50 v lähestyy, elämä ei ole seesteisempää. Kyseenalaistan kaiken

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen vähän masentunut. Vanhempani ovat jo huonokuntoisia ja toinen heistä kuolee varmaan lähikuukausina. On surullista seurata elämän loppupuolta ja olen alkanut sen myötä miettiä kuolemaa.

Eniten olen huolissani lapsestani, toivoisin, että hänellä menisi elämä hyvin.

En oikein pysty luottamaan siihen, että eläisin itse pitkään, päinvastoin korona on saanut pelkäämään, että saan lähiaikoina syövän ja että dementoidun jo låhivuosina. Olen alkanut tässä vähän laittaa asioitani kuntoon ja yksinkertaisemmalle mallille jo etukäteen.

N 50+

Varmasti kuoletkin ennenaikaisesti tuolla asenteella. Mitään ei kannata tehdä, mitään ei kannata odottaa, sama lyödä hanskat tiskiin ja jäädä maahan makaamaan kuolemaa odottamaan. Jee!

Vaan miten se korona dementiaan ja syöpään liittyy? 😃

Siitä on jo pitkään paljon tutkimustietoa, että korona aiheuttaa sekä dementiaa että lisää riskiä saada sypöä. Muita sairauksia toki myös, nuo ovat vain yhdet esimerkit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap taas tässä itse en sairauspuoleen keskittynyt. Enemmänkin siihen, että miten tästä jäljellä olevasta ajasta saisi mahdollisimman Paljon irti.

Niin ettei mikään oikeasti rajoittava tai korvien välissä oleva lukko rajoittaisi elämää vaan olisi vapautta ja uskallusta tosiaan elää. Ja tehdä.. niin mitä? Siis kaiken työt, rutiinin ja kuntoilun ohessa.

Ja se myös mikä huolettaa, että mitä enemmän haluan vapautta ja irti rutinerats, sitä enemmän mieheni niihin rutiineihin haluaa jumiutua. Ehkä me vaan halutaan erilaiset loppuelämät.

Täh? Miehesi on vain miehesi, ei kai hän nyt sinun elämästä pysty kokonaan päättämään ja sitä oman mielensä mukaiseksi tekemään? Et kai sinä ole napanuoralla tai kahleilla miehessäsi kiinni hyvä nainen? Aikuistu hyvä ihminen, jos et ole vielä aikuistunut tähän ikään mennessä. Et voi syyttää miestäsi siitä, että sinä jumitat.

Ei minun toki tarvitse jumittaa, vaikka hän jumittakin. Mutta se rajoittaa, että emme voi olla villejä ja vapaata YHDESSÄ. Eli sitä vauhdikasta ja aktiivista yhteiselämää ei voi yksin elää. Ja toki voin itse mennä, tehdä, harrastaa ja muokata omaa elämääni mutta en yksin meidän yhteiselämää.

Mikäli mies ei halua muuttaa tai hankkia yhdessä minun kanssani mökkiä, en voi sitä itse tehdä yhdessä. Ymmärrät varmaan eron. Ja jos haluamme loppuelämältämne eri asioita, ei loppuelämää ehkä voi viettää yhdessä.

Ap

En tiedä, mutta kannattaa ihan oikeasti olla aika nopea. Sinä olet *villi ja vapaa* ehkä noin kuusikymppiseksi, ja sen jälkeen armottomasti vanhus. Tiedän, että kuulostaa ikävältä, mutta joskus teille keski-iässä seonneille on sanottava suoraan, että uutta nuoruutta ei ole tulossa - päinvastoin. Kiihtyvä alamäki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap taas tässä itse en sairauspuoleen keskittynyt. Enemmänkin siihen, että miten tästä jäljellä olevasta ajasta saisi mahdollisimman Paljon irti.

Niin ettei mikään oikeasti rajoittava tai korvien välissä oleva lukko rajoittaisi elämää vaan olisi vapautta ja uskallusta tosiaan elää. Ja tehdä.. niin mitä? Siis kaiken työt, rutiinin ja kuntoilun ohessa.

