niin turhat rönsyt joutuvat helposti leikkuriin. Semmoista se vain on ja jokainen vastaa loppuviimein omasta pökäleestään.

Todella surullinen ja raadollinen ihmiskäsitys sinulla :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap paljon tsemppiä sinulle! Onneks pääsit eroon sairaasta ihmisestä! Luepa täältä näiden traumaparantujien mielipiteitä, niin huomaat ettei heillä ole muuta tarkoitusta ihmisille kuin hyötyä heistä. Muut saa viskata menemään. Et tarvitse sellaista ihmistä elämääsi!

Nämä väkisinripustautujatko eivät halua hyötyä näistä ihmisistä, jotka yrittävät pyristellä irti? "Muttakun MINÄ haluan olla hänen ystävänsä vaikka väkisin, hän on minulle sen velkaa ja minä tarvitsen häntä eikä hän saa hylätä minua."

Olisitteko samaa mieltä, jos kyse olisi parisuhteesta, jossa toinen voi huonosti? Että pitää vaan sietää epämukavuutta, koska toinen ei halua lopettaa suhdetta?

Kukaan ei ole puhunut ripustautujista. Aiheena on se, että joku häipyy toisen elämästä äkkiarvaamatta. Ilman ennakkomerkkejä.

Usein häipymisen syynä on se, että toinen ripustautuu liikaa eikä mikään määrä puhetta saa häntä tajuamaan, että suhde ei ole terveellä pohjalla. Silloin on pakko vain pistää välit poikki, jotta oma mielenterveys ei kärsi. 

t. eri

Tottakai sellaisiakin ihmisiä on. Ja paljon onkin. Mutta on oikeasti myös näitä, joilla tulee joku oikosulku päähänsä ja alkavat pitää täyttä radiohiljaisuutta melkein kaikkia läheisiä kohtaan.

Ja heillä on kaikki oikeus toimia näin.

Eihän se rikollista tietenkään ole. Monesti kuitenkin voi olla hyvinkin satuttavaa. Jos yhtään välittää toisesta ihmisestä ja haluaa hänellä hyvää, ei toimi noin. Jos ei välitä, niin itse odotan, että siihen olisi aika painavat syyt. Ymmärrän myös, että esim. kovin masentunut saatta käyttäytyä noin. Mutta yleisesti ottaen ajattelen itse näin.

Mitä maksaa vastata edes sen yhden kerran ja antaa edes jokin selitys jos toinen kysyy? Tuntuu itsestä vähän vaikealta kohdata toinen? Sehän on sitten ainoastaan itsekkyyttä silloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia mikä voi tuoda helpotusta on ymmärtää että tutlimusten mukaan suomalaiset ovat epäempaattinen kansa. Tämä on surullista mutta niin paljon näkyy tapauksia että vaan hylätään ja suljetaan lauman ulkopuolelle mitä vähäisimmistä

syistä. On sitten ystävä tai sukulainen tai läheinen perheenjäsen.

Olemme metsäläisiä ja sodan traumat siihen päälle joten julmuutta esiintyy paljon ja sitä ei voi välttää.

Hieman eri tilanne maissa joissa sivistystä, sosiaalisuutta ja vahvoja tapoja hyväksyä erilaisuutta ja selvittää ongelmia rehellisesti ihmisten kesken.

Naurettavaa vedota johonkin sodan traumoihin, kun viimeisimmän sodan päättymisestä on niin kauan, että hyvin harva on sotaa kokenut. Ei se, että isoisän isä oli sodassa ole mikään trauma. 

Monen vanhempi on sota-ajan ihmisen kasvattama. Nämä sotatraumat ovat vaikuttaneet siihen kasvatukseen voimakkaasti ja niinpä traumat ovat siirtyneet seuraavalle sukupolvelle, jolle on siitä johtuen tullut mm. kovuutta ja tunnekylmyyttä ja turvattomuutta. Tämä on sitten vielä tottakai vaikuttanut vielä seuravankin sukupolven kasvatukseen ja lapsuuteen. Että kyllä, sota-ajan traumat ovat kauaskantoisia ja voimakkaita.

Aika heikosti menee, jos yli 80v sitten tapahtuneet asiat vielä ovat noin suuressa roolissa omassa elämässä. Olisi korkea aika GET OVER IT niin kuin eräskin ministeri totesi. Ei huonoa käytöstä voi jatkuvasti perustella sillä, että "mutkun oli se sota ennen kuin mun äitikään edes syntyi" jne. 

