Lapseen ei toimi mikään muu kuin uhkailu ja kiristys, miten muuttaa tilanne?

Vierailija kirjoitti:

Mä omani kanssa olen jo tavallaan luovuttanut, että tällaista se nyt sitten varmaan on. On ollut hirveän uhmakas jo oikeastaan ihan vauvasta saakka, mihinkä se siitä muuttuisi.

En tiedä mihin liittyy, jotain vallan hakemista varmaankin. Haluaa muutenkin olla pomo leikeissä ja sisarusten kesken. Muistan kun 3v:na yritin selventää lapselleni, että äiti päättää. "Minä olen pomo! Minä olen perheen pomo!", huusi hän hysteerisenä.

Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän huomaan, että hieno ihminen hänestä on kasvamassa noin niinkun muuten. Osaa leikkiä ja olla normaalissa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Minua hän eniten haastaa, eikä moni edes ymmärrä kun yritän puhua miten vaativahoitoinen lapsi on kotioloissa ollut.

Vuosien aikana tilanne sikäli helpottanut, että paremmin alkanut ymmärtää Miksi joku asia on kielletty kun siitä kanssaan keskustelee. Toivotaan, että se järkyttävä vastustus kaikkeen jotenkin sitä myöten laantuisi ennen teini-ikää.

Meillä on juuri tuollaista, että on pienestä saakka ollut uhmakas luonteeltaan ja äärimmäisen voimakastahtoinen. Ja kun hänelle on selvennetty, että äiti on pomo, niin on itkenyt samoin kuin sinun lapsi että ei kun hän on perheen pomo. Ja haluaa olla pomo kavereiden kesken ja kun on vaikka isovanhempia käymässä. Pitää jotenkin selvänä, että olisi pomo. Tavallaan ymmärrän hänen luonnetta, koska olen itse myös äärimmäisen voimakastahtoinen ollut aina, jo ihan pienenä ja olin itsekin lapsena sitä mieltä, että olen perheen pomo. Johtotehtäviin työelämässä päädyinkin ja niissä viihdyn. Omat vanhempani eivät muuten aikoinaan saaneet minua ollenkaan aisoihin, en yksinkertaisesti välittänyt edes heidän uhkauksista mitään. Olin kyllä hyväkäytöksinen, koska ymmärsin jo varhain, että sillä tavalla saa menestystä asioissa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä omani kanssa olen jo tavallaan luovuttanut, että tällaista se nyt sitten varmaan on. On ollut hirveän uhmakas jo oikeastaan ihan vauvasta saakka, mihinkä se siitä muuttuisi.

En tiedä mihin liittyy, jotain vallan hakemista varmaankin. Haluaa muutenkin olla pomo leikeissä ja sisarusten kesken. Muistan kun 3v:na yritin selventää lapselleni, että äiti päättää. "Minä olen pomo! Minä olen perheen pomo!", huusi hän hysteerisenä.

Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän huomaan, että hieno ihminen hänestä on kasvamassa noin niinkun muuten. Osaa leikkiä ja olla normaalissa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Minua hän eniten haastaa, eikä moni edes ymmärrä kun yritän puhua miten vaativahoitoinen lapsi on kotioloissa ollut.

Vuosien aikana tilanne sikäli helpottanut, että paremmin alkanut ymmärtää Miksi joku asia on kielletty kun siitä kanssaan keskustelee. Toivotaan, että se järkyttävä vastustus kaikkeen jotenkin sitä myöten laantuisi ennen teini-ikää.

