Olen huomannut sellaisen seikan ihmisistä että yleensä ne kaikkein huonovointisemmat eivät koskaan puhu ongelmistaan toisille

Se on opittua. Ei saa näyttää ulospäin pahaa oloa. Sitten ollaan jo tosi pitkällä, kun julkisesti tulee itkukohtauksia. Pato on murtunut.

Ikävää, että koet olevasi oikeasti masentunut, toisin kuin masentuneita teeskentelevät.

Hyvä, ettei teillä ole vakavia fyysisiä sairauksia.

Se on opittua, että tunteisiin ei vastata tai niitä on vähätelty. Älä nyt pienestä valita jne.

Myöhemmin kukaan ei ole kuunnellut tai ottanut koppia pahasta olosta.

On uniikit lumihiutaleet,ja sitten on elämää oikeasti nähneet.

Vierailija kirjoitti:

Se on opittua. Ei saa näyttää ulospäin pahaa oloa. Sitten ollaan jo tosi pitkällä, kun julkisesti tulee itkukohtauksia. Pato on murtunut.

Mitähän sinäkin tiedät toisista ihmisistä. Toiset itkee ja toiset ei itke.

Tyrkyt ottaa koko tilan riippumatta asiasta. Vertaistukea - no ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Ikävää, että koet olevasi oikeasti masentunut, toisin kuin masentuneita teeskentelevät.

Hyvä, ettei teillä ole vakavia fyysisiä sairauksia.

Sinä et sitä tiedä mitä kukin kokee sisällään ja käy läpi.

Olen se jolle ihmiset kertovat huolensa. Jos itse yritän avatua, niin toinen joko järkyttyy tai sivutaa ja vaihtaa puheenaiheen kokonaan. En viitsi edes yrittää, vaikka itsekkin kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on opittua. Ei saa näyttää ulospäin pahaa oloa. Sitten ollaan jo tosi pitkällä, kun julkisesti tulee itkukohtauksia. Pato on murtunut.

Mitähän sinäkin tiedät toisista ihmisistä. Toiset itkee ja toiset ei itke.

Aika paljon. Suuri ikäluokka joutui patoamaan tunteita ja eli tunnekylmyydessä. Kolme sukupolvea on tässä vierähtänyt. Neljäs säästyy tältä.

Joo ja sitten nämä ruikuttajat ruikuttaa näille huonovointisille. Miksei ne ruikuta toisilleen? -huonovointinen en enää kenenkään terapeutti

No mä annan muiden pulista, en avaudu kroonisesta syövästäni kenellekään. Kovimmilla valittajilla asiat on harvoin huonoimmassa jamassa.

Yksinkertainen tapa katsoa asioita ei tee niistä tosia. Ehkä on ryhmä, kerkeä hoitavat asiansa ja itsensä kuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Ikävää, että koet olevasi oikeasti masentunut, toisin kuin masentuneita teeskentelevät.

Hyvä, ettei teillä ole vakavia fyysisiä sairauksia.

Fyysisiä sairauksia ilmaantuu suurelle osalle ihmisiä jossain vaiheessa. Sairauksien vakavuudessa ei voi kilpailla eikä sellaiseen toivottavasti ole kenelläkään tarvetta. Muuten mennään siihen, että "Hyvä, ettet kuollut jo syntyessäsi".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävää, että koet olevasi oikeasti masentunut, toisin kuin masentuneita teeskentelevät.

Hyvä, ettei teillä ole vakavia fyysisiä sairauksia.

Sinä et sitä tiedä mitä kukin kokee sisällään ja käy läpi.

Surullista, että pää murenee eikä työnteko onnistu.

Pitkien syöpähoitojen ja elinsiirron jälkeen onneksi onnistuu.

Ei rahaa putoa taivaalta, jos kukaan ei tee mitään.

Vierailija kirjoitti:

Se on opittua, että tunteisiin ei vastata tai niitä on vähätelty. Älä nyt pienestä valita jne.

Myöhemmin kukaan ei ole kuunnellut tai ottanut koppia pahasta olosta.

Parikymppisenä mielenterveyteni hajosi lopullisesti ja oli pakko kertoa asiasta isälle, koska asuin vielä kotona. Ennen kertomista olin jo päässyt avun piiriin ja lääkäri oli luvannut kirjoittaa B-lausunnon ja että saan hakea Kelan tukemaa terapiaa. Olin myös tehnyt suunnitelman, että maksan terapiani opintolainalla.

Olin oireillut jo pienestä lapsesta alkaen, mutta ikinä ei puututtu vaan käskettiin olemaan reipas ja normaali. Mutta jossain vaiheessa tulee stoppi. Että ihminen vain hajoaa ja tätä ei voi kukaan estää, jos mielenterveys rakoilee!

Isä ei reagoinut hyvin vaan käski hankkimaan harrastuksen. En ollut siis harrastanut mitään pariin vuoteen masennuksen/ahdistuksen/pelkojen takia. Ne edelliset harrastuksetkin oli semmoista nuoralla tanssimista, en pärjännyt ihmisten kanssa ja sain usein paniikkikohtauksia. No joka tapauksessa ei siinä vielä mitään, harrastaminen on tervettä, mutta samalla isä KIELSI minua menemästä terapiaan. Koko asian kertominen oli niin raskasta, etten tiennyt, mitä tuohon olisi pitänyt sanoa. Joten toistin asiani ja kerroin, että saan jo apua ja tässä lähikuukausina tulen aloittamaan Kelan tukeman terapian. Ja että maksan kaiken omasta pussistani eli isän ei tarvitse laittaa senttiäkään terapiaani (vanhemmallani oli ulosottovelkaa ja siksi mietin, että isäni ilmeisesti kielsi, koska pelkäsi, että joutuisi maksumieheksi).