Olen eri, mutta nämä vaikutukset tulevat tiedostamatta eikä niistä saa otetta. Sen vain tietää että jossain jokin mättää ja pahasti, mutta syytä tai syyllistä ei näe. Jos asia olisi ilmiselvä, siitä eroon hankkiutuminen olisikin piece of cake. Enkä tiedä ketään joka käyttäisi perittyjä sotatraumoja tekosyynä. Sotatraumat OVAT. Myös jos ne yritetään sivuuttaa. Miten aihe liittyy tähän ketjuun, en tiedä. Ei välttämättä selitä. En ole lukenut, tämä vain osui silmään.

Tuo kaksi lausetta kumoavat toisensa aika tehokkaasti. Huomaatko itse miten? 

Olen eri. mutta kahdessa vahvistetussa lauseessa ei ole ristiriitaa. Kirjoitan saman asian hiekan eri tavalla, jos sitten ymmärtäisit paremmin. Kukaan ei käytä sotataraumoja tekosyynä. Sotatraumat ovat todellisuutta ja voivat siirtyä opittuina käytösmalleina useille tuleville sukupolville.

Toistat vain samaa ristiriitaa. Se nimenomaan on sotatraumojen tekosyynä käyttämistä, että selittää huonoa käytöstä tai tunnekylmyyttä sillä, että joskus vuosikymmeniä sitten Suomessa oli sota. Ainut sukupolvi, joka voi uskottavasti perustella käytöstään sotatraumoilla on se sukupolvi, joka itse oli sodassa. Eli ihmiset, joiden ikä on 80 ja yli. Nuorempien on ihan turha yrittää selittää käytöstään asioilla, joita eivät ole itse kokeneet. 

Kukaan ei yritä selittää, mutta kyse on pahimmillaan niin isoista asioista etteivät ne huuhtoudu pois yhden sukupolven aikana. Näiden asioiden käsittelyyn ei aina edes kokonainen ihmiselämä riitä. Riippuu siitä, millaisiin tilanteisiin se sodan kokenut on joutunut. Moni on päässyt vähemmällä niistäkin ajoista. Pahin ei ole osunut kaikkien kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap paljon tsemppiä sinulle! Onneks pääsit eroon sairaasta ihmisestä! Luepa täältä näiden traumaparantujien mielipiteitä, niin huomaat ettei heillä ole muuta tarkoitusta ihmisille kuin hyötyä heistä. Muut saa viskata menemään. Et tarvitse sellaista ihmistä elämääsi!

Nämä väkisinripustautujatko eivät halua hyötyä näistä ihmisistä, jotka yrittävät pyristellä irti? "Muttakun MINÄ haluan olla hänen ystävänsä vaikka väkisin, hän on minulle sen velkaa ja minä tarvitsen häntä eikä hän saa hylätä minua."

Olisitteko samaa mieltä, jos kyse olisi parisuhteesta, jossa toinen voi huonosti? Että pitää vaan sietää epämukavuutta, koska toinen ei halua lopettaa suhdetta?

Kukaan ei ole puhunut ripustautujista. Aiheena on se, että joku häipyy toisen elämästä äkkiarvaamatta. Ilman ennakkomerkkejä.

Ja juuri se ennalta-arvaamattomuus ja ettei toiselta saa mitään selitystä jättää oikeasti syvät haavat! Miettikää vähän miten kohtelette ihmisiä! Jo vanha viisaus sanoo, että sen edestään löytää, minkä taakseen jättää. Tuskin kukaan haluaisi, että oma puoliso vaikka muuttaisi pois yhteisestä kodista eikä suostuisi vastaamaan sinulle edes yhdellä viestillä. Voisi olla vähän pöllämystynyt olo.

Joskus on vain pakko lähteä. Sellaista on elämä. Ei voi kuluttaa itseään puhki perustelemalla valintojaan, jos toinen ei ole halukas kuulemaan niitä perusteluja. Seinälle puhuminen on hyödytöntä. 

No entä jos on halukas kuuleman? Moni on. Tilanne ei toki aina välttämättä ole helppo ja itsekäs voi jättää sen siksi väliin. Toinen vaihtoehto on, että kohtelisi erossakin toista vähänkään välittävästi. Ei ole normaalissa tilanateessa liikaa vaadittu edes lyhyesti kertoa omat syynsä lähtöön.

