Lue keskustelun säännöt.
Miten keski-iän kriisisi ilmeni? Pahimmat tarinat
10.08.2023 |
41-vuotiaana annoin 22 vuotta nuoremman miehen iskeä itseäni pitkän aikaa, flirttailin takaisin ja kävin kuumanakin, ennen kuin järki palasi. Kyseinen poika oli teini-ikäinen! Hävetti jälkeenpäin tosi paljon, vaikka olenkin iloinen etten sentään punkkaan painunut hänen kanssaan.
Kommentit (85)
Vierailija kirjoitti:
Minun ikäkriisini osui noin 38-41 ikävälille. Tempoilin silloin todella itseni kanssa ja myös parisuhteen. Meillä oli silloin mieheni kanssa huono aika parisuhteessa. Olimme olleet yhdessä 20 vuotta ja molempien ikäkriisi osui samoihin aikoihin. Halusin huomiota, mutta en sitä juuri kotoa saanut, joten ostin itselleni läjäpäin uusia kivoja vaatteita ja muutin muutenkin tyylini äitimäisestä vähän naisellisempaan.
Mitään isoja muutoksia en tehnyt, mutta ostin esimerkiksi naisellisempia kenkiä ja alusvaatteita ja kaappiin jäivät järkevät sekä hieman nuhruiset vaatteet, joita olin ennen käyttänyt. Hoidatin myös hampaani kauniiksi, kun kerrankin oli rahaa ja hymyilin sen jälkeen paljon.
Sain huomiota osakseni ja se teki kivan olon. Enempää en kuitenkaan uskaltanut, mutta ajatuksissa uskalsin ja elin unelmissani kotonakin. Onneksi mies alkoi huomioida myös ja saimme välimme kuntoon.
Minullakin oli aivan jäätävä kriisi juurikin noina vuosina, oikeammin 36-39. Kun 40 ylittyi, helpotti ja palasin entiselleni.
Ilmeni siten, että yritin väen vängällä "hoitaa parisuhdetta" ja olin päättänyt, että sen TÄYTYY kestää ja olla ns. täydellistä. Eli käytännössä olin kauhea päällepäsmäri ja hermoilin koko ajan pääni sisällä suhteesta. Vaikka olin aina ollut ns. vapaa sielu, enkä ole perusluonteeltani yhtään miehiä kontrolloiva tai edes tarvitseva. Olin varmaan aivan hirveän rasittava, ihme että mies kesti minua :D Olin tyypillinen epätoivoinen perfektionisti takertuja. Huh...
40 oli kuin joku raja, jonka jälkeen palauduin omaksi itsekseni. Nyt nolottaa melkein ajatella. Uskon, että se oli viimeinen iso "hurahdukseni", nyt ei enää ole isoja suorituspakkoja loppuelämäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä huomasin siitä, että kaikki aikoinani coolina ja rankkana pitämäni tuntuu nykyään aivan lapselliselta. Joku eettisesti monisuhteinen cool kin ky panseks ihmissuhdeanarkisti - ei tajua enää ollenkaan tällaista. Miten joku jaksaa olla jonkun monen kanssa ja pitää itseään niin hiton anarkistisena. Viisikymppisenä tuollainen vain haukotuttaa.
Ei muutenkaan kiinnosta enää mikään deittailu vaan haluaisi vaan suoraan löytää jonkun miehen jonka kanssa olla oloasuissa ja tuijotella telkkaria. Siis olen sinkku ja vielä haaveilen miehistä toisinaan kuitenkin joten siksi huomasin keski-ikäistymiseni juuri tätä kautta ensin.
On se pieni kriisi kun ennen hypin kukasta kukkaan.
:D
Samaa...tai ehkä mulla oli joku esikriisi, jonka rauettua tuli tuo, että kaikki "rankka" tuntuu lapselliselta.
Selitän. Olin aika ki1lltinainen koko ikäni, kunnes erottiin miehen ihastuttua toiseen naiseen kun olin 35-v. Siitä alkoi kokeiluvaihe ja kyseenalaistin siihenastisen monogamisuuteni. Kiinnosti "rankka" polyamoria ja kinkypiirit ja etsinkin seuraa sellaisista enkä exäni kaltaisista ki1lteistä perhepojista.
