Lue keskustelun säännöt.
Miehen mielestä suurin osa ihmisistä EI ajattele näin. Entä sinä?
27.07.2023 |
Keskusteltiin miehen kanssa siitä, miten jotkut ihmiset on elämässä onnekkaampia ja toiset ei. Minä väitin, että näistä vähemmän onnekkaista (sairaana, työtön, päihdeongelmainen, kotiäiti) ajatellaan vahingonilon kautta. Ja että heidän osansa vaikka luokkakokouksessa on olla niitä, joista voidaan ajatella, että onneksi minulle ei käynyt noin.
Ja ennen kuin kukaan enempää suuttuu, olen itse tällainen. Sairastuin lukioiässä, enkä ole sen jälkeen saanut "mitään aikaiseksi".
Vanha koulukaveri kysyi haluaisinko nähdä ja vastasin en. Mies ei tätä mitenkään voi ymmärtää, että miksi en mene. Minä en halua mennä toisen eteen ylipainoisena, kouluttamattomana kotiäitinä. En halua antaa sitä fiilistä, että onneksi ei ole asiat sentään näin kuten minulla.
Kommentit (47)
En minä ainakaan ajattele vahingonilon kautta, ehkä enemmänkin säälien.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vahingonilo on eri asia kuin se, että on helpottunut, ettei itse ole samassa tilanteessa. Selostuksesi on sekava mutta olen samaa mieltä miehesi kanssa. Ihan vaan kun sepustuksesi kanssa on niin hankala olla mitään mieltä.
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan ajattele vahingonilon kautta, ehkä enemmänkin säälien.
Onko sääli jotenkin parempi?
Ihmiset ei suhtaudu minuun normaalina, keskusteluun kykenevänä ihmisenä vain siksi, että en ole työelämässä.
En jaksa altistaa itseäni tieten tahtoen sellaiselle enää. Ap
Minä ajattelen niin, että kotiäiti ei ole mikään vähemmänonnekas, hän on mennyt valitsemaan kohtalonsa. Ylipäätään en ajattele elämää onnekkuuden kautta, koska olemalla ahkera saa aikaan edes jotain, odottamalla asioita tapahtuvaksi ei yleensä menesty. Silloin tosin yleensä todetaan, että kyllähän minä, mutta kun en ole onnekas.
Jos olet kotiäiti, olet minun mittapuulla todella onnekas ja etuoikeutettu. Itse kärsin lapsettomuudesta ja en ole pystynyt tulla kertaakaan raskaaksi vuoden yrittämisen aikana, vaikka olenkin menestynyt muussa elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan ajattele vahingonilon kautta, ehkä enemmänkin säälien.
Sääli onkin oikein oivallinen tapa nostaa sitä omaa egoaan.
Miehesi on oikeassa. Suurimmalla osalla ihmisistä on terve itsetunto ja muiden ei tarvitse näyttää huonolta, että kokisi itsensä hyväksi ihmiseksi.
Ei ajattele vahingonilon kautta, ei kukaan tuntemani ihminen. Voidaan olla pahoillaan toisen kokemista menetyksistä, niitä jokainen kohtaa kuitenkin. Jos taas henkilö itse on sääliä hakeva eikä halua tehdä itse itselleen mitään, esim. ylipaino josta kuitenkin kärsii, kaikki ei kärsi, niin silloin tulee ärsyyntyminen. Eli jos henkilö vaan valittaa eikä itse toimi aisoidensa kohentamiseksi niin minä ainakin ärsyynnyn enkä jaksa kuunnella. Mutta jos siis on syöpää, lapsen kuolemaa yms mille ie itse oikein voi mitään, niin olen vaan surullinen ystävän/tuttavan puolesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan ajattele vahingonilon kautta, ehkä enemmänkin säälien.
Onko sääli jotenkin parempi?
Ihmiset ei suhtaudu minuun normaalina, keskusteluun kykenevänä ihmisenä vain siksi, että en ole työelämässä.En jaksa altistaa itseäni tieten tahtoen sellaiselle enää. Ap
Asetelma on kuin oppikirjan kuvituskuva säälistä: lainattu kirjoittaja on yläpuolellasi ja sinä, säälittävä, olet alhaalla kuin pieni lapsi, joka kuuntelee äitiään. Näinhän säälijä toimii, toisen yläpuolelle asettautuen.
Ymmärrän molempia osapuolia.
Tunnistan itseni harmillisen usein ajattelemasta muista ihmisistä, että onneksi minulle ei käynyt noin. Onneksi minusta ei tullut teiniäiti, onneksi olen päässyt haluamiini kouluihin enkä jäänyt pikkukyläämme kaupan kassalle jne.