Aina ei saa mitä haluaa. Kukaan ei ole velvollinen selittelmään tekojaan toiselle. Se on sinun ihan omalla vastuullasi päästä tapahtuneista yli ilman selityksiä. Toiset ihmiset eivät ole sinua varten ja siinä kohtaa, jos tilanne äityy välien poikki laittamiseen saakka, on itsekästä ruveta vänkäämään jotain selityksiä vielä kaiken päälle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksi asia mikä voi tuoda helpotusta on ymmärtää että tutlimusten mukaan suomalaiset ovat epäempaattinen kansa. Tämä on surullista mutta niin paljon näkyy tapauksia että vaan hylätään ja suljetaan lauman ulkopuolelle mitä vähäisimmistä

syistä. On sitten ystävä tai sukulainen tai läheinen perheenjäsen.

Olemme metsäläisiä ja sodan traumat siihen päälle joten julmuutta esiintyy paljon ja sitä ei voi välttää.

Hieman eri tilanne maissa joissa sivistystä, sosiaalisuutta ja vahvoja tapoja hyväksyä erilaisuutta ja selvittää ongelmia rehellisesti ihmisten kesken.

Naurettavaa vedota johonkin sodan traumoihin, kun viimeisimmän sodan päättymisestä on niin kauan, että hyvin harva on sotaa kokenut. Ei se, että isoisän isä oli sodassa ole mikään trauma. 

Monen vanhempi on sota-ajan ihmisen kasvattama. Nämä sotatraumat ovat vaikuttaneet siihen kasvatukseen voimakkaasti ja niinpä traumat ovat siirtyneet seuraavalle sukupolvelle, jolle on siitä johtuen tullut mm. kovuutta ja tunnekylmyyttä ja turvattomuutta. Tämä on sitten vielä tottakai vaikuttanut vielä seuravankin sukupolven kasvatukseen ja lapsuuteen. Että kyllä, sota-ajan traumat ovat kauaskantoisia ja voimakkaita.

Aika heikosti menee, jos yli 80v sitten tapahtuneet asiat vielä ovat noin suuressa roolissa omassa elämässä. Olisi korkea aika GET OVER IT niin kuin eräskin ministeri totesi. Ei huonoa käytöstä voi jatkuvasti perustella sillä, että "mutkun oli se sota ennen kuin mun äitikään edes syntyi" jne. 

Olen eri, mutta nämä vaikutukset tulevat tiedostamatta eikä niistä saa otetta. Sen vain tietää että jossain jokin mättää ja pahasti, mutta syytä tai syyllistä ei näe. Jos asia olisi ilmiselvä, siitä eroon hankkiutuminen olisikin piece of cake. Enkä tiedä ketään joka käyttäisi perittyjä sotatraumoja tekosyynä. Sotatraumat OVAT. Myös jos ne yritetään sivuuttaa. Miten aihe liittyy tähän ketjuun, en tiedä. Ei välttämättä selitä. En ole lukenut, tämä vain osui silmään.

Tuo kaksi lausetta kumoavat toisensa aika tehokkaasti. Huomaatko itse miten? 

Olen eri. mutta kahdessa vahvistetussa lauseessa ei ole ristiriitaa. Kirjoitan saman asian hiekan eri tavalla, jos sitten ymmärtäisit paremmin. Kukaan ei käytä sotataraumoja tekosyynä. Sotatraumat ovat todellisuutta ja voivat siirtyä opittuina käytösmalleina useille tuleville sukupolville.

Toistat vain samaa ristiriitaa. Se nimenomaan on sotatraumojen tekosyynä käyttämistä, että selittää huonoa käytöstä tai tunnekylmyyttä sillä, että joskus vuosikymmeniä sitten Suomessa oli sota. Ainut sukupolvi, joka voi uskottavasti perustella käytöstään sotatraumoilla on se sukupolvi, joka itse oli sodassa. Eli ihmiset, joiden ikä on 80 ja yli. Nuorempien on ihan turha yrittää selittää käytöstään asioilla, joita eivät ole itse kokeneet. 

Kukaan ei yritä selittää, mutta kyse on pahimmillaan niin isoista asioista etteivät ne huuhtoudu pois yhden sukupolven aikana. Näiden asioiden käsittelyyn ei aina edes kokonainen ihmiselämä riitä. Riippuu siitä, millaisiin tilanteisiin se sodan kokenut on joutunut. Moni on päässyt vähemmällä niistäkin ajoista. Pahin ei ole osunut kaikkien kohdalle.