Kokeiluvaihe kesti 2 vuotta. Nykyään monogamiassa ja parasta katsoa pyjamassa telkkaria. Olen 41, ja tuntuu että olen joko tässä suhteessa tai yksin. Enää en mihinkään "rankkaan" karuselliin haikaile.
Kaikki, ihan jumalan kaikki menetti merkityksensä. Kuljin useamman vuoden kuin unessa, sumuisessa mitättömyydessä, josta halusin vain pois. Haluan yhä pois, mutta kestän jotenkin jo päivän kerrallaan.
Sairasta porukkaa tässä ketjussa.
Muka joku keski-iän kriisi. Ei sellaista ole olemassakaan.
Aktiivinen, harrastava, töissäkäyvä ihminen ei ehdi miettimään ikäänsä eikä suremaan vanhentumista. Hän elää täysillä tätä päivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla parasta aikaa menossa. Polvi meni rikki, eikä sitä enää kuntoon saada. Aktiiviurheilu vaihtui hitaaseen köpöttelyyn. Olen lihonutkin tämän seurauksena viitisen kiloa. Tuntuu todella vanhalta! Kaipa se tekonivel laitetaan piakkoin, jo alle viisikymppisenä :D Mutta saisi ainakin osittain vanhan elämäntyylin takaisin. N45.
Vierailija kirjoitti:
Minulle taisi iskeä keski-iän kriisin tapainen etuajassa. Olen 30+ ja sairastuin pysyvään, vakavaan sairauteen. Joka päivä on kipuja. Kaikki haaveet työuran, perheen ja muun suhteen lensi roskakoriin. En tule pystymään noihin haaveilemiini asioihin. Samaan aikaan moni ennen tärkeä asia tuntuu nyt täysin turhalta ja merkityksettömältä. Enää ei kiinnosta tippaakaan pinnalliset asiat, ylimääräinen sosiaalistelu yms. Eikä niihin riittäisi jaksaminenkaan. Yhä painiskelen sairauden hyväksymisen kanssa.
Sitä tosin toivon, että oloni tästä helpottaisi ja pääsisin elämään normaalimpaa elämää. Vaikkei teistä siltä tuntuisi, niin nauttikaa elämästänne ja tavallisesta arjesta kaikki terveet ihmiset. Terveys on ihan valtava rikkaus ja sen arvon ymmärtää vasta, kun sen on menettänyt.
Tämä. Ympäriltä monet sairastuneet vakavasti ja olen vaara viime vuosina ymmärtänyt elämän arvon. Se, että saa olla terve. Voimia ja halaus sinulle! Sairauden hyväksyminen ei ole helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla parasta aikaa menossa. Polvi meni rikki, eikä sitä enää kuntoon saada. Aktiiviurheilu vaihtui hitaaseen köpöttelyyn. Olen lihonutkin tämän seurauksena viitisen kiloa. Tuntuu todella vanhalta! Kaipa se tekonivel laitetaan piakkoin, jo alle viisikymppisenä :D Mutta saisi ainakin osittain vanhan elämäntyylin takaisin. N45.
Eikun tekoniveltä vaan polveen. Ei ole nykyään enää mikään mummojuttu. Pääset pyöräilemään ja kävelemään ilman kipuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On päällä parhaillaan. 40 lähestyy. Jotenkin käy konkreettisemmaksi, että seuraavan muutaman vuoden tehtävät valinnat pitkälti määrittävät loppuelämän suuntaa. Nyt olisi vielä mahdollista tehdä siirtoja, jotka 10 vuoden kuluttua ovat vaikeampia tehdä.
Olen leikitellyt ajatuksella, millaista elämä olisi toisen puolison kanssa ja olen ihastunut kahteen eri naiseen tänä vuonna. Toisaalta ajatusleikki päättyy aina lopputulokseen, että uusperhearki olisi syvältä. Ja toisaalta olen tyytyväinen nykyiseen parisuhteeseen, vaikka ajatuksen tasolla muut naiset on alkaneet kiinnostaa.
Jotenkin haluaisin vielä elää uudelleen rakastumisen alkuhuuman. Samaan aikaan järki muistaa, että sinkkuelämä oli suurimmaksi osaksi pettymyksiä ja ne huumat harvinaisia.
