Lue keskustelun säännöt.
Miehen työ viemässä häntä vuodeksi tai kahdeksi Yhdysvaltoihin. Perhe mukaan vai ei?
18.08.2023 |
Haluaisitko itse lähteä? Lapsia meillä on kolme, iältään 8, 12 ja 14. Oma työni on perus liukuhihnatyötä, jonka jättäisin mielelläni taakseni, mutta lapsia mietin. Ja sitä, että mitä tehdä meidän talolle ja miten siellä olisi varaa asua yhtä kivasti kuin nyt asutaan.
Kaupunki jossa työkohde on, on pienehkö perusamerikkailainen kaupunki länsiosassa Yhdysvaltoja. Talojen hinnat ja vuokrahinnat kuitenkin melko korkeita.
Kommentit (243)
Vierailija kirjoitti:
Paljon kommentteja lapsen lukiosta. Ensinnäkään läheskään kaikki nuoret eivät mene lukioon. Ammattiin voi kouluttautua montaa kautta, lukio on loppujen lopuksi aivan pieni osa koulutusta. Joillekin se tuntuu olevan elämän suurin saavutus. Lisäksi lukion voi käydä etänä, mennä aikuislukioon jne.
Huokaus. Onko tullut mieleeen, että ulkomaillakin käydään lukiota? Ajatteleeko joku tosiaan, että vain Suomessa käydään kouluja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oispa naisellakin mahdollisuus ottaa vastaan työ hornan tuutista, perhe sit päättää tuleeko perässä
MIETIN JUURI TÄSMÄLLEEN SAMAA
Vierailija kirjoitti:
Ehkä perheen kannalta parempi vaihtoehto lähteä mukaan, mutta mietin kyllä tuota, miksi niin moni pitää itsestäänselvänä, että lapset sopeutuvat. Itse jouduin lapsena muuttamaan alakouluikäisenä ja se oli todella kova paikka. Olin herkkä ja ujo lapsi ja koin itseni ihan irralliseksi uudella paikkakunnalla ja vaikka sain kavereitakin, en koskaan enää kokenut oloani yhtä turvalliseksi ja onnelliseksi kuin ennen muuttoa.
Kun aikuisena mainitsin vanhemmilleni, että muutto vaikutti minuun tosi rankasti, vanhempani olivat ihan yllättyneitä, sillä heidän mielestään kaikki meni todella hyvin. Aikuisilta siis jää monesti huomaamatta lapsen kipuilu, koska se ei aina ole niin näkyvää. Tuon ikäiselle vuosi-pari on nimittäin ikuisuus.
Vähän sama kokemus. Minä jouduin muuttamaan 14-vuotiaana, ja se oli hirveä kriisi. En sopeutunut ollenkaan uuteen kouluun ja uudelle paikkakunnalle, ja vaikka sain "kavereita", ne ihmissuhteet jäivät pinnallisiksi. Olin aika paljon yksin kotona huoneessani. Muutto vaikutti itsetuntoon ja mielialaan todella kielteisesti. Tästä viisastuneena olen pitänyt huolen, että omat lapseni eivät joudu muuttamaan eivätkä vaihtamaan koulua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kommentteja lapsen lukiosta. Ensinnäkään läheskään kaikki nuoret eivät mene lukioon. Ammattiin voi kouluttautua montaa kautta, lukio on loppujen lopuksi aivan pieni osa koulutusta. Joillekin se tuntuu olevan elämän suurin saavutus. Lisäksi lukion voi käydä etänä, mennä aikuislukioon jne.
Huokaus. Onko tullut mieleeen, että ulkomaillakin käydään lukiota? Ajatteleeko joku tosiaan, että vain Suomessa käydään kouluja?
Voi tietysti olla haastavampaa opiskella vieraalla kielellä, ellei ole aivan superhyvä kielitaito. Ja osa oppiaineista on eri - se voi tuottaa hankaluuksia sitten, jos kesken lukion palataan Suomeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kommentteja lapsen lukiosta. Ensinnäkään läheskään kaikki nuoret eivät mene lukioon. Ammattiin voi kouluttautua montaa kautta, lukio on loppujen lopuksi aivan pieni osa koulutusta. Joillekin se tuntuu olevan elämän suurin saavutus. Lisäksi lukion voi käydä etänä, mennä aikuislukioon jne.