Koko ajanhan sinäkin yritätä selittää, että huono käytös, koska sota. Huolestuttavaa, ettet edes itse huomaa, miten olet kehittänyt sodasta jonkun kilven, jonka taakse voit piiloutua, kun et osaa käyttäytyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap paljon tsemppiä sinulle! Onneks pääsit eroon sairaasta ihmisestä! Luepa täältä näiden traumaparantujien mielipiteitä, niin huomaat ettei heillä ole muuta tarkoitusta ihmisille kuin hyötyä heistä. Muut saa viskata menemään. Et tarvitse sellaista ihmistä elämääsi!

Nämä väkisinripustautujatko eivät halua hyötyä näistä ihmisistä, jotka yrittävät pyristellä irti? "Muttakun MINÄ haluan olla hänen ystävänsä vaikka väkisin, hän on minulle sen velkaa ja minä tarvitsen häntä eikä hän saa hylätä minua."

Olisitteko samaa mieltä, jos kyse olisi parisuhteesta, jossa toinen voi huonosti? Että pitää vaan sietää epämukavuutta, koska toinen ei halua lopettaa suhdetta?

Kukaan ei ole puhunut ripustautujista. Aiheena on se, että joku häipyy toisen elämästä äkkiarvaamatta. Ilman ennakkomerkkejä.

Ja juuri se ennalta-arvaamattomuus ja ettei toiselta saa mitään selitystä jättää oikeasti syvät haavat! Miettikää vähän miten kohtelette ihmisiä! Jo vanha viisaus sanoo, että sen edestään löytää, minkä taakseen jättää. Tuskin kukaan haluaisi, että oma puoliso vaikka muuttaisi pois yhteisestä kodista eikä suostuisi vastaamaan sinulle edes yhdellä viestillä. Voisi olla vähän pöllämystynyt olo.

Joskus on vain pakko lähteä. Sellaista on elämä. Ei voi kuluttaa itseään puhki perustelemalla valintojaan, jos toinen ei ole halukas kuulemaan niitä perusteluja. Seinälle puhuminen on hyödytöntä. 

No entä jos on halukas kuuleman? Moni on. Tilanne ei toki aina välttämättä ole helppo ja itsekäs voi jättää sen siksi väliin. Toinen vaihtoehto on, että kohtelisi erossakin toista vähänkään välittävästi. Ei ole normaalissa tilanateessa liikaa vaadittu edes lyhyesti kertoa omat syynsä lähtöön.

On vaikea antaa toisille sitä mitä ei ole annettavana. 

Ihmiset toimivat oman henkisen ja sosiaalisen kehityksensä pohjalta, ei sinun kehityksesi pohjalta.

Kukaan ei voi toimia paremmin kuin oma hyvyyskäsitys antaa toimia. 

Selitin prosessin, en syitä. Jokaisella on omansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohtalotoveri kirjoitti:

Voimia ap.

Minulla ei ole vastausta, aika parantaa kai pahimmat haavat, mutta itse suren edelleen parasta ystävääni, joka teki minulle kolme vuotta sitten samoin.

Olisi edes selittänyt.

Olen pähkäillyt ja miettinyt ja arvelen, että itse kuormitin häntä liikaa puhumalla omasta raskaasta elämänvaiheestani. Voi kumpa hän olisi sanonut sen silloin ääneen!

Olisi ollut rehellinen ja sanonut, että pitää minusta ystävänä ja haluaa parhaansa mukaan auttaa, mutta nyt on liikaa. Hänen voimavaransa eivät riitä kuuntelemaan, kuinka vatvon ongelmiani. Että puhutaan jostain ihan muusta.

Tai jos hän tunsi toisin, niin olisi sanonut, että on väsynyt ja kyllästynyt minuun, on aika erota.

Hyvin sydämetöntä jättää asia roikkumaan ja ilman selitystä laittaa välit poikki.