Konkreettisesti kriisi näkyy siten, että vaatekaappi on mennyt uusiksi ja yöelämä kiinnostaa enemmän. Ilahtuneena olen pannut merkille, että kysyntää 25-30-vuotiaiden naisten keskuudessa edelleen on. Flirttailua pidemmälle en ole mennyt, mutta jonkinlaisen minihuuman siinäkin ehtii elää. Luulen, että tieto kysynnästä riittää minulle eikä tarvitse alkaa rikkomaan mitään.
Erikoista kyllä, seksin määrä kotona on lisääntynyt. Panettaa koko ajan ja vaimo on lisännyt liikuntaa (oman kriisinsä seurauksena?), mikä heijastuu makuuhuoneeseen positiivisesti.
Vierailija kirjoitti:
Sairasta porukkaa tässä ketjussa.
Muka joku keski-iän kriisi. Ei sellaista ole olemassakaan.
Aktiivinen, harrastava, töissäkäyvä ihminen ei ehdi miettimään ikäänsä eikä suremaan vanhentumista. Hän elää täysillä tätä päivää.
Vain täysi tyhjäpää suorittaa elämänsä läpi miettimättä yhtään elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairasta porukkaa tässä ketjussa.
Muka joku keski-iän kriisi. Ei sellaista ole olemassakaan.
Aktiivinen, harrastava, töissäkäyvä ihminen ei ehdi miettimään ikäänsä eikä suremaan vanhentumista. Hän elää täysillä tätä päivää.
Vain täysi tyhjäpää suorittaa elämänsä läpi miettimättä yhtään elämäänsä.
Tasapainoinen ihminen kykenee vakaasti toimimaan eikä synnytä itse itselleen kriisejä joiden takia pitää tietoisesti loukata ja satuttaa muita. Kaikki lähtee omasta henkisestä tasapainoista.
En ole huomannut mitään erityistä kriisiä. Alkoholi ei enää vaikuta kuten ennen, ei pääse nousuhumalaan, se on pieni kriisi. Niveliä on alkanut särkeä.
M52
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole huomannut mitään erityistä kriisiä. Alkoholi ei enää vaikuta kuten ennen, ei pääse nousuhumalaan, se on pieni kriisi. Niveliä on alkanut särkeä.
M52
Eipä muakaan alkoholi enää säväytä. N41
Kyllä minulla on ollut ihan klassisia keski-iän kriisejä matkan varrella. Oli 30 v kriisi, jolloin tuli pakottava tarve saada lapsi ja alkaa elää lapsiperheen elämää. Tuli mm se esivaihdevuosiin osunut kriisi n 40+, jossa aloin kiinnostumaan muista miehistä ja seksi alkoi kiinnostaa ihan erilailla kuin ennen, tuli myös siihen liittynyt kuntoilupiikki.
Nyt 50+ olen huolestunut siitä,miten lyhyt tai pitkä tulevaisuus itselläni on ja mitä jos saan muistisairauksia jne. Låheisillä on alkanut tulla yhtäkkiä paljon vakavia sairauksia ja kaikilla edellisen polven sukulaisillani on muistisairaus. Jopa naapurillani on tullut vuoden sisään muistisairaus. Eilen tuli Bruce Willisin leffa, ilmeisesti hänkin on saanut muistisairauden. Olen lähes päivittäin hoitanut huonokuntoista sukulaista ja on edunvalvontavaltuutuksia ja olen siinä miettinyt, että miten pitää alkaa varautua vanhenemiseen, että oma lapseni pääsisi mahdollisimman helpolla.
Työelämässä olen saavuttanut unelmani ja pitkäaikaisen tavoitteeni, joten sen suhteen on rauhallinen olo. Uusia unelmia olen alkanut toteuttaa vähän poukkoilevasti. Ongelma on, että en oikein tiedä, mitä haluan. Yhtenä hetkenä haaveilen elämisestä omavaraisesti omakotitalossa isolla pihalla. Toisena hetkenä haaveilen muuttamisesta kaupunkikerrostaloon pieneen kaksioon ihan ydinkeskustaan. Kolmantena hetkenä haaveilen muuttamisesta Espanjaan. Eli en nyt oikein enää tiedä, mitä haluan.
Henkiset asiat kiinnostivat minua valtavasti nuorena. Sitten ne unohtuivat, kun rakastuin ja perustin perheen ja lapsiperhearjessa. Nyt ne ovat kyllä taas alkaneet kiinnostaa uudestaan.
Mies on saanut testosteronivajauksen ja aika väsyneen ja masentuneen oloinen. Luulen että hän käy samanlaista pohdintaa, mutta se masentuneisuus haittaa määrätietoista 'uusiutumista'.