Huokaus. Onko tullut mieleeen, että ulkomaillakin käydään lukiota? Ajatteleeko joku tosiaan, että vain Suomessa käydään kouluja?
Oppisisällöt voivat olla kovin erilaiset. Suomessa on sitten vielä yo kirjoitukset, joiden tuloksilla haetaan opiskelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En olisi miehen työunelmien esteenä, mutta sais itsekseen lähteä ulkomaille ja muu perhe jäisi Suomeen. Itselläni on mieluisa työ/työpaikka, vanhin lapsi lukiossa, nuorin yläkoulussa. En koskaan tekisi lapsilleni sitä, että repisin heidät irti sujuvasta arjesta ja tärkeiden kaverien luota pois.
Jos itse olisin tuossa tilanteessa niin jäisin lasten kanssa Suomeen ja mies menisi, jos haluaisi. Lapsettomana voisin lähteä mukaankin, mutta en haluaisi noin isoja muutoksia kouluikäisten lasten elämään. Ellei sitten heillä ole nyt täällä hirveän huonot koulut ja ei ollenkaan kavereita missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaipaisin myös perusteluja mielipiteisiinne. Jos kaikki mukaan, niin mitä hyvää näet siinä. Tai jos olet painanut alanuolta aloitukselleni tai jonkun ehdottamalle perhe mukaan - kommentille, niin miksi? Mitä ajattelet itse asiasta?
Ja kyllä, osaan ajatella itsekin :) Mutta mielipiteidenvaihto on avartavaa (lähes) aina.
Isomman lapsen lukiosta en ole itse huolissani, armeijan suorittaminen kävi mielessä että miten sen kanssa, kun lähtö Yhdysvaltoihin on vuoden päästä aikaisintaan (kun nykyinen työntekijä tulee sieltä pois). Ap
No voihan se vanhin tulla takaisin Suomeen kun armeija alkaa jos silloin on/olette viela siella. Siihen on sentaan viitisen vuotta aikaa.
Kysyisin lapsilta haluaisivatko he lahtea. Paaseehan sielta pois vaikka vuoden kuluttua jos ette viihdy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä perheen kannalta parempi vaihtoehto lähteä mukaan, mutta mietin kyllä tuota, miksi niin moni pitää itsestäänselvänä, että lapset sopeutuvat. Itse jouduin lapsena muuttamaan alakouluikäisenä ja se oli todella kova paikka. Olin herkkä ja ujo lapsi ja koin itseni ihan irralliseksi uudella paikkakunnalla ja vaikka sain kavereitakin, en koskaan enää kokenut oloani yhtä turvalliseksi ja onnelliseksi kuin ennen muuttoa.
Kun aikuisena mainitsin vanhemmilleni, että muutto vaikutti minuun tosi rankasti, vanhempani olivat ihan yllättyneitä, sillä heidän mielestään kaikki meni todella hyvin. Aikuisilta siis jää monesti huomaamatta lapsen kipuilu, koska se ei aina ole niin näkyvää. Tuon ikäiselle vuosi-pari on nimittäin ikuisuus.Vähän sama kokemus. Minä jouduin muuttamaan 14-vuotiaana, ja se oli hirveä kriisi. En sopeutunut ollenkaan uuteen kouluun ja uudelle paikkakunnalle, ja vaikka sain "kavereita", ne ihmissuhteet jäivät pinnallisiksi. Olin aika paljon yksin kotona huoneessani. Muutto vaikutti itsetuntoon ja mielialaan todella kielteisesti. Tästä viisastuneena olen pitänyt huolen, että omat lapseni eivät joudu muuttamaan eivätkä vaihtamaan koulua.
Oma lapseni jotenkin traumatisoitui ulkomaan komennuksella. Suomeen palattuamme ei jaksanut hakea kunnolla opiskelemaan, jotain aloitti, mutta jätti kesken. Viimeiseksi todistukseksi jäi high school diploma.
Ketjussa moni on sanonut, miten amerikkalaiset ovat positiivisia, ystävällisiä, ulospäinsuuntauneita, ja ystäviä saa helposti. Muutaman kohtalotoverin kanssa olen puhunut ja meillä sama kokemus: amerikkalaisten kanssa ei syntynyt ystävyyksiä, vain toisten muualta tulleiden kanssa.