Toisenlainen näkökulma omien kokemusteni pohjalta:

Minulla oli ystävä, jolla elämä meni sille mallille, ettei hän osannut puhua mistään muusta kuin omasta raskaasta elämänvaiheestaan. Kuuntelin, ymmärrsin, tuin jne. Yritin vaihtaa puheenaihetta, jotta samaa toistava kela katkeaisi, koska ajattelin sen auttavan ystäväänikin. Hän käänsi joka kerta puheen takaisin omaan tilanteeseensa. Lopulta sanoin suoraan, mutta ystävällisesti, että nyt minulla ei enää ole voimavaroja tähän, joten meidän täytyy hieman ottaa etäisyyttä. Ystävä veti herneen todella syvälle nenään ja huusi minulle miten olen kylmä ja tunteeton kun hylkään hänet tällaisella hetkellä jne. jne. Voinet päätellä, että emme ole enää olleet missään tekemisissä.

Pointtini: Joskus on oltava itsekäs ja lähdettävä sen sijaan, että jäisi kuuntelemaan haukkumista ja huutoa siitä, että yrittää pitää huolta omasta jaksamisestaan. Ystävä ei ole terapeutti. 

Ystävä ei ole edes ystävä, jos ei saa kertaakaan suutaan auki tyytymättömyydestään suhteeseen. Pelkkä lurkki ja toisen ihmisen viihdekäyttäjä. Ehkä olisi syytä keskustella paljon enemmän siitä, mitä ystävältä voi ja sopii odottaa. Samanlaista jengiähän nämä kevytystävät ovat kuin parisuhdevedättäjät. 

Ei ystävän tehtävä ole ajatella itse mikä toiselle tekee hyvää ja ei tee, vaan keskustella siitä. Jos toinen ei siihen keskusteluun pysty, tilanne on toinen, mutta nyt se joka ei pystynyt, olit sinä. Mikään muodikas iskulauseilu ei sitä muuta. 

Millä perusteella? Olisiko minun vain pitänyt hyväksyä, että minulle huudetaan ja minua haukutaan, kun kerron tunteistani? Mitä keskustelua on sellainen, että toinen sanoo, miltä tuntuu ja toinen vastaa raivoamalla ja syyttelemällä? 

t. sama

Totta kai toisella herää tunteita kun kerrot pitkän pimittämisen jälkeen omistasi, ja aika moni käsittelee tilannetta riehaantumalla. Siinä kun tulee aika monta tunnetta hänelle päällekkäin, ja hän tajuaa tilanteen vakavaksi ja säikähtää, kun informaatiota lopultakin tulee kerralla täyslaidallinen. Hän riehuu, koska olet tärkeä ja hän on järkyttynyt. Ja hän on vihainen, koska kokee sinun johtaneen häntä harhaan, kun et ole aiemmin sanonut mitään. 

En tiedä minkälainen sekopää ystäväsi on, mutta sinä olit ensin mykkä ja sitten hylkäävä. Ei ole normaalia käytöstä kumpikaan. 

Nykyisin on tällainen omituinen käsitys ystävyydestä, että jos minä ruokin toista saamatta tarpeeksi takaisin mutta en  edes yritä muuttaa asetelmaa, ennen kuin annan toisen kuulla kerralla kunniansa. Ystävyys on sitä, että sovitetaan tarpeet yhteen ja huolehditaan molemmista siinä missä pystytään. Tokikaan kaikki eivät pysty lainkaan, mutta sitten ei pitäisi puhua ystävyydestä vaan kavereista, tuttavista jne.

Ajattele asia toisinpäin. Miltä tuntuisi, jos olet ollut toisen ystävä iät ja ajat, ja toinen hylkää sinut yhden riidan takia? Senkö arvoinen olit? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap paljon tsemppiä sinulle! Onneks pääsit eroon sairaasta ihmisestä! Luepa täältä näiden traumaparantujien mielipiteitä, niin huomaat ettei heillä ole muuta tarkoitusta ihmisille kuin hyötyä heistä. Muut saa viskata menemään. Et tarvitse sellaista ihmistä elämääsi!

Nämä väkisinripustautujatko eivät halua hyötyä näistä ihmisistä, jotka yrittävät pyristellä irti? "Muttakun MINÄ haluan olla hänen ystävänsä vaikka väkisin, hän on minulle sen velkaa ja minä tarvitsen häntä eikä hän saa hylätä minua."

Olisitteko samaa mieltä, jos kyse olisi parisuhteesta, jossa toinen voi huonosti? Että pitää vaan sietää epämukavuutta, koska toinen ei halua lopettaa suhdetta?

Kukaan ei ole puhunut ripustautujista. Aiheena on se, että joku häipyy toisen elämästä äkkiarvaamatta. Ilman ennakkomerkkejä.

