Miten keski-iän kriisisi ilmeni? Pahimmat tarinat

Erohan siinä kriiseilyssä tuli. Mies ihastui työpaikalla nuorempaan ja sai siitä, ilmeisesti yksipuolisesta ihastumisesta, päähänsä että ei halua olla enää parisuhteessa minun kanssa. Nyt hän elää jotain ihmeellisiä sinkkuvuosia seukkaillen milloin kenenkin kanssa ja minä vain odotan milloin hän soittaa ottavansa minut takaisin. Tiedän, että liitto oli onneton ja olimme kasvaneet erillemme, mutta mielestäni ihmisen pitäisi sitoutua siihen kumppaniin jonka on alun perin valinnut. Sitähän se avioliitto on, myötä- ja vastoinkäymisiä! Nyt minun liitossani on tällainen vastoinkäyminen, mutta aion seisoa tässä kuin vuori valmiina korjaamaan asiat, kunhan hän ensin tulee järkiinsä. 

Minulla myös se jonkun ylemmän kirjoittajan mainitsema" kaikki on tylsää ja nähty" fiilis. Mietin mikä minusta on iloa ja innostusta tuottavaa. Työ on niin nähty eikä alanvaihtokaan innosta. Kavereiden kanssa kahvilla jutut kiertää samaa rataa. Eikä siihen mikään biletys auta,alkoholin haju ja mekkala inhottaa nykyään.Olen matkustellut paljon Suomessa ja Euroopassa eikä sen ulkopuolelle kiinnosta mennä. Kulttuuririennoista pääosa ei innosta aidosti.

En mieltäisi olevani masentunut, toki haluan elää miehen ja aikuistuvien lasten takia. Olen alkanut perehtyä henkisen kasvun juttuihin, ehkä nyt on aika katsoa sisään päin.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä se ilmeni niin, että ennen introvertti, kotona viihtynyt mies muuttui ihan erilaiseksi. Hän alkoi käydä pubeissa, yökerhoissa, löysi jotain kavereita ja heidän kanssa matkoilla. Ei ollut edes nuorena ollut tuollaisesta kiinnostunut, oli semmoinen tietokonenörtti. Hän muuttui ihan vieraaksi persoonaksi vuoden aikana. Kun näistä keskusteltiin, hän sanoi että hänen täytyy elää, hän haluaa olla vapaa. Erään matkan jälkeen ilmoitti, että ottaa eron, ja hänellä on jo uusi. Filippiiniläinen vain 2 vuotta vanhempaa lastamme vanhempi nainen oli löytynyt matkoilta ja oli nyt suuri elämän rakkaus. Eron tultua voimaan meni heti sen naisen kanssa naimisiin ja toi hänet Suomeen. Ja hassua kyllä, pian oli uusi rouva raskaana. Siihen loppui sitten se ihana vapaus mitä hän aikoi viettää loppuiän, tuhlattuaan sanojensa mukaan parikymmentä vuotta elämästään tympeään keskiluokkaisten normien mukaiseen perhe-elämään. Siellä se nyt sitten espoolaisessa rivarissa asuu, vaimo odottaa jo toista lasta, ja kovin keskiluokkaiselta perusperhe-elämältä niiden elämä näyttää. Siinä missä minä taas olen oikeasti vapaa, kun lapsetkin on jo muuttaneet kotoa.

Tämä miesten kriiseissä ihmetyttää. Pitää saada olla vapaa = otetaan uusi nainen ja pistetään se raskaaksi.

Ilmeisesti se vapaudenkaipuu kestää vain hetken.

Hieman yli nelikymppisenä uskalsin vihdoinkin repäistä itseni irti toimimattomasta avioliitosta. Sain taas voimavaroja tutkaillakseni kuka minä nyt sitten oikeastaan olen äidin ja huolehtijan lisäksi. Etsin avioliitossa kadonnutta seksuaalisuuttani ja löytyihän se. Oli kuuden vuoden jaksossa pari fwb suhdetta, pari muunlaista suhdetta, hankin koiran, löysin bdsm:n ja joogan ja psillosybiinin. Neljä viimeisintä ovat jääneet tärkeiksi osiksi elämääni. Kadotin työminäni. Nyt juuri 50 vuotta täytettyäni olo on seesteinen ja matka sisäänpäin jatkuu positiivisen tutkailevana.

