onko oikeasti muka olemassa ihmisiä joilla ei ole kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Elämäntapa on se juttu. Pitää käydä joka päivä ihmisten ilmoilla. Jos opiskelet, saat opiskeluryhmän, työssä työkaverit, liikunnassa ryhmän, kursseilla kurssikaverit, ryhmämatkalla ryhmän, kahvilassa muut kahvittelijat, kirjastossa muut kävijät jne. Pointti on, että esimerkiksi näistäkin voi löytyä juttukaveri ja mahdollisesti jopa lenkkikaveri. Jos siis haluat kavereita. Se on tärkeintä. Lisäksi pitää jo etukäteen miettiä, haluaako vain lenkkiseuraa vai myös vierailuita, joka on aivan toinen asia ja etukäteen tämänkin voi kertoa, niin ei tule epäselvyyksiä. Kaverit ovat tärkeitä olemassa, jos vain elämäntavat, arvostukset, kiinnostuksenkohteet jne. osuvat yksiin. Mihinkään itselle vieraaseen porukkaan ei tietenkään kaverin puutteessa pidä mennä, esim. liian kilpailuhenkisten tai outojen haahuilijoiden porukkaan, kaljakuppilaremmiin, viikonloppukännääjiin, eli siis sellaisiin, joista ajanoloon viimeistään tulee harmeja. Elämäntavat tulevat aika pian näkyviin.

Menet minne vaan niin nykyään kaikki on va koo jia tai hunaja-ansoja joten kehenkään ei voi luottaa.

Vietän kaikki viikonloput puolison kanssa niin miksi tarvitsisin kavereita. Viikolla on muita sosiaalisia suhteita ja ne ihan riittää. Sinkkuna oli kavereita viikonloppu rientoihin. 

Vierailija kirjoitti:

Mä en taas tajua sitä, että joillakin on puoliso ja sanovat, että ei ole ystäviä ja ovat yksinäisiä. Eikö se puoliso ole ystävä ja eikö sen kanssa voi tehdä juttuja?

Kyllä on ja tykkään olla mieheni kanssa. Näille onko sulla kavereita kiusaajille ei käy mieheni eikä tätini. Kummatkin on mun kavereita.

En minäkään sano ettei sulla ole miestä eikä lapsia.

Ap! Aneemista touhua on kun sulla ei ole perhettä.

Ei ole, on vain tuttuja. Ystävä asuu toisella paikkakunnalla.

Olisin mieluummin ilman kaverin kaveria kuin kaveeraisin ap:n kaltaisen yksiniittisen tyypin kanssa.

Me lähdettiin veneillä kaveriporukan kanssa saareen katselemaan auringonlaskua ja grillaamaan, vaikea edes ajatella että joku ei lähtisi mukaan koska hänellä ei ole kavereita.

Puolisollani, joka huhujen mukaan oli lapsena ja nuorena sosiaalinen ja suosittu, ei nyt aikuisuudessa ole yhtään ystävää tai kaveria. Ei harrasta mitään, ei ole mitään erityisiä mielenkiinnonkohteita. Työt tekee etänä ja vuorovaikuttaa siellä vain pakollisen, vapaa-ajan menot on kaupassa käynti ja jos minä patistan lapsiin liittyviin menoihin (kisoja/esityksiä katsomaan, vanhempainiltaan) tai harvoin johonkin perhetekemiseen, esim. retkelle. Ei ole tiettävästi masentunut tai tyytymätön elämäänsä, ja hyvä niin. Vaikka minun näkökulmasta tuo on kyllä hyvin tyhjää ja haurasta... Lapset ei tässä enää 10 vuoden päästä pyöri, ja enpä ole varma itsestänikään kun ei minun seuraani noteerata sen isommin kuin sohvapöydän tai eteisnaulakon. Mut ehkä hän ei vain kaipaa ihmisiä?

Häpeän sitä, ettei ole kavereita. Töissä olen ilmeisesti ihan pidetty, mutta jostain syystä en saa ystäviä. Mua ei ole juuri kukaan koskaan pyytänyt mihinkään niin, että oltaisi tutustuttu/ ystävystytty. Ehkä olen jotenkin torjuva oloinen? Häpeän ja pelkään, että jään jotenkin "kiinni" kaverittomuudesta. Vaikka kun ihmiset iloitsee festareille menemisestä ja sivulauseessa sanoo, että ootko lähdössä.

Leffaan vielä kehtaa mennä yksin ja teatteriin.

Reilusti keski-ikäinen olen ja ihmettelen, miten näin on päässyt käymään.

Vierailija kirjoitti:

Annoin kenkää koko kaveripiirille noin kolmekymppisenä, koska veivät kallisarvoista vapaa-aikaa parhaalta kaveriltani eli itseltäni.

Hyvin on tultu toimeen 20 vuotta tuon päätöksen jälkeen.

Ensimmäinen totuudenmukainen kommentti.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ikinä ollut

Siis sellaisia ihmisiä, joilla ei ole kavereita?