Ja juuri se ennalta-arvaamattomuus ja ettei toiselta saa mitään selitystä jättää oikeasti syvät haavat! Miettikää vähän miten kohtelette ihmisiä! Jo vanha viisaus sanoo, että sen edestään löytää, minkä taakseen jättää. Tuskin kukaan haluaisi, että oma puoliso vaikka muuttaisi pois yhteisestä kodista eikä suostuisi vastaamaan sinulle edes yhdellä viestillä. Voisi olla vähän pöllämystynyt olo.

Joskus on vain pakko lähteä. Sellaista on elämä. Ei voi kuluttaa itseään puhki perustelemalla valintojaan, jos toinen ei ole halukas kuulemaan niitä perusteluja. Seinälle puhuminen on hyödytöntä. 

No entä jos on halukas kuuleman? Moni on. Tilanne ei toki aina välttämättä ole helppo ja itsekäs voi jättää sen siksi väliin. Toinen vaihtoehto on, että kohtelisi erossakin toista vähänkään välittävästi. Ei ole normaalissa tilanateessa liikaa vaadittu edes lyhyesti kertoa omat syynsä lähtöön.

Nyt ei puhuttu niistä. Eikä muutenkaan voi vaatia keneltäkään selityksiä, joita tämä ei itse halua antaa. Asiat pitää osata käsitellä ilman, että joku on koko ajan selittämässä ja perustelemassa, miksi miksi miksi ja miksi. 3-vuotiaan äitinä olen huomannut hyvin, että jos lähtee perustelujen linjalle saattaa helposti löytää itsensä loputtomasta miksi-tulituksesta. Kaikkeen kun voi aina vastata "miksi". Ja johan sitä tulee hulluksi, jos aikuisen kanssa pitää käydä joku miksi-kuulustelu läpi vain siksi, että haluaa poistaa ihmisen elämästään. 

Minä katkaisin välit yhteen ystävään ja toiseen olen nyt hiljaksiin vähentänyt yhteydenpitoa.

Ensimmäinen tapaus oli Valittaja. Jokaisella tapaamisella keskityttiin kuuntelemaan hänen valituksiaan kaikesta. Pask*a työ, pask*a työpäivä, pask*t toiset kaverit, pa*ska hallitus, pa*ska Suomi, pas*ka yhteiskunta, pa*ska parisuhde, pa'skat TV-sarjat jne. Lähti ihan mielellään mukaan eri tapahtumiin ja paikkoihin, esim. museo, mutta valitti sitten jälkeenpäin, että pa*ska reissu, pa**ska paikka, paska näyttely jne. Jätin sanomatta mitään, koska helpompi kaikille ja eipähän tule taas päälle kilo sitä itseään.

Toinen kävi läpi rankkaa vaihetta, joka alkoi mennä puhtaasti terapeutti-potilassuhteeksi. Joka päivä olisi pitänyt istua kuuntelemassa 4h monologia, plus siihen päälle muut yhteydenotot viesteillä ja ääniviesteillä. Sama monologi samoista asioista 5 vuoden ajan, mitkään vinkit/tsempit/avut eivät menneet perille tai auttaneet. Ei ehdotukset siitä, että nyt kuulostaa pahalle, oletko miettinyt terapiaa/lääkitystä, itseäni auttoi samanlaisessa pahassa tilanteessa? Ei näkemykse siitä, että okei, tuo ei kuulosta normaalille käytökselle ihmiseltä X, olisiko parempi viilentää välejä häneen?

Keskustelut ihan oikeasti sitä luokkaa, että puhelimen voi jättää pöydälle 2h ajaksi ja vastailla väliin vaan "hmmm", "joo", "ai jaa", "voi voi" ja tehdä jotain muuta samalla. Jos yritti väliin kertoa omia juttujaan, asia käännettiin heti seuraavassa lauseessa takaisin itseen.

Ne, jotka eivät ole tällaista tyyppiä kohdanneet, eivät voi uskoa, miten voimia vievää on kuulla se sama lause, tismalleen samalla tavalla kerrottuna viidettäsataa kertaa. Sen osaa jo ulkoa unissaan! Käytiin tämä sama asia läpi jo eilen, viime viikolla, viime kuussa ja 2 vuotta sitten, nyt ollaan taas samassa lähtöpisteessä ja käydään sitä uudestaan läpi, ihan kuin tämä olisi uusi juttu. Näin 5 vuotta. Ihan Päiväni murmelina meininkiä....