Ja se myös mikä huolettaa, että mitä enemmän haluan vapautta ja irti rutinerats, sitä enemmän mieheni niihin rutiineihin haluaa jumiutua. Ehkä me vaan halutaan erilaiset loppuelämät.

Täh? Miehesi on vain miehesi, ei kai hän nyt sinun elämästä pysty kokonaan päättämään ja sitä oman mielensä mukaiseksi tekemään? Et kai sinä ole napanuoralla tai kahleilla miehessäsi kiinni hyvä nainen? Aikuistu hyvä ihminen, jos et ole vielä aikuistunut tähän ikään mennessä. Et voi syyttää miestäsi siitä, että sinä jumitat.

Ei minun toki tarvitse jumittaa, vaikka hän jumittakin. Mutta se rajoittaa, että emme voi olla villejä ja vapaata YHDESSÄ. Eli sitä vauhdikasta ja aktiivista yhteiselämää ei voi yksin elää. Ja toki voin itse mennä, tehdä, harrastaa ja muokata omaa elämääni mutta en yksin meidän yhteiselämää.

Mikäli mies ei halua muuttaa tai hankkia yhdessä minun kanssani mökkiä, en voi sitä itse tehdä yhdessä. Ymmärrät varmaan eron. Ja jos haluamme loppuelämältämne eri asioita, ei loppuelämää ehkä voi viettää yhdessä.

Ap

En ymmärrä miksi olet niin kiinni siinä miehessäsi.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 25 vuotta, olemme onnellisia ja meillä on todella mukavaa yhdessä, mutta onhan meillä molemmilla on oma elämä ja ystävät myös. Ei minun tarvitse kysyä mieheltäni lupaa tekemisiini ja elämiseen. Ei meidän tarvitse koko aikaa istua käsi kädessä, ajatella samoin ja käydä paskallakin samaan aikaan niin kuin ilmeisesti teillä tehdään.

Jotenkin ihan uskomattoman kuuloista, että joku viisikymppinen nainen tarvitsee miehensä olemaan itdelleen se ainoa bestis, jonka kanssa voi mennä ja tehdä. Missä sinun muut ystäväsi ovat? Entä onko miehelläsi elämää parisuhteenne ulkopuolella?

Ei tarvitse lupaa kysellä minunkaan omiin tekemisiini. Mutta esim talon myynti ei kyllä yksin onnistu. Myöskään mökkiä en halua yksin alkaa hankkimaan, mielestäni liian iso pala sekä taloudellisesti että hoidannallisesti yhdelle ihmiselle.

Muuten meillä on omat harrastukset ja omia ystäviä, matkoilla on käyty sekä yhdessä että erikseen. Eikä myöskään kädestä tarvitse pidellä mutta olisihan se lopouelämän yhteiselo mukavampaa jos jotain yhteistäkin vielä olisi.

Jos vaan jaetaan talo ilman yhteistä tekemistä, niin mikä olo siinä on? Voin luopua osuudestani ja saada myös taloudellista vapautta ja käyttää ne rahat muuhun.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap taas tässä itse en sairauspuoleen keskittynyt. Enemmänkin siihen, että miten tästä jäljellä olevasta ajasta saisi mahdollisimman Paljon irti.

Niin ettei mikään oikeasti rajoittava tai korvien välissä oleva lukko rajoittaisi elämää vaan olisi vapautta ja uskallusta tosiaan elää. Ja tehdä.. niin mitä? Siis kaiken työt, rutiinin ja kuntoilun ohessa.

Ja se myös mikä huolettaa, että mitä enemmän haluan vapautta ja irti rutinerats, sitä enemmän mieheni niihin rutiineihin haluaa jumiutua. Ehkä me vaan halutaan erilaiset loppuelämät.