Lapseni piti jenkkejä hyvin pinnallisina ja "tyhminä". Hän oli luokkansa paras oppilas! Lapseni oli herkkä, taiteellinen, filosofinen tyyppi - luokkansa oppilaat urheilijoita tai vetelehtijöitä, joita mikään älyllinen ei kiinnostanut. Onneksi löysi kumminkin sielunveljen, tai -siskon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lähdet mukaan tai sitten mies ei lähde töihin. Ei siinä muita vaihtoehtoja ole.
Lapsista on turha murehtia, sopeutuvat kyllä varmasti vaikka alkuun saattaa harmittaa. Jäljelle jää vain käytännön asiat ja talous. Onko reissu taloudellisesti kannattava? Maksaako firma elinkustannukset, miten kaikkien vakuutuksien jälkeen jää käteen jne.
Ei lapset välttämättä sopeudu ja jos sopeutuvat eivät halua Suomeen takaisin. Tuon ikäisiä en veisi sinne elleivät itse varmasti kaikki halua.
Lapsissa on se, että eivät pysty useinkaan riittävän pitkälliseen ajatteluun. Se on maailmanloppu jos joutuu muuttamaan pois ja kaverit jäävät. Se vain on hyvin normaalia ja uusia kavereita löytyy aina tuossa iässä.
Eivät siis todennäköisesti halua lähteä. Vanhempien tehtävä on tehdä päätökset, ei lapsien.Tässä lapset saavat kokemuksia, perspektiiviä, uusia kavereita, kielitaito kasvaa ja elämä voi lopulta olla tuolla mukavampaa kuin nyt. Kaikki nuo ovat asioita joita lapset eivät osaa huomioida jos kysytään haluatko lähteä.
"Uusia kavereita löytyy aina" - entäs jos ei löydykään? Kaikki eivät todellakaan löydä kavereita, ja yksinäisiäkin lapsia on. Ja mitä isommasta lapsesta tai teinistä on kyse, sitä epätodennäköisemmin kavereita löytyy ihan tuosta noin vaan.
Amerikkalaisissa on se hyvä puoli että ovat sosiaalisia ja ystävällisiä. Ottavat uuden tulokkaan mukaan menoihinsa, ei syrjitä niinkuin jossain muualla.
Aika ruusuinen kuva. Jenkit on oikeasti melko sisäänpäinlämpeneviä ja ilkeitä.
Tässä kirjoittelee ihminen joka ei tiedä asiasta yhtään mitään.
Kyllä minäkin sanoisin että jenkkien knssa on kyllä kaikkein vaikeimmin ystävystyttävissä. Olen siis asunut kohta 10 vuotta maassa, jossa on paljon eri kansallisuuksia ja vain yksi jenkkiystävä jäänyt elämään.
Suivaantuivat sinuun kun jenkittelit, ei ihme.
No en mä heitä jenkeiksi heille itselleen kutsunut. Mutta jenkkejä he on on, me ollaan länkkäreitä ja sit on inkkarit jne.
Meillä oli mahdollisuus lähteä vuodeksi ulkomaille puolison työn vuoksi. Itse olin silloin hoitovapaalla, joten päätös lähteä perheenä oli helppo tehdä. Kokemus oli hieno, mutta minulle vuosi oli vaikea.
Kun muutimme, minä jäin kotirouvaksi pienen lapsen kanssa. Putosin lähes täydelliseen sosiaaliseen tyhjiöön. Asuinalueemme osoittautui uraa tekevien nukkumalähiöksi, päivällä koko alueella oli täysin kuollutta. Puoliso löysi tietenkin nopeasti omat piirinsä työn kautta. Työpäivät ja työmatkat olivat pitkiä ja päälle tulivat myös työkulttuuriin kuuluneet pubi-illat. Olin yksinäinen, vailla minkäänlaista tukiverkostoa eikä pienen lapsen seura riittänyt pitämään mielialaani ylhäällä. Elin vain viikonlopuista ja niistä harvoista hetkistä, kun joku tuli Suomesta käymään. Jossain vaiheessa löysimme tiemme Suomalaiselle kirkolle. Kävimme siellä kerran viikossa lapsen kanssa leikkimässä ja tapaamassa muita suomalaisia. Ne päivät olivat pelastus.