Kerroin hänelle, että minusta ei kuulu nyt paljoa enkä reagoi niin usein, koska lepään. Mikä on totta.  Ei minulla ole aikaa, energiaa eikä osaamista olla 24/7 tavoitettavissa oleva terapeutti, jolle maksetaan saman levyn kuuntelemisesta, kun ihminen jumittaa asiaan X eikä pääse siitä vuosienkaan saatossa yli. Ei edes siinä tapauksessa, että haluaisin olla avuksi!

Tässä melkein vuoden jälkeen  on ystävä itsekin siirtynyt terapioimaan itseään jonkun toisen kuuntelijan kautta. Nyt vasta tajuan, miten hirvittävästi pelkkänä kuuntelevana korvana oleminen niin intensiivisesti on kuluttanut voimiani.

Voihan olla, ettei vika ole sinussa ensinkään. Esim. henkiset sairastumiset voivat aiheuttaa sen, että välit katkeavat tahattomasti ainakin hetkeksi aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap paljon tsemppiä sinulle! Onneks pääsit eroon sairaasta ihmisestä! Luepa täältä näiden traumaparantujien mielipiteitä, niin huomaat ettei heillä ole muuta tarkoitusta ihmisille kuin hyötyä heistä. Muut saa viskata menemään. Et tarvitse sellaista ihmistä elämääsi!

Nämä väkisinripustautujatko eivät halua hyötyä näistä ihmisistä, jotka yrittävät pyristellä irti? "Muttakun MINÄ haluan olla hänen ystävänsä vaikka väkisin, hän on minulle sen velkaa ja minä tarvitsen häntä eikä hän saa hylätä minua."

Olisitteko samaa mieltä, jos kyse olisi parisuhteesta, jossa toinen voi huonosti? Että pitää vaan sietää epämukavuutta, koska toinen ei halua lopettaa suhdetta?

Kyllä se minäminäihminen on se, joka lähtee ystävyyssyhteesta taikka parisuhteesta antamatta mitään selitystä. Ymmärrän tuollaisen käytöksen ainoastaan siinä tilanteessa, että toinen on jatkuvasti kaltoinkohdellut, tai muuta vakavaa. Tai jos lähtee esim. väkivaltaisesta (henkistä tai fyysistä) suhteesta. Selityksen haluaminen suhteen päättymiselle ei ole mitään väkisinripustautumista, päinvastoin, jos ei saa selitystä, niin se voi vaikeuttaa paljonkin asiasta ylipääsemistä ja voi helpommin jäädä roikkumaan menneeseen suhteeseen.

Nykyään ghostataan tai lähdettään selityksittä todella heppoisin perustein mielestäni suhteista ja kyllä se on todella itsekästä. Voisi edes vastata kun jos toinen kysyy asiasta, jos ei oma-aloitteisesti ole kertonut. Sen verran voi vielä välittää siitä toisestakin, vaikkei halua jatkaa suhdetta. Tietenkin suhteen voi päättää, mutta kyllä sillä on paljonkin eroa, kuinka sen tekee ja osaako ottaa sitä toista osapuolta siinä yhtään huomioon myös.

Olen eri, mutta ihmettelen vähän noita sinun ehtojasi, koska ystävyys voi oikeasti päättyä ihan siihen vain, että todetaan, ettei mitään yhteistä ole eikä etenkään halua olla yhteyksissä enää. Ei tarvita mitään vakavaa syytä eikä vakavaa keskustelua. Yleensä tuttavuus tai ystävyys hiipuu aivan itsekseen vain eikä mielestäni ole tapana alkaa keneltäkään tivata, että mikset enää halua olla tekemisissä tai selittää, että en enää tahdo olla ystäväsi, koska syy x. Ihmiset yleensä lukevat sen toistensa käyttäytymisestä, että toinen osapuoli ei halua enää olla tekemisissä. 

Tasan kaksi kertaa elämässäni on niin käynyt, että selitystä tivattiin, kun yritin vain vähentää kanssakäymistä. Molemmissa tapauksissa tämä henkilö oli sellainen, jolla varmasti oli suuria vaikeuksia muissakin ystävyyssuhteissaan ja muissa suhteissaan. Elämän epävakautta ja sosiaalista taitamattomuutta, päihdeongelmaa, jotka tekivät sosiaalisesta kanssakäymisestä hankalaa. Kaikki jätetyt eivät toki tuollaisia ole, mutta silti. Ihmettelen mistä tämä vaatimus oikein kumpuaa, kun en ole koskaan sellaiseen törmännyt, paitsi noissa kahdessa, selkeästi erikoisessa tapauksessa. 