Meillä on juuri tuollaista, että on pienestä saakka ollut uhmakas luonteeltaan ja äärimmäisen voimakastahtoinen. Ja kun hänelle on selvennetty, että äiti on pomo, niin on itkenyt samoin kuin sinun lapsi että ei kun hän on perheen pomo. Ja haluaa olla pomo kavereiden kesken ja kun on vaikka isovanhempia käymässä. Pitää jotenkin selvänä, että olisi pomo. Tavallaan ymmärrän hänen luonnetta, koska olen itse myös äärimmäisen voimakastahtoinen ollut aina, jo ihan pienenä ja olin itsekin lapsena sitä mieltä, että olen perheen pomo. Johtotehtäviin työelämässä päädyinkin ja niissä viihdyn. Omat vanhempani eivät muuten aikoinaan saaneet minua ollenkaan aisoihin, en yksinkertaisesti välittänyt edes heidän uhkauksista mitään. Olin kyllä hyväkäytöksinen, koska ymmärsin jo varhain, että sillä tavalla saa menestystä asioissa. Ap

Miksi olet syöttänyt lapsellesi moisia pomojuttuja. Olisit vain rauhallisesti todennut, että sinä olet aikuinen, joten sinä päätät.

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa, kun olette noilla menneet jo vuosia. Itse käyttäydyin rauhallisesti ja kunnioittavasti lapsia kohtaan vauvasta alkaen, joten he kasvoivat hyviin tapoihin. Muutamia kertoja olin vihainen, jos oli tarvetta ja lapset ymmärsivät hyvin pian, että kellään ei ole kivaa, jos äiti on vihainen.

Keskusteluyhteys, hyväksyminen ja rakkaus. Ne toimivat edelleen teini-iässäkin.

Virheitä saa tehdä ja harmittaakin saa, mutta ne tunteet voi käsitellä ilman huonoa käytöstä.

Olen tainnut antaa väärän kuvan aloituksessa itsestäni, jos minua pidetään jotenkin huutavana, vihaisena ja riehuvana äitinä. Olen rauhallinen, en huuda lapselle juuri ikinä. Yhden käden sormilla voi laskea ne kerrat kun olen suuttunut siten, että olen karjunut. Muutenkin suhtaudun lapseeni kunnioittavasti ja ystävällisesti. Ja meillä on hyvä keskusteluyhteys ja paljon rakkautta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä omani kanssa olen jo tavallaan luovuttanut, että tällaista se nyt sitten varmaan on. On ollut hirveän uhmakas jo oikeastaan ihan vauvasta saakka, mihinkä se siitä muuttuisi.

En tiedä mihin liittyy, jotain vallan hakemista varmaankin. Haluaa muutenkin olla pomo leikeissä ja sisarusten kesken. Muistan kun 3v:na yritin selventää lapselleni, että äiti päättää. "Minä olen pomo! Minä olen perheen pomo!", huusi hän hysteerisenä.

Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän huomaan, että hieno ihminen hänestä on kasvamassa noin niinkun muuten. Osaa leikkiä ja olla normaalissa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Minua hän eniten haastaa, eikä moni edes ymmärrä kun yritän puhua miten vaativahoitoinen lapsi on kotioloissa ollut.

Vuosien aikana tilanne sikäli helpottanut, että paremmin alkanut ymmärtää Miksi joku asia on kielletty kun siitä kanssaan keskustelee. Toivotaan, että se järkyttävä vastustus kaikkeen jotenkin sitä myöten laantuisi ennen teini-ikää.

Meillä on juuri tuollaista, että on pienestä saakka ollut uhmakas luonteeltaan ja äärimmäisen voimakastahtoinen. Ja kun hänelle on selvennetty, että äiti on pomo, niin on itkenyt samoin kuin sinun lapsi että ei kun hän on perheen pomo. Ja haluaa olla pomo kavereiden kesken ja kun on vaikka isovanhempia käymässä. Pitää jotenkin selvänä, että olisi pomo. Tavallaan ymmärrän hänen luonnetta, koska olen itse myös äärimmäisen voimakastahtoinen ollut aina, jo ihan pienenä ja olin itsekin lapsena sitä mieltä, että olen perheen pomo. Johtotehtäviin työelämässä päädyinkin ja niissä viihdyn. Omat vanhempani eivät muuten aikoinaan saaneet minua ollenkaan aisoihin, en yksinkertaisesti välittänyt edes heidän uhkauksista mitään. Olin kyllä hyväkäytöksinen, koska ymmärsin jo varhain, että sillä tavalla saa menestystä asioissa. Ap

Miksi olet syöttänyt lapsellesi moisia pomojuttuja. Olisit vain rauhallisesti todennut, että sinä olet aikuinen, joten sinä päätät.

