Lapsi ei ole halunnut opetella ajamaan pyörällä

Nykyään iso osa lapsista on erityislapsia joita ei pysty kasvattamaan. Siksi se ei ole vanhempien vastuulla jos lapsi ei opi.

Minulla on Asperger-oireita. En halunnut opetella ajamaan pyörällä. Olosuhteiden pakosta ts. omasta halustani opettelin ajamaan vasta yli 40 vuotiaana. Aspieta ei pysty toinen henkilö pakottamaan.

Paljon menettää jos ei opi kahdella pyörällä ihminen pysymään. Tämä ei ole poliittinen mielipide.

Ei koe koskaan pyöräilyn tai moottoripyöräilyn iloa.

Pyöräile kuule keskenäsi vaan

Vierailija kirjoitti:

No tervetuloa vaan opettamaan sitten. Olen 5 vuotta yrittänyt opettaa erityislastani polkemaan pyörällä, mutta alusta asti reaktio jo pyörän näkemiseen on ollut suoraa huutoa ja karjuntaa. Jos saakin houkuteltua istumaan siihen, istuu pyörän päällä karjumassa kädet korvilla. Että ole hyvä vain ja tule opettamaan, kun en kerran itse viitsi.

Pistää niin vihaksi kun yleistetään, että aina on vika vanhempien jaksamisessa, kun itse pusertaa itsestään jokaisen jaksamisen pisaran ja rippeen ja sitten joku oman elämänsä supervanhempi tulee voivottelemaan, miten vanhemmat ei viitsi mitään tehdä.

....ja miksi on PAKKO oppia uimaan hiihtämään luistelemaan fillaroimaan! Ihan sama!

Vierailija kirjoitti:

Ja taas kaikki on vanhempien vika, kuten aina.

Kenen vika se sitten on? Orpon hallituksenko?

Meidän Poika haluaisi pyöräillä muttei ole oppinut polkemaan vielä, ahkerasti yritetään. On muutenkin vähän ikäisiään kehityksessä jäljessä.

Jos lapsi asuu runsaasti liikennöidyillä alueilla ja kärsii esim. ADHDsta on vain lapsen parasta ettei mene liian nuorena ajamaan liikenteen sekaan.

Lisäksi joillain ihmisillä on tasapainoon liittyviä ongelmia, jonka takia esim. pyöräily ja luistelu eivät ole mahdollisia tai tuottavat kipua paljon.

Kaikki eivät tahdo avata asioiden taustalla olevia terveydellisiä syitä muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, mulla on kolme lasta ja jokainen aloittanut potkupyöräilyn 2-vuotiana ja siitä sitten siirtynyt polkupyöräilemään ja 3-4 vuotoaana on luovuttu apupyöristäkin. Tuntuu, että lasten kaveritkin on oppineet suunnilleen saman ikäisinä.

Itse taas lapsuudessa 90-luvulla en saanut omaa pyörää. Yritin joskus opetella kaverin pyörällä, kun hetken sain kokeilla, mutta vasta 8-vuotiaana opin pyöräilemään. En tiedä mitä keskiluokkaiset vanhempani oikein ajattelivat? Miksi minulle ei ostettu omaa pyörää ja autettu oppimaan ajamaan sitä?

Potkupyöräily on varmasti asia, mikä nopeuttaa pyöräilyn oppimista. Kun se tasapainon pitäminen on opittu jo helposti potkupyörällä.

Mutta tämäkin lienee asia, jossa suomalaiset ovat varsin kahtiajakautuneita. Osassa perheistä lapset potkupyöräilee ja pyöräilee pienestä pitäen, toisissa kuskataan rattailla isoksi asti ja ihmetellään, kun pyöräilyn oppiminen on hankalaa.

Olisipa ollut potkupyöriä saatavilla samalla tavalla silloin, kun oma lapseni oli pieni. Silloin kun piti suoraan lähteä opettelemaan pyöräilyä ja ne pienimmät polkupyörät olivat sen kokoisia, ettei paljon ennen 3-4 v ikää (lapsen koosta riippuen siis) edes yltänyt polkimille. On se nykyään pikkulapsilla etumatkaa, kun jo n. 1,5-vuotiaana pääsee potkupyörän päälle.

Meillä lapset oppi potkupyöräilemään n 3-vuotiaana, aiemminkin yritettiin mutta ei siitä oikein tullut mitään. Rattaitakin siis käytettiin aika pitkään. Sitten vuoden potkuttelun jälkeen kumpikin lähti polkemaan ilman apupyöriä, ei tarvinnut hirveästi edes opettaa. Hyvä polkupyörä toki auttaa asiaa, en usko että olisivat jollain painavalla biltemapyörällä oppineet niin helposti eikä kaikilla ole varaa hyviin välineisiin. Ihan niistä on urheilullisia tullut, vaikka vielä nelivuotiaana olivat toisinaan rattaiden/seisomalaudan kyydissä.