Entäpä ghostaaminen. Eikö ennenkin ollut niin, että jos seura ei kiinnostanut, häneen ei enää otettu yhteyttä. Nyt kun viestintävälineitä ja tapoja on joka lähtöön, on vaikeampi olla tavoittamattomissa kuin ennen ja oletetaan, että pitäisi selittää selvää asiaa. Eli sitä, ettei kiinnosta. Erona enemmänkin se, että myös yhteydenotto aivan tuntemattomiin ihmisiin on helpompaa kuin ennen deittipalveluissa. Silloin huteja tulee iso määrä. Ei jokaisen kanssa voi ryhtyä perinpohjaisesti selvittämään miksi yhden treffit tai keskustelut riittivät. Ei niin ole milloinkaan minun maailmassani tehty ennekään. Siis 80-luvulla, kun olin deittailuiässä. Ei kannata liikaa nostalgisoida mennyttä, varsinkaan, jos ei siitä omakohtaisesti tiedä.

Kannattaa katsoa peiliin jos ystävä lopettaa yhteydenpidon.

Jos sieltä ei kertakaikkiaan mitään näy, niin sitten vain antaa olla ja jatkaa elämää.

Dracula kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap paljon tsemppiä sinulle! Onneks pääsit eroon sairaasta ihmisestä! Luepa täältä näiden traumaparantujien mielipiteitä, niin huomaat ettei heillä ole muuta tarkoitusta ihmisille kuin hyötyä heistä. Muut saa viskata menemään. Et tarvitse sellaista ihmistä elämääsi!

Nämä väkisinripustautujatko eivät halua hyötyä näistä ihmisistä, jotka yrittävät pyristellä irti? "Muttakun MINÄ haluan olla hänen ystävänsä vaikka väkisin, hän on minulle sen velkaa ja minä tarvitsen häntä eikä hän saa hylätä minua."

Olisitteko samaa mieltä, jos kyse olisi parisuhteesta, jossa toinen voi huonosti? Että pitää vaan sietää epämukavuutta, koska toinen ei halua lopettaa suhdetta?

Kukaan ei ole puhunut ripustautujista. Aiheena on se, että joku häipyy toisen elämästä äkkiarvaamatta. Ilman ennakkomerkkejä.

Ja juuri se ennalta-arvaamattomuus ja ettei toiselta saa mitään selitystä jättää oikeasti syvät haavat! Miettikää vähän miten kohtelette ihmisiä! Jo vanha viisaus sanoo, että sen edestään löytää, minkä taakseen jättää. Tuskin kukaan haluaisi, että oma puoliso vaikka muuttaisi pois yhteisestä kodista eikä suostuisi vastaamaan sinulle edes yhdellä viestillä. Voisi olla vähän pöllämystynyt olo.

Joskus on vain pakko lähteä. Sellaista on elämä. Ei voi kuluttaa itseään puhki perustelemalla valintojaan, jos toinen ei ole halukas kuulemaan niitä perusteluja. Seinälle puhuminen on hyödytöntä. 

No entä jos on halukas kuuleman? Moni on. Tilanne ei toki aina välttämättä ole helppo ja itsekäs voi jättää sen siksi väliin. Toinen vaihtoehto on, että kohtelisi erossakin toista vähänkään välittävästi. Ei ole normaalissa tilanateessa liikaa vaadittu edes lyhyesti kertoa omat syynsä lähtöön.

On vaikea antaa toisille sitä mitä ei ole annettavana. 

Ihmiset toimivat oman henkisen ja sosiaalisen kehityksensä pohjalta, ei sinun kehityksesi pohjalta.

Kukaan ei voi toimia paremmin kuin oma hyvyyskäsitys antaa toimia. 

Selitin prosessin, en syitä. Jokaisella on omansa.

Siinäpä se, kun ei ole. Hyvyyskäsityksemme ei ole omamme, vaan altis muuttumaan muodin mukana. Nyt on muotia äärimmäinen hylkäävyys ja narsistinen itsekeskeisyys. Se vain puetaan silkkiin ja hoetaan, ettei ystävä ole terapeutti. Terapeutit taas toteavat, ettei terapeutti ystäviä korvaa. He taitavat olla enemmän oikeassa.