Se on tämän elämänvaiheen kehitystehtävä selvitellä näitä.

https://www.terve.fi/artikkelit/ala-ole-ikavuosiesi-vanki-nain-loydat-i…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap taas tässä itse en sairauspuoleen keskittynyt. Enemmänkin siihen, että miten tästä jäljellä olevasta ajasta saisi mahdollisimman Paljon irti.

Niin ettei mikään oikeasti rajoittava tai korvien välissä oleva lukko rajoittaisi elämää vaan olisi vapautta ja uskallusta tosiaan elää. Ja tehdä.. niin mitä? Siis kaiken työt, rutiinin ja kuntoilun ohessa.

Ja se myös mikä huolettaa, että mitä enemmän haluan vapautta ja irti rutinerats, sitä enemmän mieheni niihin rutiineihin haluaa jumiutua. Ehkä me vaan halutaan erilaiset loppuelämät.

Täh? Miehesi on vain miehesi, ei kai hän nyt sinun elämästä pysty kokonaan päättämään ja sitä oman mielensä mukaiseksi tekemään? Et kai sinä ole napanuoralla tai kahleilla miehessäsi kiinni hyvä nainen? Aikuistu hyvä ihminen, jos et ole vielä aikuistunut tähän ikään mennessä. Et voi syyttää miestäsi siitä, että sinä jumitat.

Ei minun toki tarvitse jumittaa, vaikka hän jumittakin. Mutta se rajoittaa, että emme voi olla villejä ja vapaata YHDESSÄ. Eli sitä vauhdikasta ja aktiivista yhteiselämää ei voi yksin elää. Ja toki voin itse mennä, tehdä, harrastaa ja muokata omaa elämääni mutta en yksin meidän yhteiselämää.

Mikäli mies ei halua muuttaa tai hankkia yhdessä minun kanssani mökkiä, en voi sitä itse tehdä yhdessä. Ymmärrät varmaan eron. Ja jos haluamme loppuelämältämne eri asioita, ei loppuelämää ehkä voi viettää yhdessä.

Ap

En ymmärrä miksi olet niin kiinni siinä miehessäsi.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 25 vuotta, olemme onnellisia ja meillä on todella mukavaa yhdessä, mutta onhan meillä molemmilla on oma elämä ja ystävät myös. Ei minun tarvitse kysyä mieheltäni lupaa tekemisiini ja elämiseen. Ei meidän tarvitse koko aikaa istua käsi kädessä, ajatella samoin ja käydä paskallakin samaan aikaan niin kuin ilmeisesti teillä tehdään.

Jotenkin ihan uskomattoman kuuloista, että joku viisikymppinen nainen tarvitsee miehensä olemaan itdelleen se ainoa bestis, jonka kanssa voi mennä ja tehdä. Missä sinun muut ystäväsi ovat? Entä onko miehelläsi elämää parisuhteenne ulkopuolella?

Ei tarvitse lupaa kysellä minunkaan omiin tekemisiini. Mutta esim talon myynti ei kyllä yksin onnistu. Myöskään mökkiä en halua yksin alkaa hankkimaan, mielestäni liian iso pala sekä taloudellisesti että hoidannallisesti yhdelle ihmiselle.

Muuten meillä on omat harrastukset ja omia ystäviä, matkoilla on käyty sekä yhdessä että erikseen. Eikä myöskään kädestä tarvitse pidellä mutta olisihan se lopouelämän yhteiselo mukavampaa jos jotain yhteistäkin vielä olisi.

Jos vaan jaetaan talo ilman yhteistä tekemistä, niin mikä olo siinä on? Voin luopua osuudestani ja saada myös taloudellista vapautta ja käyttää ne rahat muuhun.

Ap

Kirjoitit aloituksessa, että "Suru siitä, että ollaan riidelty ja monta hetkeä elämästä on sen takia heitetty hukkaan."

Mutta nyt kuitenkin väniset edellisissä viesteissä, että halua ehdottomasti olla miehesi kanssa yhdessä.