En ole syöttänyt hänelle pomojuttuja vaan rauhallisesti selittänyt, että äiti on aikuinen ja siksi äiti päättää. Pomosanan ja pomojutut on oppinut muualta. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä omani kanssa olen jo tavallaan luovuttanut, että tällaista se nyt sitten varmaan on. On ollut hirveän uhmakas jo oikeastaan ihan vauvasta saakka, mihinkä se siitä muuttuisi.

En tiedä mihin liittyy, jotain vallan hakemista varmaankin. Haluaa muutenkin olla pomo leikeissä ja sisarusten kesken. Muistan kun 3v:na yritin selventää lapselleni, että äiti päättää. "Minä olen pomo! Minä olen perheen pomo!", huusi hän hysteerisenä.

Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän huomaan, että hieno ihminen hänestä on kasvamassa noin niinkun muuten. Osaa leikkiä ja olla normaalissa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Minua hän eniten haastaa, eikä moni edes ymmärrä kun yritän puhua miten vaativahoitoinen lapsi on kotioloissa ollut.

Vuosien aikana tilanne sikäli helpottanut, että paremmin alkanut ymmärtää Miksi joku asia on kielletty kun siitä kanssaan keskustelee. Toivotaan, että se järkyttävä vastustus kaikkeen jotenkin sitä myöten laantuisi ennen teini-ikää.

Meillä on juuri tuollaista, että on pienestä saakka ollut uhmakas luonteeltaan ja äärimmäisen voimakastahtoinen. Ja kun hänelle on selvennetty, että äiti on pomo, niin on itkenyt samoin kuin sinun lapsi että ei kun hän on perheen pomo. Ja haluaa olla pomo kavereiden kesken ja kun on vaikka isovanhempia käymässä. Pitää jotenkin selvänä, että olisi pomo. Tavallaan ymmärrän hänen luonnetta, koska olen itse myös äärimmäisen voimakastahtoinen ollut aina, jo ihan pienenä ja olin itsekin lapsena sitä mieltä, että olen perheen pomo. Johtotehtäviin työelämässä päädyinkin ja niissä viihdyn. Omat vanhempani eivät muuten aikoinaan saaneet minua ollenkaan aisoihin, en yksinkertaisesti välittänyt edes heidän uhkauksista mitään. Olin kyllä hyväkäytöksinen, koska ymmärsin jo varhain, että sillä tavalla saa menestystä asioissa. Ap

Mun mielestä toi on oikein hyvä piirre, jolla voi elämässä päästä pitkällekin jos johtaminen kohdistuu lopulta hyviin asioihin. Niinkuin sullekin on lopulta käynyt! Itsellänihän ei ole mitään voitontahtoa tai johtamisen halua, niin sitä on välillä vaikea ymmärtää.

Olin lapseni kanssa eräässä kerhossa kun oli 3 vuotias ja muistan kun otti muut lapset mukaan leikkiinsä huutamalla, että tulkaa jengi ja muut seurasi innokkaasti. Hyvä mieli sitä oli seurata.

Siinä kai se täytyy keskittyä noihin neuvottelutaitojen ja hyvän ihmisen kasvattamiseen ja todeta, että hän tosiaan on vain sen luonteinen. Toki on ne selkeät rajat mistä on pakko pitää myös kiinni, mutta se on sitten meidän äitien epäkiitollinen homma välillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa, kun olette noilla menneet jo vuosia. Itse käyttäydyin rauhallisesti ja kunnioittavasti lapsia kohtaan vauvasta alkaen, joten he kasvoivat hyviin tapoihin. Muutamia kertoja olin vihainen, jos oli tarvetta ja lapset ymmärsivät hyvin pian, että kellään ei ole kivaa, jos äiti on vihainen.

Keskusteluyhteys, hyväksyminen ja rakkaus. Ne toimivat edelleen teini-iässäkin.

Virheitä saa tehdä ja harmittaakin saa, mutta ne tunteet voi käsitellä ilman huonoa käytöstä.