Opin sillä reissulla, että olen parempi äiti ja puoliso, kun saan käydä töissä. Jos nyt olisin saman päätöksen edessä, harkitsisin tarkemmin lähtemistä tai ainakin varmistaisin, että minullakin on jotain älyllistä aktiviteettia pelkän oleskelun sijasta. Ahdisti, kun ei ollut omia tuloja. Rahaa oli käytössä enemmän kuin ehdin tuhlata, mutta itsenäinen luonteeni ei oppinut koko vuonna käyttämään puolison tiliä kuin omaani. Kun puolisolle tarjottiin jatkovuotta tai kahta, kävimme pitkän keskustelun siitä, miten jatkamme. Lopulta päätimme palata perheenä kotiin. Se oli avioliittomme kannalta oikea päätös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli mahdollisuus lähteä vuodeksi ulkomaille puolison työn vuoksi. Itse olin silloin hoitovapaalla, joten päätös lähteä perheenä oli helppo tehdä. Kokemus oli hieno, mutta minulle vuosi oli vaikea.
Kun muutimme, minä jäin kotirouvaksi pienen lapsen kanssa. Putosin lähes täydelliseen sosiaaliseen tyhjiöön. Asuinalueemme osoittautui uraa tekevien nukkumalähiöksi, päivällä koko alueella oli täysin kuollutta. Puoliso löysi tietenkin nopeasti omat piirinsä työn kautta. Työpäivät ja työmatkat olivat pitkiä ja päälle tulivat myös työkulttuuriin kuuluneet pubi-illat. Olin yksinäinen, vailla minkäänlaista tukiverkostoa eikä pienen lapsen seura riittänyt pitämään mielialaani ylhäällä. Elin vain viikonlopuista ja niistä harvoista hetkistä, kun joku tuli Suomesta käymään. Jossain vaiheessa löysimme tiemme Suomalaiselle kirkolle. Kävimme siellä kerran viikossa lapsen kanssa leikkimässä ja tapaamassa muita suomalaisia. Ne päivät olivat pelastus.
Opin sillä reissulla, että olen parempi äiti ja puoliso, kun saan käydä töissä. Jos nyt olisin saman päätöksen edessä, harkitsisin tarkemmin lähtemistä tai ainakin varmistaisin, että minullakin on jotain älyllistä aktiviteettia pelkän oleskelun sijasta. Ahdisti, kun ei ollut omia tuloja. Rahaa oli käytössä enemmän kuin ehdin tuhlata, mutta itsenäinen luonteeni ei oppinut koko vuonna käyttämään puolison tiliä kuin omaani. Kun puolisolle tarjottiin jatkovuotta tai kahta, kävimme pitkän keskustelun siitä, miten jatkamme. Lopulta päätimme palata perheenä kotiin. Se oli avioliittomme kannalta oikea päätös.
Kauhea ajatus, että miehesi olisikin halunnut jäädä ja antanut sinun tehdä oma valintasi.
Et olisi voinut voittaa mitenkään. Eikä lapsi.
Mutta loppu hyvin. 👌🏼🌞
En lähtisi. Minulla on muutakaan n tekemistä kuin roikkua tyhjä panttina ilman tuloja USAssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kommentteja lapsen lukiosta. Ensinnäkään läheskään kaikki nuoret eivät mene lukioon. Ammattiin voi kouluttautua montaa kautta, lukio on loppujen lopuksi aivan pieni osa koulutusta. Joillekin se tuntuu olevan elämän suurin saavutus. Lisäksi lukion voi käydä etänä, mennä aikuislukioon jne.
Huokaus. Onko tullut mieleeen, että ulkomaillakin käydään lukiota? Ajatteleeko joku tosiaan, että vain Suomessa käydään kouluja?
Oppisisällöt voivat olla kovin erilaiset. Suomessa on sitten vielä yo kirjoitukset, joiden tuloksilla haetaan opiskelemaan.
Kuvitteletko, ettei Suomessa pääse opiskelemaan ulkomaisella lukiotodistuksella? Oletko ihan pihalla?
Oletko ikinä käynyt yliopiston tiloissa? Ne ovat täynnä ulkomailta tulleita opiskelijoita. Joka vuosi tuhannet ulkomailta tulleet aloittavat korkeakouluopinnot täällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä perheen kannalta parempi vaihtoehto lähteä mukaan, mutta mietin kyllä tuota, miksi niin moni pitää itsestäänselvänä, että lapset sopeutuvat. Itse jouduin lapsena muuttamaan alakouluikäisenä ja se oli todella kova paikka. Olin herkkä ja ujo lapsi ja koin itseni ihan irralliseksi uudella paikkakunnalla ja vaikka sain kavereitakin, en koskaan enää kokenut oloani yhtä turvalliseksi ja onnelliseksi kuin ennen muuttoa.