Eihän sinusta ota Erkkikään selvää. Mitä muita pään sisäisiä ongelmia sinulla on? Tai älä kerro, ketään ei kiinnosta. Pärjäile.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap taas tässä itse en sairauspuoleen keskittynyt. Enemmänkin siihen, että miten tästä jäljellä olevasta ajasta saisi mahdollisimman Paljon irti.

Niin ettei mikään oikeasti rajoittava tai korvien välissä oleva lukko rajoittaisi elämää vaan olisi vapautta ja uskallusta tosiaan elää. Ja tehdä.. niin mitä? Siis kaiken työt, rutiinin ja kuntoilun ohessa.

Ja se myös mikä huolettaa, että mitä enemmän haluan vapautta ja irti rutinerats, sitä enemmän mieheni niihin rutiineihin haluaa jumiutua. Ehkä me vaan halutaan erilaiset loppuelämät.

Täh? Miehesi on vain miehesi, ei kai hän nyt sinun elämästä pysty kokonaan päättämään ja sitä oman mielensä mukaiseksi tekemään? Et kai sinä ole napanuoralla tai kahleilla miehessäsi kiinni hyvä nainen? Aikuistu hyvä ihminen, jos et ole vielä aikuistunut tähän ikään mennessä. Et voi syyttää miestäsi siitä, että sinä jumitat.

Ei minun toki tarvitse jumittaa, vaikka hän jumittakin. Mutta se rajoittaa, että emme voi olla villejä ja vapaata YHDESSÄ. Eli sitä vauhdikasta ja aktiivista yhteiselämää ei voi yksin elää. Ja toki voin itse mennä, tehdä, harrastaa ja muokata omaa elämääni mutta en yksin meidän yhteiselämää.

Mikäli mies ei halua muuttaa tai hankkia yhdessä minun kanssani mökkiä, en voi sitä itse tehdä yhdessä. Ymmärrät varmaan eron. Ja jos haluamme loppuelämältämne eri asioita, ei loppuelämää ehkä voi viettää yhdessä.

Ap

En ymmärrä miksi olet niin kiinni siinä miehessäsi.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 25 vuotta, olemme onnellisia ja meillä on todella mukavaa yhdessä, mutta onhan meillä molemmilla on oma elämä ja ystävät myös. Ei minun tarvitse kysyä mieheltäni lupaa tekemisiini ja elämiseen. Ei meidän tarvitse koko aikaa istua käsi kädessä, ajatella samoin ja käydä paskallakin samaan aikaan niin kuin ilmeisesti teillä tehdään.

Jotenkin ihan uskomattoman kuuloista, että joku viisikymppinen nainen tarvitsee miehensä olemaan itdelleen se ainoa bestis, jonka kanssa voi mennä ja tehdä. Missä sinun muut ystäväsi ovat? Entä onko miehelläsi elämää parisuhteenne ulkopuolella?

Ei tarvitse lupaa kysellä minunkaan omiin tekemisiini. Mutta esim talon myynti ei kyllä yksin onnistu. Myöskään mökkiä en halua yksin alkaa hankkimaan, mielestäni liian iso pala sekä taloudellisesti että hoidannallisesti yhdelle ihmiselle.

Muuten meillä on omat harrastukset ja omia ystäviä, matkoilla on käyty sekä yhdessä että erikseen. Eikä myöskään kädestä tarvitse pidellä mutta olisihan se lopouelämän yhteiselo mukavampaa jos jotain yhteistäkin vielä olisi.

Jos vaan jaetaan talo ilman yhteistä tekemistä, niin mikä olo siinä on? Voin luopua osuudestani ja saada myös taloudellista vapautta ja käyttää ne rahat muuhun.