Mulla on just nyt päällä, olen 48. Havahduin keväällä, että vuodet ovat hävinneet johonkin ja kaikki on paskaa, kuolemaa tässä vaan odotetaan. Sitten iski joku hurahdus, että helvetti, elämää voi olla jäljellä vielä vaikka kuinka paljon. Eniten herätti joku sellainen lausahdus, että toivot aina olevasi 10 vuotta nuorempi. Tajusin, että jos nyt harmittelen etten ole enää nelikymppinen, niin kymmenen vuoden päästä harmittelen miksi en viisikymppisenä elänyt.

Laihdutin, kasvatan pitkiä hiuksia ja laitan niitä, ostin uusia vaatteita, meikkaan, kuuntelen musiikkia, käyn ulkona enemmän, tuhlaan rahojani (ennen olin tosi pihi, nyt mietin että jotain voi itseenkin käyttää) ja olen hitto niin paljon onnellisempi. Ja näytän myös nuoremmalta mitä vielä viitisen vuotta sitten. Asennemuutos auttoi myös töihin, en pingota enää sielläkään vaan otan työt vaan työnä.

En yhtään ihmettelisi jos tästä vielä ihastun johonkin tyyppiin ja otan avioeron, mutta se ei ole tavoitteeni. Liitto on tavallinen seksitön 20 vuoden suhde, ihan kämppiksiä ja vanhempia lapsille tässä ollaan, mutta voin elää näinkin.

Ei minulla kriisejä ole vielä ollut. Olen eronnut 37v, mutta ei se mikään kriisi ollut. Se ihmissuhde oli hirveä. Tuon jälkeen olen irtisanoutunut pitkäaikaisesta vakityössä, kun työnkuva muuttui. Olen opiskellut, vaihtanut työpaikkaa pari kertaa. Uudet opinnot taas alkaa. Mietin mikä minusta tulee isona, mutta ei tämä mitään ns kriisiä ole. Elämää vain ja parempaan pyrkimistä.

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä se ilmeni niin, että ennen introvertti, kotona viihtynyt mies muuttui ihan erilaiseksi. Hän alkoi käydä pubeissa, yökerhoissa, löysi jotain kavereita ja heidän kanssa matkoilla. Ei ollut edes nuorena ollut tuollaisesta kiinnostunut, oli semmoinen tietokonenörtti. Hän muuttui ihan vieraaksi persoonaksi vuoden aikana. Kun näistä keskusteltiin, hän sanoi että hänen täytyy elää, hän haluaa olla vapaa. Erään matkan jälkeen ilmoitti, että ottaa eron, ja hänellä on jo uusi. Filippiiniläinen vain 2 vuotta vanhempaa lastamme vanhempi nainen oli löytynyt matkoilta ja oli nyt suuri elämän rakkaus. Eron tultua voimaan meni heti sen naisen kanssa naimisiin ja toi hänet Suomeen. Ja hassua kyllä, pian oli uusi rouva raskaana. Siihen loppui sitten se ihana vapaus mitä hän aikoi viettää loppuiän, tuhlattuaan sanojensa mukaan parikymmentä vuotta elämästään tympeään keskiluokkaisten normien mukaiseen perhe-elämään. Siellä se nyt sitten espoolaisessa rivarissa asuu, vaimo odottaa jo toista lasta, ja kovin keskiluokkaiselta perusperhe-elämältä niiden elämä näyttää. Siinä missä minä taas olen oikeasti vapaa, kun lapsetkin on jo muuttaneet kotoa.

Puhutko mun ex-miehestä? Kuulostaa aivan samanlaiselta, nörtti alkoi clubbaamaan 35-vuotiaana ja nyt on isä.

Täällä myös parhaillaan päällä ihan hel...tillinen ikäkriisi. Olen kohta 45-vuotias nainen. Mikään ei kiinnosta ja kaikki vituttaa ja masentaa. Varmaan tosiaan osittain lähestyviä vaihdevuosioireitakin, mutta itse kriiseilen juuri samoja juttuja kuin muut ovat tässä ketjussa tuoneet esiin. En ole saanut elämässäni aikaan yhtään mitään tai saavuttanut yhtään mitään sellaista mitä halusin. Koulutus, työpaikka ja omistusasunto ei tunnu miltään, kun oikeasti olisi vain halunnut löytää hyvän miehen puolisoksi ja perustaa perheen. Seksiä ja erotiikkaakin olisin halunnut tutkiskella ja harjoittaa huomattavasti enemmän mitä on ollut mahdollisuuksia. Ja kai niitä voisi tästä eteenpäinkin harrastaa, mutta itsetunto on niin heikko tällä saralla ettei löydy uskallusta. Olen todella pettynyt elämääni, enkä tiedä mistä löytäisin voimia ja elämänhalua jatkaa. Olen tykännyt aiemmin musiikista, matkustelusta, keikoista ja kaikenmaailman kemuista ja kinkereistä, nyt ei kiinnosta nekään enää oikein yhtään. 