Kun aikuisena mainitsin vanhemmilleni, että muutto vaikutti minuun tosi rankasti, vanhempani olivat ihan yllättyneitä, sillä heidän mielestään kaikki meni todella hyvin. Aikuisilta siis jää monesti huomaamatta lapsen kipuilu, koska se ei aina ole niin näkyvää. Tuon ikäiselle vuosi-pari on nimittäin ikuisuus.Vähän sama kokemus. Minä jouduin muuttamaan 14-vuotiaana, ja se oli hirveä kriisi. En sopeutunut ollenkaan uuteen kouluun ja uudelle paikkakunnalle, ja vaikka sain "kavereita", ne ihmissuhteet jäivät pinnallisiksi. Olin aika paljon yksin kotona huoneessani. Muutto vaikutti itsetuntoon ja mielialaan todella kielteisesti. Tästä viisastuneena olen pitänyt huolen, että omat lapseni eivät joudu muuttamaan eivätkä vaihtamaan koulua.
Oma lapseni jotenkin traumatisoitui ulkomaan komennuksella. Suomeen palattuamme ei jaksanut hakea kunnolla opiskelemaan, jotain aloitti, mutta jätti kesken. Viimeiseksi todistukseksi jäi high school diploma.
Ketjussa moni on sanonut, miten amerikkalaiset ovat positiivisia, ystävällisiä, ulospäinsuuntauneita, ja ystäviä saa helposti. Muutaman kohtalotoverin kanssa olen puhunut ja meillä sama kokemus: amerikkalaisten kanssa ei syntynyt ystävyyksiä, vain toisten muualta tulleiden kanssa.
Lapseni piti jenkkejä hyvin pinnallisina ja "tyhminä". Hän oli luokkansa paras oppilas! Lapseni oli herkkä, taiteellinen, filosofinen tyyppi - luokkansa oppilaat urheilijoita tai vetelehtijöitä, joita mikään älyllinen ei kiinnostanut. Onneksi löysi kumminkin sielunveljen, tai -siskon.
Lapsesi olisi tarvinnut "attitude adjustment"in. Tulee meille kylaan ja pitaa meita tyhmina ja on itse nokka pystyssa niin taivaan alyllinen. Ei ihme etta ei sopinut joukkoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä perheen kannalta parempi vaihtoehto lähteä mukaan, mutta mietin kyllä tuota, miksi niin moni pitää itsestäänselvänä, että lapset sopeutuvat. Itse jouduin lapsena muuttamaan alakouluikäisenä ja se oli todella kova paikka. Olin herkkä ja ujo lapsi ja koin itseni ihan irralliseksi uudella paikkakunnalla ja vaikka sain kavereitakin, en koskaan enää kokenut oloani yhtä turvalliseksi ja onnelliseksi kuin ennen muuttoa.
Kun aikuisena mainitsin vanhemmilleni, että muutto vaikutti minuun tosi rankasti, vanhempani olivat ihan yllättyneitä, sillä heidän mielestään kaikki meni todella hyvin. Aikuisilta siis jää monesti huomaamatta lapsen kipuilu, koska se ei aina ole niin näkyvää. Tuon ikäiselle vuosi-pari on nimittäin ikuisuus.Vähän sama kokemus. Minä jouduin muuttamaan 14-vuotiaana, ja se oli hirveä kriisi. En sopeutunut ollenkaan uuteen kouluun ja uudelle paikkakunnalle, ja vaikka sain "kavereita", ne ihmissuhteet jäivät pinnallisiksi. Olin aika paljon yksin kotona huoneessani. Muutto vaikutti itsetuntoon ja mielialaan todella kielteisesti. Tästä viisastuneena olen pitänyt huolen, että omat lapseni eivät joudu muuttamaan eivätkä vaihtamaan koulua.
Vaikka jää Suomeen, kaverit voivat muuttaa pois.
Kaverit voivat sairastua ja kuolla.
Koko perhe mukaa, hyvää kokemusta kaikille perheessänne. Pelkkää plussaa lapsillekin.
Karttuu kielitaitoa ja saa kokea täysin erilaisen kulttuurin.