Ap

Sun pointtisi on varsin järkeenkäypä. Ei isoja asioita (talon myynti, muutto ulkomaillem, tms) aleta yksinään tekemään, jos on naimisissa. Mutta voisitko soveltaa sitä pienemmässä mittakaavassa? Kokeile vuokramökkiä, edullisia löytyy kun vaatimattomampi kelpaa. Löytyiskö sulla joku ystävä auttamaan etsinnässä, jos se tuntuu yksin tylsältä? Arki-iltojen tylsyyteen suosittelen jotain harrastusta. Tanssi, kuoro, ryhmäliikunta. Käsitöitä tai lenkkeilyä voi harrastaa yksinkin, mutta kannattaa aktiivisesti hakeutua uusiin paikkoihin joissa voi tutustua uusiin kavereihin.

Minusta tämä on aiheellista keskustelua, en käsitä miten jotkut jaksaa tulla tänne irvistelemään.

N47 

Vaihdevuodet

Jotenkin ihana ketju.

Omat viiskymppiset siintävät edessä, yöks :D, ja toivon todellakin sen päivän menevän jossain aivosumussa, ei ole minkään valtakunnan haluja juhlistaa ko. päivää. En tosin ole synttärijuhlien harrastaja ollutkaan ikinä. Ja toivottavasti kukaan eikä mikään taho ota koppia koko päivästä millään tavalla!

Mutta tunnistan tämän eletyn elämän reflektoinnin sekä tulevan näyttäytymisen epävarmuuden. Faktahan on se, että elettyä on enemmän takanapäin kuin edessä. Oma lähtölaskenta on jo alkanut sairastuttuani. Vanhempani ovat jo kuolleet, isän menetin teini-ikäisenä ja äitini hoidin ns. etäomaishoitajana pienten lasteni kanssa satojen kilometrien päästä; hullun hommaa näin jälkikäteen ajateltuna tuota matkantekoa yhdistettynä työ- ja kotielämään, silloiselle työnantajalle olen ikuisesti kiitollinen ymmärryksestä ja joustamisesta. Toisaalta ainokaisena ei paljon vaihtoehtoja ollut ja vaikka ko. aika oli henkisesti varsinkin rankkaa ja raadollista, niin jälkikäteen voin sanoa, että hyvin jaksettu.

Kohdallani oma elämäni on enemmän ottanut kuin antanut mutta siitä voin syyttää vain omia valintojani. Tietoisuus siis omien tekemisten suurista vaikutuslinjoista on ollut ja on yhä aika raadollinen. Mutta minkäs teet, niillä korteilla pelataan mitä on saatu ja miten ymmärtää pelata. Omat lapset ovat aikuistumisen kynnyksillä, toivon että osaan luotsata heitä, rohkaista ottamaan omaa elämää haltuunsa ja uskomaan itseensä.

Ydinperhettä heille en pystynyt tarjoamaan, tosin siihen tarvitaan kaksi aikuista, jotka tahtovat sitä yhdessä. Me kaksi emme tahtoneet tarpeeksi emmekä osanneet. Siitä kannan omalta osaltani toisaalta syyllisyyttä. Toisaalta olen äärimmäisen helpottunut, kaikkeni tein ja se riitti siihen mihin riitti.

Olo on siis kuin olisin juna-asemalla. Katson loittonevaa junaa. Elettyä elämää on mutta myös sitä elämätöntä, omien toiveiden ja haaveiden unohtamista. Nyt voi vain todeta, että "paskaa tapahtuu". Mielekkyyttä yritän löytää jotenkin päiviin, joissa huokuu se luopumisen tuska ja ilo lapsiani ajatellen. Maailmalle kuuluvat, tiedän sen, minun eivät koskaan ole olleetkaan mutta onhan se - kasvunpaikkaa itselleni.