Olen tainnut antaa väärän kuvan aloituksessa itsestäni, jos minua pidetään jotenkin huutavana, vihaisena ja riehuvana äitinä. Olen rauhallinen, en huuda lapselle juuri ikinä. Yhden käden sormilla voi laskea ne kerrat kun olen suuttunut siten, että olen karjunut. Muutenkin suhtaudun lapseeni kunnioittavasti ja ystävällisesti. Ja meillä on hyvä keskusteluyhteys ja paljon rakkautta.

Ap

Jaa. Minä kyllä jouduin pari kertaa suuttumaan lapsilleni, jos käytös oli huonoa. Ymmärsivät siitä hyvin pian, että jos käyttäytyy huonosti, niin ihmiset suuttuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa, kun olette noilla menneet jo vuosia. Itse käyttäydyin rauhallisesti ja kunnioittavasti lapsia kohtaan vauvasta alkaen, joten he kasvoivat hyviin tapoihin. Muutamia kertoja olin vihainen, jos oli tarvetta ja lapset ymmärsivät hyvin pian, että kellään ei ole kivaa, jos äiti on vihainen.

Keskusteluyhteys, hyväksyminen ja rakkaus. Ne toimivat edelleen teini-iässäkin.

Virheitä saa tehdä ja harmittaakin saa, mutta ne tunteet voi käsitellä ilman huonoa käytöstä.

Olen tainnut antaa väärän kuvan aloituksessa itsestäni, jos minua pidetään jotenkin huutavana, vihaisena ja riehuvana äitinä. Olen rauhallinen, en huuda lapselle juuri ikinä. Yhden käden sormilla voi laskea ne kerrat kun olen suuttunut siten, että olen karjunut. Muutenkin suhtaudun lapseeni kunnioittavasti ja ystävällisesti. Ja meillä on hyvä keskusteluyhteys ja paljon rakkautta.

Ap

Jaa. Minä kyllä jouduin pari kertaa suuttumaan lapsilleni, jos käytös oli huonoa. Ymmärsivät siitä hyvin pian, että jos käyttäytyy huonosti, niin ihmiset suuttuvat.

En ole ihminen, joka helposti suuttuu. En muista muutenkaan suuttuneeni juuri koskaan juuri kenellekään. Osaan kyllä suuttua, mutta ei se tunnu sen arvoiselta. Asiat voi hoitaa rauhallisestikin. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä omani kanssa olen jo tavallaan luovuttanut, että tällaista se nyt sitten varmaan on. On ollut hirveän uhmakas jo oikeastaan ihan vauvasta saakka, mihinkä se siitä muuttuisi.

En tiedä mihin liittyy, jotain vallan hakemista varmaankin. Haluaa muutenkin olla pomo leikeissä ja sisarusten kesken. Muistan kun 3v:na yritin selventää lapselleni, että äiti päättää. "Minä olen pomo! Minä olen perheen pomo!", huusi hän hysteerisenä.

Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän huomaan, että hieno ihminen hänestä on kasvamassa noin niinkun muuten. Osaa leikkiä ja olla normaalissa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Minua hän eniten haastaa, eikä moni edes ymmärrä kun yritän puhua miten vaativahoitoinen lapsi on kotioloissa ollut.

Vuosien aikana tilanne sikäli helpottanut, että paremmin alkanut ymmärtää Miksi joku asia on kielletty kun siitä kanssaan keskustelee. Toivotaan, että se järkyttävä vastustus kaikkeen jotenkin sitä myöten laantuisi ennen teini-ikää.