En keksi mitään miinusta, varsinkaan, kun noin lyhyt visiitti kyseessä.
Me muutettiin USAan kohta kymmenen vuotta sitten. Lapset oli silloin 6, 10 ja 11. Tultiin sillä periaatteella, että jos viihdytään niin jäädään pysyvästi tänne (asutaan Piilaaksossa, Kaliforniassa). Mulla oli vuosi vuorotteluvapaata Suomen työpaikasta. Jos ei oltaisi viihdytti olisin voinut palata samaan työpaikkaan. Meidän elämä täällä on paljon parempaa kuin Suomessa. Mä en ole töissä ja viihdyn hyvin myös kotona. Mies tienaa nykyisin noin 10-kertaisesti sen mitä Suomessa ja sielläkin tienasi hyvin. Kaksi vanhinta lasta on jo käyneet koulunsa täällä. Vanhin meni Suomeen opiskelemaan ja keskimmäinen opiskelee UCLAssa. Molemmat pääsivät siis hyviin yliopistoihin näillä paikallisilla todistuksillaan. Kolmas lapsi aloitti high schoolin reilu viikko sitten. Täällä on paljon suomalaisia, joiden piti tulla vuodeksi tai kahdeksi ja sitten kuitenkin päätyivät jäämään tänne. On myös paljon niitä, jotka olivat vuoden tai kaksi ja lähtivät takaisin Suomeen. Mun mielestä oikeasti sopeutumiseen menee suunnilleen se vuosi, joten jos meinaa olla vaan sen aikaa, niin ei ehkä ehdi saada paikallisia ystäviä ja lapsille se on enemmän niin kuin vaihto-oppilasvuosi. Liity vaikka johonkin USAn suomalaisten Facebook -ryhmään ja kysele siellä lisätietoja paikasta ja muusta sua kiinnostavasta ennen kuin teette päätöksen. Koulujen taso vaihtelee paljon, joten jos päädytte muuttamaan,niin kannattaa etsiä asuntoa alueelta, jossa on hyvät koulut. Hintatasoon ja siihen millainen palkka pitäisi olla mukavaan elämään saat vastauksia noista USAn suomalaisten ryhmistä.
Vierailija kirjoitti:
Me muutettiin USAan kohta kymmenen vuotta sitten. Lapset oli silloin 6, 10 ja 11. Tultiin sillä periaatteella, että jos viihdytään niin jäädään pysyvästi tänne (asutaan Piilaaksossa, Kaliforniassa). Mulla oli vuosi vuorotteluvapaata Suomen työpaikasta. Jos ei oltaisi viihdytti olisin voinut palata samaan työpaikkaan. Meidän elämä täällä on paljon parempaa kuin Suomessa. Mä en ole töissä ja viihdyn hyvin myös kotona. Mies tienaa nykyisin noin 10-kertaisesti sen mitä Suomessa ja sielläkin tienasi hyvin. Kaksi vanhinta lasta on jo käyneet koulunsa täällä. Vanhin meni Suomeen opiskelemaan ja keskimmäinen opiskelee UCLAssa. Molemmat pääsivät siis hyviin yliopistoihin näillä paikallisilla todistuksillaan. Kolmas lapsi aloitti high schoolin reilu viikko sitten. Täällä on paljon suomalaisia, joiden piti tulla vuodeksi tai kahdeksi ja sitten kuitenkin päätyivät jäämään tänne. On myös paljon niitä, jotka olivat vuoden tai kaksi ja lähtivät takaisin Suomeen. Mun mielestä oikeasti sopeutumiseen menee suunnilleen se vuosi, joten jos meinaa olla vaan sen aikaa, niin ei ehkä ehdi saada paikallisia ystäviä ja lapsille se on enemmän niin kuin vaihto-oppilasvuosi. Liity vaikka johonkin USAn suomalaisten Facebook -ryhmään ja kysele siellä lisätietoja paikasta ja muusta sua kiinnostavasta ennen kuin teette päätöksen. Koulujen taso vaihtelee paljon, joten jos päädytte muuttamaan,niin kannattaa etsiä asuntoa alueelta, jossa on hyvät koulut. Hintatasoon ja siihen millainen palkka pitäisi olla mukavaan elämään saat vastauksia noista USAn suomalaisten ryhmistä.
Saanko kysyä, miksi viihdytte paremmin siellä?
Suivaantuivat sinuun kun jenkittelit, ei ihme.