Samoin koen tuota päättämättömyyttä, mistä joku tässä ketjussa kertoi. Vaikka aiemmin se ei todellakaan ollut mikään ongelma.  En edes tiedä mitä enää haluaisin, vaikka kuinka tutkiskelen ja yytsin sisintäni. En tiedä tuleeko tämä koskaan päätökseensä ilman, että elämä todella muuttuu jotenkin isosti. Tästä ketjusta saanut kyllä vähän vertaistukea, että muilla on samansuuntaisia ajatuksia kullakin omassa kontekstissaan. 

Vierailija kirjoitti:

Erohan siinä kriiseilyssä tuli. Mies ihastui työpaikalla nuorempaan ja sai siitä, ilmeisesti yksipuolisesta ihastumisesta, päähänsä että ei halua olla enää parisuhteessa minun kanssa. Nyt hän elää jotain ihmeellisiä sinkkuvuosia seukkaillen milloin kenenkin kanssa ja minä vain odotan milloin hän soittaa ottavansa minut takaisin. Tiedän, että liitto oli onneton ja olimme kasvaneet erillemme, mutta mielestäni ihmisen pitäisi sitoutua siihen kumppaniin jonka on alun perin valinnut. Sitähän se avioliitto on, myötä- ja vastoinkäymisiä! Nyt minun liitossani on tällainen vastoinkäyminen, mutta aion seisoa tässä kuin vuori valmiina korjaamaan asiat, kunhan hän ensin tulee järkiinsä. 

Eikö täällä aina sanota, että mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Mun miehellä se ilmeni niin, että ennen introvertti, kotona viihtynyt mies muuttui ihan erilaiseksi. Hän alkoi käydä pubeissa, yökerhoissa, löysi jotain kavereita ja heidän kanssa matkoilla. Ei ollut edes nuorena ollut tuollaisesta kiinnostunut, oli semmoinen tietokonenörtti. Hän muuttui ihan vieraaksi persoonaksi vuoden aikana. Kun näistä keskusteltiin, hän sanoi että hänen täytyy elää, hän haluaa olla vapaa. Erään matkan jälkeen ilmoitti, että ottaa eron, ja hänellä on jo uusi. Filippiiniläinen vain 2 vuotta vanhempaa lastamme vanhempi nainen oli löytynyt matkoilta ja oli nyt suuri elämän rakkaus. Eron tultua voimaan meni heti sen naisen kanssa naimisiin ja toi hänet Suomeen. Ja hassua kyllä, pian oli uusi rouva raskaana. Siihen loppui sitten se ihana vapaus mitä hän aikoi viettää loppuiän, tuhlattuaan sanojensa mukaan parikymmentä vuotta elämästään tympeään keskiluokkaisten normien mukaiseen perhe-elämään. Siellä se nyt sitten espoolaisessa rivarissa asuu, vaimo odottaa jo toista lasta, ja kovin keskiluokkaiselta perusperhe-elämältä niiden elämä näyttää. Siinä missä minä taas olen oikeasti vapaa, kun lapsetkin on jo muuttaneet kotoa.

Vapautta on mahdollisuus valita. Ilmeisesti hän valitsi noin, koska halusi valita niin. Kenties hän valitsi sinut aikanaan muista syistä kuin vapaasta halusta tai sitten suhteenne alkoi vuosien myötä tuntua vankilalta, josta hän halusi pois. Tai sitten hän vain teki saman virhevalinnan uudelleen, kuten tunnut olettavan. Joka tapauksessa asia saattaa olla moniulotteisempi kuin päälle päin näyttää.

Mulla on ollut pari vuotta sellaista, että hylkäsin ennen niin tärkeät asiat. Olen odotellut, mikä uusi alkaisi kiinnostaa, mutta mitään ei nouse esiin. Alkaa jo tuntua, että tämä lähtökohta "sisäisen kiinnostuksen herääminen" on itsessään väärä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut pari vuotta sellaista, että hylkäsin ennen niin tärkeät asiat. Olen odotellut, mikä uusi alkaisi kiinnostaa, mutta mitään ei nouse esiin. Alkaa jo tuntua, että tämä lähtökohta "sisäisen kiinnostuksen herääminen" on itsessään väärä.