Meillä on juuri tuollaista, että on pienestä saakka ollut uhmakas luonteeltaan ja äärimmäisen voimakastahtoinen. Ja kun hänelle on selvennetty, että äiti on pomo, niin on itkenyt samoin kuin sinun lapsi että ei kun hän on perheen pomo. Ja haluaa olla pomo kavereiden kesken ja kun on vaikka isovanhempia käymässä. Pitää jotenkin selvänä, että olisi pomo. Tavallaan ymmärrän hänen luonnetta, koska olen itse myös äärimmäisen voimakastahtoinen ollut aina, jo ihan pienenä ja olin itsekin lapsena sitä mieltä, että olen perheen pomo. Johtotehtäviin työelämässä päädyinkin ja niissä viihdyn. Omat vanhempani eivät muuten aikoinaan saaneet minua ollenkaan aisoihin, en yksinkertaisesti välittänyt edes heidän uhkauksista mitään. Olin kyllä hyväkäytöksinen, koska ymmärsin jo varhain, että sillä tavalla saa menestystä asioissa. Ap

Miksi olet syöttänyt lapsellesi moisia pomojuttuja. Olisit vain rauhallisesti todennut, että sinä olet aikuinen, joten sinä päätät.

En ole syöttänyt hänelle pomojuttuja vaan rauhallisesti selittänyt, että äiti on aikuinen ja siksi äiti päättää. Pomosanan ja pomojutut on oppinut muualta. Ap

Ihan hyvä, mutta miksi pitää puhua kolmannessa persoonassa? Mikset sano vain että minä olen aikuinen ja minä päätän tämän asian.

Ja tämä ei siis kohdistu vain minuun vaan lapsi on samanlainen päivähoidossa ja isovanhempien ja sukulaisten kanssa. Ja siis myös isänsä kanssa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin siis haluaisin kasvattaa kehuilla ja kannustamisella. Vain niillä siis. Ap

Ei kyse ole siitä, mitä sinä haluaisit, jos niillä ei ole lapseen vaikutusta. Monet vanhemmat ajattelevat vain sitä, mitä itse haluaisivat olla. Kivoja, mukavia kavereita lapselleen.

Aloitukseni koskeekin sitä, että miten saan muutettua tilanteen niin, että kehuilla ja kannustuksella on lasta ohjaava vaikutus. Eikä pelkillä uhkauksilla.

Mutta mikään kaveri en halua lapselleni olla, vaikka joka päivä teemme mukavia asioita yhdessä. Ihan vanhempi olen. En kuulu niihin, jotka haluaisi olla vain kivoja kavereita. En pelkää tuottaa pettymyksiä lapselle, minusta se on välillä jopa välttämätöntä. Ap

Suutu sille mukulalle ja tee selväksi, että niin käy, jos on hankala. Ei muut ihmiset sellaista hyväksy.

Anna jonkun poliisin jututtaa sitä että saa ne rajat. Ja sitten positiivista haastetta ja vastuuta pkkuhiljaa vaikka on lapsi, niin oppii yhteistyötä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä omani kanssa olen jo tavallaan luovuttanut, että tällaista se nyt sitten varmaan on. On ollut hirveän uhmakas jo oikeastaan ihan vauvasta saakka, mihinkä se siitä muuttuisi.

En tiedä mihin liittyy, jotain vallan hakemista varmaankin. Haluaa muutenkin olla pomo leikeissä ja sisarusten kesken. Muistan kun 3v:na yritin selventää lapselleni, että äiti päättää. "Minä olen pomo! Minä olen perheen pomo!", huusi hän hysteerisenä.

Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä enemmän huomaan, että hieno ihminen hänestä on kasvamassa noin niinkun muuten. Osaa leikkiä ja olla normaalissa kanssakäymisessä muiden ihmisten kanssa. Minua hän eniten haastaa, eikä moni edes ymmärrä kun yritän puhua miten vaativahoitoinen lapsi on kotioloissa ollut.

Vuosien aikana tilanne sikäli helpottanut, että paremmin alkanut ymmärtää Miksi joku asia on kielletty kun siitä kanssaan keskustelee. Toivotaan, että se järkyttävä vastustus kaikkeen jotenkin sitä myöten laantuisi ennen teini-ikää.