Mun ainoa lapseni oppi pyörällä ajamisen suht myöhään. Hänen vahvuudet on hienomotoriikassa ja kognitiivisella puolella. Isoa motoriikkaa vaativat jutut on tarvinneet enemmän opettamista ja tukea.

Lapsen ikävuodet 5-9 olin enimmäkseen leikkaustoipilas ja suuren osan ajasta kestokatetrissa. Nykyään juoksentelu jo onnistuu. (Mulle tehtiin uusi rakko ohutsuolenpätkästä, nykyään pissalla käydessä kertakatetroin.) Mies harrastaa kyllä mielellään lapsen kanssa kun sai valmiin paketin, hänestä ei ollut pyöräilyn tai uimisen opettajaksi.

Jos joku lapsen taidoista aiemmin kyseli, en mä perheen tilannetta alkanut enempää avaamaan. Ohitin kyselyt ylimalkaisesti.

Hmm. Mun lapsi on aina ollut motorisesti ikätasollaan ja hienomotoriikassa edellä, mutta pyöräily oli varsinainen tuskien taival. Apupyörillä alkoi sujua joskus 5-vuotiaana, ilman appareita kunnolla vasta ekaluokan keväällä. Sitten vähän myöhemmin tuli totaalinen stoppi enkä saanut lasta pyörän selkään kuin vasta 2 vuotta myöhemmin. Silloin se sujuikin sitten ihan ongelmitta.

Meillä ongelmia tuottivat lähinnä pyörän käsittely ja ylämäet. Siis esim. jalan laittaminen ja pois ottaminen, pyörän taluttaminen ym. Itse ajaminen sujui ihan hyvin ylämäkiä lukuunottamatta. Jotenkin tuo käsittely oli hankalaa ja lapsen hermot menivät välittömästi ja pyörä lensi maahan, kun ei heti onnistunut.

Täytyy myöntää että alkoi jo itseäkin ahdistaa ettei lähes 10v lapsi halua pyöräillä ja varmaan pian jo unohtaa koko taidon. Mutta sitten jokin asettui päässä kohdalleen ja homma alkoi sekä kiinnostaa että sujua.

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi asuu runsaasti liikennöidyillä alueilla ja kärsii esim. ADHDsta on vain lapsen parasta ettei mene liian nuorena ajamaan liikenteen sekaan.

Lisäksi joillain ihmisillä on tasapainoon liittyviä ongelmia, jonka takia esim. pyöräily ja luistelu eivät ole mahdollisia tai tuottavat kipua paljon.

Kaikki eivät tahdo avata asioiden taustalla olevia terveydellisiä syitä muille.

Tää on totta, me asumme kaupungissa (ei tosin keskustassa) ja koen pyöräilyn olevan hankalampaa kuin harvempaan asutulla alueella. Koko ajan pitää varoa muuta liikennettä, ei voi vain keskittyä ajamiseen. Samaan aikaan on opeteltava liikennesääntöjä ja pyörän käsittelyä. Toisaalta tämä on hyvä asia, toisaalta se hidastaa oppimista ja voi helposti tehdä pyöräilystä rasittavaa, vrt. pyöräily vapaasti oman talon ympäristössä vailla huolia. Plus kaupungissa pyörä on aina ensin kaivettava jostain esiin ja on varta vasten mentävä pyöräilemään, ei voi vain hengailla omalla pihalla ja lapsi siinä luontevasti voisi välillä pyöräillä.

Vierailija kirjoitti:

No tervetuloa vaan opettamaan sitten. Olen 5 vuotta yrittänyt opettaa erityislastani polkemaan pyörällä, mutta alusta asti reaktio jo pyörän näkemiseen on ollut suoraa huutoa ja karjuntaa. Jos saakin houkuteltua istumaan siihen, istuu pyörän päällä karjumassa kädet korvilla. Että ole hyvä vain ja tule opettamaan, kun en kerran itse viitsi.

Pistää niin vihaksi kun yleistetään, että aina on vika vanhempien jaksamisessa, kun itse pusertaa itsestään jokaisen jaksamisen pisaran ja rippeen ja sitten joku oman elämänsä supervanhempi tulee voivottelemaan, miten vanhemmat ei viitsi mitään tehdä.

AINA?? Kukahan tässäkään on sanonut, että aina vika olisi vanhemmissa.

Toisaalta on vaikea kuvitella, että pyöräilemään lastansa opettava vanhempi ajattelisi olevansa supervahempi.

Ehkä kannattaa hieman hengittää ja laskea omaakin raivoaan.

Lapset ovat hyvin taitavia peilaamaan niitä asenteita joita vanhemmilla on.

Jo lähdetään siitä uskomuksesta, että juuriksi menee kuitenkin niin niihin siinä sitten helposti käy.

Varhaiskasvatuksessa on tullut opetettua aika montakin erityislaista pyöräilemään, kun kotina sama homma ei ole onnistunut.