Ap:lle sanoisin, että ole armollinen itsellesi. Ristiriitaisuudet ja asioiden kyseenalaistamiset kuuluvat vain kuvioon. Mieti, mitä haluat jatkolta ja mihin kykenet. Ehkä todellakin haluatte erilaiset kuviot loppuelämäksi kuten sanoit. Ehkä reittinne erkaantuvat omille kursseille mutta aika-ajoin palaatte samalle reitille. Ts. jos yhdessäolo on kuitenkin vaivatonta, niin pitäkää kiinni siitä. Omia menoja saa ja pitää olla mutta mieluummin sitä kuitenkin haluaa vanheta yhdessä kerran rinnalla on kumppani, joka myöskin on vuosien saatossa muuttunut kuten sinäkin. Tässä joku jo mielestäni viisaasti ehdotti esim. vuokramökkiä ja sen oman ajan maksimoimista sitä myöten, ihan varteenotettava kokeilu? Ja jos sinulla on mahdollista, niin toteuta niitä omia toiveitasi ja haaveitasi. Plussia "vain" ovat.

Keskeneräisiä me kaikki vielä ollaan mutta kehityskelpoisia kuitenkin. Yritetään saada otetta elämän tyytyväisyydestä, onnellisuudestakin. Jos ei muuten, niin ne pienet ilot ja ne pienet mutta tärkeät omat haluamiset. Ne ovat tärkeitä.

Olen 52vee. Tympii tämä elämän teatteri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hah 😃 Tätä on tullut pohdittua viimeaikoina, kun itselläkin 50 häämöttää, että miten niin monet muut saman ikäiset ovat niin kovin vanhoja ja elämään kyllästyneitä. En minä.

Ok, naama ei ole enää niin kovin nätti, mut ei nyt rumakaan. Kroppa vähän joskus reistaa, mut sille voi tehdä asioita elämäntavoilla. Lapsia on kasvatettu liuta, omia ja lainalapsia, osa vielä vaiheessa. Velkaa on, mutta so not? Olen tehnyt elämässä valtavasti asioita, nähnyt ja kokenut, saavuttanutkin.

Vielä ei kiinnosta pysähtyä ja "seestyä". Mulla on hirveesti suunnitelmia tulevaisuuden varalle ja koko ajan jotain uutta meneillään ja harrastelen kaikenlaista. Eniten tässä huolestuttaa, että jos minäkin tulen vanhaksi, enkä ehdi tekemään kaikkea mitä haluan.

Miks te ihmiset valitsette suhtautua elämään noin negatiivisesti? Eläkää paremmin, se on teidän oma ainoa elämänne, josta voitte tehdä mitä haluatte. Kaikki esteet on korvien välissä.

Kyllä joo; sairaudet ja muut ovat korvien välissä. Jeesus miten lapsellinen ihminen!

Kyllä minä ainakin olen paremmin lapsellinen ja onnellinen kuin sinunlaisesi pessimisti.

Jeesuskin neuvoi ihmisiä olemaan lapsenmielisiä. Se on avain onneen.

-eri-

En tunnista näitä vanhoja raihnaisia vänisijöitä omaksi ikäluokakseni. Olen 49 vuotias ja elämäni kunnossa. Tuskin tunnen itseäni edes täysi-ikäiseksi vieläkään. Elämäni on vasta alussa.

Tätä se positiivinen asenne saa aikaan."Optimisti saa kaiken, pessimisti ei mitään".

Vierailija kirjoitti:

Olen 52vee. Tympii tämä elämän teatteri.

Sama ikä ja olen elämän sivustakatsoja eikä ohjelma kiinnosta. Luonnehtisin kaupunkilaiserakoksi.

M

Olen melkein viisikymppinen. Kaikki on ihan hyvin. Tietysti aina kaikki ei mene suunnitellusti.

Mitään lääkkeitä tai vaivoja minulla ei ole. Tein eilen salilla maven ennätyksen.

Vaihdevuosistakaan en vielä tiedä mitään. Varmaan nekin aikanaan ilmaantuu.

N49

Ap: Miksi olet riidellyt? Ei sinun olisi tarvinnut. Riitely on valinta. Naisilla on usein joku tarve riidellä, muuten ei koe elävänsä?