Meillä on juuri tuollaista, että on pienestä saakka ollut uhmakas luonteeltaan ja äärimmäisen voimakastahtoinen. Ja kun hänelle on selvennetty, että äiti on pomo, niin on itkenyt samoin kuin sinun lapsi että ei kun hän on perheen pomo. Ja haluaa olla pomo kavereiden kesken ja kun on vaikka isovanhempia käymässä. Pitää jotenkin selvänä, että olisi pomo. Tavallaan ymmärrän hänen luonnetta, koska olen itse myös äärimmäisen voimakastahtoinen ollut aina, jo ihan pienenä ja olin itsekin lapsena sitä mieltä, että olen perheen pomo. Johtotehtäviin työelämässä päädyinkin ja niissä viihdyn. Omat vanhempani eivät muuten aikoinaan saaneet minua ollenkaan aisoihin, en yksinkertaisesti välittänyt edes heidän uhkauksista mitään. Olin kyllä hyväkäytöksinen, koska ymmärsin jo varhain, että sillä tavalla saa menestystä asioissa. Ap

Miksi olet syöttänyt lapsellesi moisia pomojuttuja. Olisit vain rauhallisesti todennut, että sinä olet aikuinen, joten sinä päätät.

En ole syöttänyt hänelle pomojuttuja vaan rauhallisesti selittänyt, että äiti on aikuinen ja siksi äiti päättää. Pomosanan ja pomojutut on oppinut muualta. Ap

Ihan hyvä, mutta miksi pitää puhua kolmannessa persoonassa? Mikset sano vain että minä olen aikuinen ja minä päätän tämän asian.

Kaikkeen tekin tartutte. Puhun välillä itsestäni minä-muodossa, välillä äiti-muodossa. Useammin minä-muodossa. Satuin nyt tänne kommenttiin käyttämään kolmatta persoonaa, kun asiasta ensimmäisenä kommentoinut käytti kyseistä persoonamuotoa. Ap

Oletko hoitanut isoja eläimiä koskaan ? Hevosia tai isompaa koiraa ? Pomon paikan ottaminen eläimen kanssa niin että arvostus ja luottamus ja ystävyys on vahvaa, toimii vähän samaan tapaan kuin lapsen kasvatuksessa . Lapsesi on hyvä oppia taito olla myös se pomon alapuolella oleva vaikka johtajan luonnetta löytyisikin .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi on tosi tyhmä, niin se ei ymmärrä, vaikka sille kuinka selvitetään miksi asiat tehdään niin kuin tehdään. Normaaliälyinen ymmärtää kyllä, kun selitetään, että sateella laitetaan kumisaappaat, koska kengät eivät pidä vettä ja sitten sukatkin kastuvat ja märissä sukissa tulee kylmä ja varpaita paleltaa ja se ei tunnu kivalta.

Ei hän tyhmä ollenkaan ole, ymmärtää erittäin hyvin kaiken kyllä. Ei vain halua tehdä niin kuin sanotaan. Haluaa tehdä päinvastoin kun on sanottu. Kuin se olisi hauska leikki. Minun mielestä ei ole. Ap

Hellitä vähän. Lapsi on lapsi. Ei robotti. Ja sinä et ole armeijan komentaja vaan äiti. Lapsen aivot eivät ole 6 vuotiaalla kovin kehittyneet vaikka ovatkin tuossa iässä uteliaita ja oivaltavia. Aivot kehittyvät 25 vuotiaaksi saakka, sitä ennen kaikki on opettelua elämässä. Sitäpaitsi 6 vuotias on tuossa eskari- ja kouluun lähtö iässä kovin uppiniskaisia. Kuuluu kehitykseen. Koita olla kärsivällinen ja kannustava ja rohkaiseva. Unohda some ja vietä aikaa lapsen kanssa mahdollisimman paljon. Kuuntele häntä. Kovin pian se kasvaa ja lähtee pois maailmaan ja silloin on myöhäistä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea sanoa, kun olette noilla menneet jo vuosia. Itse käyttäydyin rauhallisesti ja kunnioittavasti lapsia kohtaan vauvasta alkaen, joten he kasvoivat hyviin tapoihin. Muutamia kertoja olin vihainen, jos oli tarvetta ja lapset ymmärsivät hyvin pian, että kellään ei ole kivaa, jos äiti on vihainen.