En nousisi ylös jos odottaisin inspiraation nousevan sisältäni.

hyvä ketju.tympääntymisen fiiliksiä on mulla ja samanikäisellä tuttavapiirillä. kaikki kaipaisimme jotain uudistumista henkisesti ja omaa aikaa eikä vain omaistenhoitoa.

itse oon netissä löytänyt esim.jerry wisen läheisriippuvuus luennot ym luen psykologiaa ja käyn läpi lapsuuttani ja herättämiä tunteita ja kaikuja. toivon että se hyödyttää henkisesti.

up

Onko tässä ketjussa täysin henkisesti labiileja ihmisiä?

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös parhaillaan päällä ihan hel...tillinen ikäkriisi. Olen kohta 45-vuotias nainen. Mikään ei kiinnosta ja kaikki vituttaa ja masentaa. Varmaan tosiaan osittain lähestyviä vaihdevuosioireitakin, mutta itse kriiseilen juuri samoja juttuja kuin muut ovat tässä ketjussa tuoneet esiin. En ole saanut elämässäni aikaan yhtään mitään tai saavuttanut yhtään mitään sellaista mitä halusin. Koulutus, työpaikka ja omistusasunto ei tunnu miltään, kun oikeasti olisi vain halunnut löytää hyvän miehen puolisoksi ja perustaa perheen. Seksiä ja erotiikkaakin olisin halunnut tutkiskella ja harjoittaa huomattavasti enemmän mitä on ollut mahdollisuuksia. Ja kai niitä voisi tästä eteenpäinkin harrastaa, mutta itsetunto on niin heikko tällä saralla ettei löydy uskallusta. Olen todella pettynyt elämääni, enkä tiedä mistä löytäisin voimia ja elämänhalua jatkaa. Olen tykännyt aiemmin musiikista, matkustelusta, keikoista ja kaikenmaailman kemuista ja kinkereistä, nyt ei kiinnosta nekään enää oikein yhtään. 

Samoin koen tuota päättämättömyyttä, mistä joku tässä ketjussa kertoi. Vaikka aiemmin se ei todellakaan ollut mikään ongelma.  En edes tiedä mitä enää haluaisin, vaikka kuinka tutkiskelen ja yytsin sisintäni. En tiedä tuleeko tämä koskaan päätökseensä ilman, että elämä todella muuttuu jotenkin isosti. Tästä ketjusta saanut kyllä vähän vertaistukea, että muilla on samansuuntaisia ajatuksia kullakin omassa kontekstissaan. 

Mikä on lahjakkuutesi? Mitä osaat tehdä? Jos olet taitava käsistäsi, aloita jokin siihen liittyvä projekti. Tms.

Vierailija kirjoitti:

Onko tässä ketjussa täysin henkisesti labiileja ihmisiä?

Labiili tarkoittaa epävakaata. Enpä usko. Olen itse liiankin vakaa ja tylsistynyt.

Vierailija kirjoitti:

hyvä ketju.tympääntymisen fiiliksiä on mulla ja samanikäisellä tuttavapiirillä. kaikki kaipaisimme jotain uudistumista henkisesti ja omaa aikaa eikä vain omaistenhoitoa.

itse oon netissä löytänyt esim.jerry wisen läheisriippuvuus luennot ym luen psykologiaa ja käyn läpi lapsuuttani ja herättämiä tunteita ja kaikuja. toivon että se hyödyttää henkisesti.

Kävin vastaavan projektin läpi jo aiemmin. Ehkä siksi voinkin melko hyvin. Entinen mies ei käynyt, ja siksi hän hajosikin itseensä ( kun häntä sen lisäksi söi muutama muukin asia).

En edes tiedä olenko jo keski-ikäinen :D. Olen 37-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tässä ketjussa täysin henkisesti labiileja ihmisiä?

Labiili tarkoittaa epävakaata. Enpä usko. Olen itse liiankin vakaa ja tylsistynyt.

Tylsistymlnen on tunne joka tuossa vaiheessa kumpuaa itsestä ja hoitamattomista traumoista. Se harvoin paranee loppu viimein rikkomalla kaiken mitä ympärillään on. Se on niiin nähty.