Vierailija kirjoitti:
En pääse kriisistä eteenpäin.
Mihin tästä pitäisi päästä?
42 vuotiaana oli lapset sen verran isoja että jäi aikaa myös itselle työn ja kotihommien jälkeen.
Havahduin, että olin laiminlyönyt itseni keskittyen kaikkiin muihin kuin itseeni.
Pääsin lihavuusleikkaukseen (olin todella lihava) ja samalla tein täydellisen elämäntapamuutoksen. Päätin että kun pääsen leikkauspöydältä lopetan kaikki lihomiseen johtaneet elämäntavat.
Aloin syödä terveellisesti, jätin roskaruoan ja herkut, Alkoholin ja mm limsat ja mehut, lopetin napostelun. Söin kuten oli lääkäri ja ravintoterapeutti kehoittanut.
Aloin liikkua ja urheilla säännöllisesti. Palkkasin oman PT:n.
Laihduin kokoon 34-36. Aloin kiinnittää huomiota omaan ulkonäköön. Vaihdoin tätimäisen pukeutumistyylin naisellisempaan mm ostin elämäni ensimmäisen hameen (lukuunottamatta morsiuspukua) ja aloin käyttää sukkahousuja ja korkokenkiä. Yksikään vaatteeni ei enää ole musta poislukien urheilulehginsit ja lateksihameeni ja lateksihousuni. Aloin käyttää rohkeita värejä pukeutumisessa kuten punaista.
Kasvatin pitkät hiukset ja värjäsin ne vaaleaksi. Valkaisin hampaani ja leikkautin rintani
(Kohotus ja silinkonit, AA-kupista DD-kuppiin) sain vatsan kiristysleikkauksen ja vatsan erkauma-korjauksen julkisella. Muita ihovaurioita ei sitten ollutkaan.
Myös kasvatin maltillisen pitkät kynnet ja otin ripsipidennykset.
Entiset tuttavat eivät tunnistaneet minua. Jouduin jollekin sanomaan kuka olen.
Avioliittoni kriisityi kun muutuin. Mies joka on lihava ja syö epäterveellisesti ja käyttää Alkoa ja tupakoi alkoi se elämäntapa tuntua vieraalta. Mies ei suostunut laihduttamaan eikä lähtemään salille tai kävelylenkille kanssani.
Myös heräsin seksuaalisesti. Jouduin kohtaamaan asioita joita olin kieltänyt itseltäni. Miehelläni on fetissi ja koko avioliittoni aikana seksi oli aina mennyt mieheni toiveiden mukaan, minun toiveita ei ikinä oltu kuunneltu tai tehty.
Kun itsetuntoni parani ja löysin itseni kuuntelemisen tajusin että myös minulla on oikeus tulla seksuaalisesti huomioiduksi. Miestä en voinut muuttaa, koska hän ei halunut muutosta, hänenhän ehdoilla oli menty.
Erohan siitä tuli. Ajauduimme erilleen, mies ei muuttunut vaan minä muutuin. En enää voinut hetkeäkään elää enää pelkästään puolison ehdoilla.
Nyt olen terve ja onnellinen. Löysin itseni ja puolia itsestäni joita olin jättänyt huomioimatta.
Elän nyt elämää joka on minunnäköistä elämää. Jopa työkaverit mm sanoneet että nykyään hehkun ja olen ulospäinsuuntautuneempi kuin ennen.
Mä huomasin siitä, että kaikki aikoinani coolina ja rankkana pitämäni tuntuu nykyään aivan lapselliselta. Joku eettisesti monisuhteinen cool kin ky panseks ihmissuhdeanarkisti - ei tajua enää ollenkaan tällaista. Miten joku jaksaa olla jonkun monen kanssa ja pitää itseään niin hiton anarkistisena. Viisikymppisenä tuollainen vain haukotuttaa.
Ei muutenkaan kiinnosta enää mikään deittailu vaan haluaisi vaan suoraan löytää jonkun miehen jonka kanssa olla oloasuissa ja tuijotella telkkaria. Siis olen sinkku ja vielä haaveilen miehistä toisinaan kuitenkin joten siksi huomasin keski-ikäistymiseni juuri tätä kautta ensin.
On se pieni kriisi kun ennen hypin kukasta kukkaan.