Keskusteluyhteys, hyväksyminen ja rakkaus. Ne toimivat edelleen teini-iässäkin.

Virheitä saa tehdä ja harmittaakin saa, mutta ne tunteet voi käsitellä ilman huonoa käytöstä.

Olen tainnut antaa väärän kuvan aloituksessa itsestäni, jos minua pidetään jotenkin huutavana, vihaisena ja riehuvana äitinä. Olen rauhallinen, en huuda lapselle juuri ikinä. Yhden käden sormilla voi laskea ne kerrat kun olen suuttunut siten, että olen karjunut. Muutenkin suhtaudun lapseeni kunnioittavasti ja ystävällisesti. Ja meillä on hyvä keskusteluyhteys ja paljon rakkautta.

Ap

Jaa. Minä kyllä jouduin pari kertaa suuttumaan lapsilleni, jos käytös oli huonoa. Ymmärsivät siitä hyvin pian, että jos käyttäytyy huonosti, niin ihmiset suuttuvat.

Tähän lisään vielä, etten huutanut vaan matalalla äänellä ja sanavalinnoin tein selväksi, että nyt riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos lapsi on tosi tyhmä, niin se ei ymmärrä, vaikka sille kuinka selvitetään miksi asiat tehdään niin kuin tehdään. Normaaliälyinen ymmärtää kyllä, kun selitetään, että sateella laitetaan kumisaappaat, koska kengät eivät pidä vettä ja sitten sukatkin kastuvat ja märissä sukissa tulee kylmä ja varpaita paleltaa ja se ei tunnu kivalta.

Ei hän tyhmä ollenkaan ole, ymmärtää erittäin hyvin kaiken kyllä. Ei vain halua tehdä niin kuin sanotaan. Haluaa tehdä päinvastoin kun on sanottu. Kuin se olisi hauska leikki. Minun mielestä ei ole. Ap

Hellitä vähän. Lapsi on lapsi. Ei robotti. Ja sinä et ole armeijan komentaja vaan äiti. Lapsen aivot eivät ole 6 vuotiaalla kovin kehittyneet vaikka ovatkin tuossa iässä uteliaita ja oivaltavia. Aivot kehittyvät 25 vuotiaaksi saakka, sitä ennen kaikki on opettelua elämässä. Sitäpaitsi 6 vuotias on tuossa eskari- ja kouluun lähtö iässä kovin uppiniskaisia. Kuuluu kehitykseen. Koita olla kärsivällinen ja kannustava ja rohkaiseva. Unohda some ja vietä aikaa lapsen kanssa mahdollisimman paljon. Kuuntele häntä. Kovin pian se kasvaa ja lähtee pois maailmaan ja silloin on myöhäistä!

Niinpä, silloin on enää myöhäistä mitään rajoja laittaa. Oletko tosiaan sitä mieltä, että vasta yli 25-vuotiaalle voi alkaa opettaa käytöstapoja? Älä viitsi.

Vaikuttaa siltä, että ongelma on vuorovaikutustyylissä. Itselleni tulee kertomastasi mieleen, että ihan hyvin voisit puhua lapsen kanssa suoraan tuosta teidän tilanteesta ja siitä mitä häneltä odotetaan. Tyyliin, että nyt tämä on mennyt tosi ikäväksi ja tämä väsyttää meitä kaikkia eikä ole hauskaa, ja että meidän täytyy muuttaa toimintaamme näin ja näin, että kaikilla olisi hyvä olla kotona. En yrittäisi oikaista suoraan kehumiseen. Pelkkä kehuminen voi jopa ärsyttää lasta, koska hän huomaisi kuitenkin, että aikuiset ovat edelleen alakynnessä.

Suosittelen lukemaan kirjan Kuinka kasvattaa bébé. Se on amerikkalaisen Ranskaan muuttaneen naisen kirjoittama kirja ranskalaisesta lasten kasvatuksesta. Hän halusi omaa pientä lastaan kasvattaessaan tutkia sitä miksi ranskalaiset lapset eivät riehu ja kiukuttele ravintolassa ja hypi aikuisten silmille.