Isän mieli ei muuttunut. Hän avasi tietokoneen ja avasi sieltä harrasteluettelon. Hän käski etsimään sieltä uuden kivan harrastuksen. Ja että terapiaan ei vaan ole järkeä mennä, kuulemma.

Haistakoot ukko pitkän paskan. Menin terapiaan, mutta menin sitten salaa. En olisi halunnut salailla asiaa, koska kahdesti viikossa tulin vähän myöhemmin kotiin ja sitä piti sitten selitellä jollakin. Terapeutti halusi, että kertoisin isälleni vielä uudestaan, mutta en enää pystynyt. Se juna meni jo.

Itse en ymmärrä että kaikki omat asiat pitää huutaa maailmalle? Miksi? Ja ketä kiinnostaa?

Vierailija kirjoitti:

Ikävää, että koet olevasi oikeasti masentunut, toisin kuin masentuneita teeskentelevät.

Hyvä, ettei teillä ole vakavia fyysisiä sairauksia.

Njaa... Multa löytyy tähän bingoon molempiin suuntiin bingo. On sekä masennus, että vakavia fyysisiä sairauksia. Useampikin kappale. Yks niistä varmaan poistaa mut elävien kirjoista ennen kuin oon 40 eli ei tarvi aiheuttaa perheelle sitä surua että oisin lopettanut itseni, kun kroppa hoitaa homman kotiin, kun jaksaa sinnitellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on opittua, että tunteisiin ei vastata tai niitä on vähätelty. Älä nyt pienestä valita jne.

Myöhemmin kukaan ei ole kuunnellut tai ottanut koppia pahasta olosta.

Parikymppisenä mielenterveyteni hajosi lopullisesti ja oli pakko kertoa asiasta isälle, koska asuin vielä kotona. Ennen kertomista olin jo päässyt avun piiriin ja lääkäri oli luvannut kirjoittaa B-lausunnon ja että saan hakea Kelan tukemaa terapiaa. Olin myös tehnyt suunnitelman, että maksan terapiani opintolainalla.

Olin oireillut jo pienestä lapsesta alkaen, mutta ikinä ei puututtu vaan käskettiin olemaan reipas ja normaali. Mutta jossain vaiheessa tulee stoppi. Että ihminen vain hajoaa ja tätä ei voi kukaan estää, jos mielenterveys rakoilee!

Isä ei reagoinut hyvin vaan käski hankkimaan harrastuksen. En ollut siis harrastanut mitään pariin vuoteen masennuksen/ahdistuksen/pelkojen takia. Ne edelliset harrastuksetkin oli semmoista nuoralla tanssimista, en pärjännyt ihmisten kanssa ja sain usein paniikkikohtauksia. No joka tapauksessa ei siinä vielä mitään, harrastaminen on tervettä, mutta samalla isä KIELSI minua menemästä terapiaan. Koko asian kertominen oli niin raskasta, etten tiennyt, mitä tuohon olisi pitänyt sanoa. Joten toistin asiani ja kerroin, että saan jo apua ja tässä lähikuukausina tulen aloittamaan Kelan tukeman terapian. Ja että maksan kaiken omasta pussistani eli isän ei tarvitse laittaa senttiäkään terapiaani (vanhemmallani oli ulosottovelkaa ja siksi mietin, että isäni ilmeisesti kielsi, koska pelkäsi, että joutuisi maksumieheksi).

Isän mieli ei muuttunut. Hän avasi tietokoneen ja avasi sieltä harrasteluettelon. Hän käski etsimään sieltä uuden kivan harrastuksen. Ja että terapiaan ei vaan ole järkeä mennä, kuulemma.

Haistakoot ukko pitkän paskan. Menin terapiaan, mutta menin sitten salaa. En olisi halunnut salailla asiaa, koska kahdesti viikossa tulin vähän myöhemmin kotiin ja sitä piti sitten selitellä jollakin. Terapeutti halusi, että kertoisin isälleni vielä uudestaan, mutta en enää pystynyt. Se juna meni jo.

Ja asuit kotona, koska...?

Siis isäsi oli huono? Isässäsi oli vikaa? Isäsi teki väärin? Entä sinä?

Olit jo aikuinen. Mietitkö isäsi tarpeita/murheita/paineita tai sitä mitä mahdollisesti hänelle lauoit? Miten yleensä mielessäsi kävi, että olet hyvä tyyppi, jos itse maksat terapiasi? Tietysti aikuinen hoitaa omansa.

Ketä syytät nykyää tilanteestasi? Edelleen isääsi?

KENELLE sitä voisi puhua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävää, että koet olevasi oikeasti masentunut, toisin kuin masentuneita teeskentelevät.

Hyvä, ettei teillä ole vakavia fyysisiä sairauksia.

Sinä et sitä tiedä mitä kukin kokee sisällään ja käy läpi.

Itsemurhayrityksestä oli kulunut kaksi päivää, kun lähdin kavereiden kanssa ajelemaan muina miehinä. En ajatellut kertoa mitään. Ärsyynnyin kuitenkin jostain kevyestä kommentistä, tyyliin olen hullu, kun ajoin autoa hiukan erikoisesti. Tästä suutuin ja sanoin, että en halua enää olla kavereideni kanssa kavereita. Lähdin kotiin. Onneksi paras kaverini soitti perään ja ymmärsi. Oli vaistonnut, että kaikki ei ole ihan ok minulla. Olin hiukan herkillä. 

Ei pahasta olosta huudella kaikille.