Vierailija kirjoitti:

Ei noi kermaperseet tajua, että kärsimys tulee myös niille ja läheisilleen. Sitten vingutaan ja haistaan paskalle laitoksissa niiiin yllättyneinä! Ja niiiiin _ansaitusti_! Luulivat että elämä on nautittavaksi, debiilit 🤣

Ei siis saa olla tyytyväinen elämäänsä, vaan täytyy 50-vuotiaasta asti olla surkeana ja valittaa kurjaa kohtaloa? Kun sinne laitokseen päädytään vasta vuosikymmenien päästä. 

Laitokseen pääsee/joutuu vanhus nykyään vasta kun on jo täysin kykenemätön asumaan kotona. Sellainen joka ei muista missä on ja minkä ikäinen on. Laitoksessa ollaan milloin "kesämökillä" milloin "koulussa", joskus etsitään äitiä. Todellinen kermaperse ei ole vanhustyötä tehnyt eikä tiedä millaisessa kunnossa ne vanhukset oikeasti ovat. Onnekseen he eivät täysin ymmärrä tilaansa. 

Mutta nytkö ei saa elämästään nauttia? 

Onpa sinulla ankeaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap taas tässä itse en sairauspuoleen keskittynyt. Enemmänkin siihen, että miten tästä jäljellä olevasta ajasta saisi mahdollisimman Paljon irti.

Niin ettei mikään oikeasti rajoittava tai korvien välissä oleva lukko rajoittaisi elämää vaan olisi vapautta ja uskallusta tosiaan elää. Ja tehdä.. niin mitä? Siis kaiken työt, rutiinin ja kuntoilun ohessa.

Ja se myös mikä huolettaa, että mitä enemmän haluan vapautta ja irti rutinerats, sitä enemmän mieheni niihin rutiineihin haluaa jumiutua. Ehkä me vaan halutaan erilaiset loppuelämät.

Täh? Miehesi on vain miehesi, ei kai hän nyt sinun elämästä pysty kokonaan päättämään ja sitä oman mielensä mukaiseksi tekemään? Et kai sinä ole napanuoralla tai kahleilla miehessäsi kiinni hyvä nainen? Aikuistu hyvä ihminen, jos et ole vielä aikuistunut tähän ikään mennessä. Et voi syyttää miestäsi siitä, että sinä jumitat.

Ei minun toki tarvitse jumittaa, vaikka hän jumittakin. Mutta se rajoittaa, että emme voi olla villejä ja vapaata YHDESSÄ. Eli sitä vauhdikasta ja aktiivista yhteiselämää ei voi yksin elää. Ja toki voin itse mennä, tehdä, harrastaa ja muokata omaa elämääni mutta en yksin meidän yhteiselämää.

Mikäli mies ei halua muuttaa tai hankkia yhdessä minun kanssani mökkiä, en voi sitä itse tehdä yhdessä. Ymmärrät varmaan eron. Ja jos haluamme loppuelämältämne eri asioita, ei loppuelämää ehkä voi viettää yhdessä.

Ap

En tiedä, mutta kannattaa ihan oikeasti olla aika nopea. Sinä olet *villi ja vapaa* ehkä noin kuusikymppiseksi, ja sen jälkeen armottomasti vanhus. Tiedän, että kuulostaa ikävältä, mutta joskus teille keski-iässä seonneille on sanottava suoraan, että uutta nuoruutta ei ole tulossa - päinvastoin. Kiihtyvä alamäki.

Geenit ja oma kunto vaikuttaa. Jos oma äiti on kuusikymppisenä raihnainen, niin todennäköisesti on itsekin, ellei sitten ole jotain tosi erilailla esim elintavoissa (äiti on raihnainen ylipainon takia?). Mutta jos on koko ikänsä liikkunut ja oma äitinsäkin on kuin vieterinjousi vielä 75-vuotiaana, todennäköisesti omakin eläkeaika menee ihan mukavissa merkeissä. Noin fyysisen jaksamisen kannalta. Ellei sairastu, lisätään disclaimer kun joku kuitenkin tulee nillittämään.