Kirja muutti omaa ajatteluani ja asennettani lasten kasvatukseen ihan jo sen takia Ranskassa on ihan yhteiskunnan tasolla näyttöä siitä, että heidän kasvatusperiaatteensa ja vuorovaikutustyylinsä toimivat. He suhtautuvat jo vastasyntyneeseen lapseen kunnioittavasti ymmärtävänä ihmisenä ja puhuvat hänelle ja selittävät tilanteita. Mentaliteettiin kuuluu myös ennen kaikkea opettaa ja totuttaa lapsi keskittymään asioihin ja kuuntelemaan itseään. Tämä on kaiken lähtökohta. Asioiden suorittamista, kiirettä ja harrastus- ja kuljetusrumbaa pyritään välttämään. Lapset ja koululaiset ovat paljon iltaisin rauhassa kotona ja opettelevat leipomaan ja valmistamaan yhteisiä aterioita. Lapsen tulee opetella keskittymään tekemiseensä ja siten myös hillitsemään käytöstään.

Olennaista on myös vanhempien järkähtämätön itseluottamus ja usko omaan auktoriteettiinsa. Tämä ei tarkoita kuitenkaan pakottamista ja väkivaltaa. Aikuiset toistavat samoja asioita. Tietyistä asioista, pidetään kiinni, mutta muuten lapset saavat paljon vapautta. Iltaisin lasten täytyy jäädä omiin huoneisiinsa ja antaa aikuisten olla rauhassa.

Tietysti Ranskassa koko yhteisö tukee tietynlaista kasvatustapaa ja käyttäytymissääntöjä, mikä varmasti helpottaa asiaa. Sosiaalisuuteen panostetaan ja lapselle selitetään, että tervehtiminen on toisen ihmisen huomioimista. Riittää, että pieni lapsi edes yrittää. Jne. Kannattaa lukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverin samanikäinen lapsi on samanlainen. Lisäksi on ilkeä, härnää ja lyö, kiljuu ja sabotoi asioita. Nauraa vaan päälle, jos äiti yrittää jotain kieltää. Tätä on jatkunut jo monta vuotta. Heidän suhteensa tuntuu olevan menetetty, ei äiti enää mitään auktoriteettia itseensä saa.

Millä tavalla tuo lapsi on samanlainen kuin minun lapsi? Ei minun lapsi ole ilkeä. Ja tottelee kyllä kun uhkaan jollain seuraamuksella. Ap

No kun kirjoitit että tottelemattomuus on lapsellesi kuin hauska leikki. Samanlainen tämä kaverin lapsi on. Ei siis tottele vaan tekee tarkoituksella toisin, ja nauraa päälle.

Näin nämä vintiöt testaavat missä tulee raha vastaan.

Voimakastahtoisia pikkuihmisiä. Pärjäävät hyvin elämässä ja suuressa maailmassa mihin me heitä kasvatetaan. Mutta raja on tärkeä vetää ja sehän on merkki hyvästä suhteesta ja turvallisuudesta jos lapsi uskaltaa kokeilla niiden rajojen toimivuutta. Pysy sinä ap juuri tuollaisena, hyvä äiti olet.

Siirryt ilmoittamiseen uhkaamisen sijaan. Ilmoitat rauhallisesti että jos juttua x ei tapahdu y:hyn mennessä käy z. Sitten y:n kohdalla teet sen z:n etkä muuta mieltäsi vaikka pentu kuinka huutais. Muutamankymmenen kerran kun tuo tapahtuu niin asia menee perille.Noihin tehoaa vaan rajat ja johdonmukaisuus.

On tuttua. Teini-ikäiseni oli kovapäinen lapsi, eikä mikään pehmoilu toiminut. Uhkailu, kiristys ja lahjonta olivat ainoita mitkä toimivat. Teininä on edelleen temperamenttinen, mutta pikkuhiljaa on oppinut hieman joustavammaksi. Ei ole kylläkään uhmannut isoissa kysymyksissä, vaan säännöt on olleet selkeät.