Mutta jos laitan jollekulle menneisyyden tutulle viestin, se ihan oikeasti tarkoittaa sitä että haluaisin nähdä. Kyseessä oli hyvä tyyppi jonka kanssa minulla toivottavasti on vieläkin jotain yhteistä. Motivaatio ei missään nimessä ole se, että haluaisin kuulla miten huonosti heillä menee ja hihitellä vahingoniloisena hihaani, että kylläpäs minä olen parempi kuin te. Motivaatio on se, että harmittaa kun on tullut kivojen ihmisten kanssa etäännyttyä ja vaikka vähän hävettää monen vuoden jälkeen ottaa yhteyttä, se kannattaa silti tehdä. Jos en ota, en koskaan saa tietää olisiko meistä voinut vielä tulla ystäviä. Ehkä sitä toistakin on kiinnostanut ottaa yhteyttä, mutta sekään ei ole uskaltanut.
Ei kaikki ihmiset ole läpeensä pahoja ja vahingoniloisia. Joku voisi ihan oikeasti haluta tutustua suhun uudestaan, ilman mitään takaa-ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ajattele vahingonilon kautta sikäli, että olisin iloinen, että toiselle on käynyt huonosti. Mutta saatan ajatella, että "voisin olla tuossa, onneksi en ole" jos joku on tehnyt valintoja, joita olisin saattanut nuorempana tehdä ja nyt olen onnellinen että en tehnyt.
Suomessa pyritään vahvasti samalle viivalle, mutta sekin johtaa epätasa-arvoon: kaikki eivät halua juuri sille määritellylle viivalle. On paljon naisia (ja miehiä), joita ei kiinnosta johtotehtävät, koska se ei sovi luonteelle. Kuin myös heitä, joita ei kiinnosta uralla eteneminen ykkösprioriteettina tai lainkaan, vaan perhearvoihin tai muuhun perustuva elämä. Silti monet naiset pitävät tasa-arvon mittarina sitä, kuinka monta naista on johtotehtävissä, armeijassa, tohtorina, eduskunnassa, kuinka monta äitiä töissä ja kuinka monta isää kotona.
Tasa-arvossa kai on kysymys kuitenkin siitä, että on valinnanvapaus tehdä sitä, mikä kiinnostaa. Jopa kotirouvana kymmenen lapsen äitinä, jos se vastaa omia mieltymyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on kotiäiti, niin on saanut elämässään jo jotain aikaan; sen lapsen. Siitä voi olla iloinen, monelta on jäänyt saamatta. Vielä jos on puoliso, jonka kanssa kotielämän jakaa, niin onhan se jo paljon enemmän kuin monella sinkulla (ja moni sitä haluaisi).
Omaa onnea ei aina näe yhtä hyvin kuin toisten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan ajattele vahingonilon kautta, ehkä enemmänkin säälien.
Onko sääli jotenkin parempi?
Ihmiset ei suhtaudu minuun normaalina, keskusteluun kykenevänä ihmisenä vain siksi, että en ole työelämässä.En jaksa altistaa itseäni tieten tahtoen sellaiselle enää. Ap
Millaisten ihmisten kanssa sinä oikein olet tekemisissä vai etkö itse näe itsessäsi mitään hyvää? Itse kallistun sen kannalle, että nyt on kyse sinun pään sisäisistä peikoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vahingoniloiset ihmiset ovat narsisteja. Narsistien itseluottamus on täysin katteetonta ja perustuu muiden kyykyttämiseen. Jos narsistille panee porukalla hanttiin, tämä luhistuu.
On tutkittu, että hyväosaiset ovat narsistisempia kuin heikko-osaiset. Kun syntyy kultalusikka prseessä eikä ikinä kohtaa ongelmia, alkaa kuvitella sen johtuvan omasta lahjakkuudesta ja ahkeruudesta; siitä, että on tehnyt viisaita valintoja. Oikeasti nää ihmiset on paperinhauraita kun niille sattuu jotain ikävää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan ajattele vahingonilon kautta, ehkä enemmänkin säälien.
Onko sääli jotenkin parempi?
Ihmiset ei suhtaudu minuun normaalina, keskusteluun kykenevänä ihmisenä vain siksi, että en ole työelämässä.En jaksa altistaa itseäni tieten tahtoen sellaiselle enää. Ap
Pahin marttyyri sitten jeesuksen? Sinun heikko itsetunto ei ole muiden vika. Muiden ajatusmaailma ei pyöri sinun navan ympärillä. Nosta se katse omasta navastasi peiliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan ajattele vahingonilon kautta, ehkä enemmänkin säälien.
Onko sääli jotenkin parempi?
Ihmiset ei suhtaudu minuun normaalina, keskusteluun kykenevänä ihmisenä vain siksi, että en ole työelämässä.En jaksa altistaa itseäni tieten tahtoen sellaiselle enää. Ap
Pahin marttyyri sitten jeesuksen? Sinun heikko itsetunto ei ole muiden vika. Muiden ajatusmaailma ei pyöri sinun navan ympärillä. Nosta se katse omasta navastasi peiliin.
Onko toista yhtä itsekästä ryhmää kuin masentuneet? Kaikessa on aina kyse heistä ja vain heistä.
Ajattelisin, että johan se kouluaikana nähtiin, ettei tuosta mitään tule, kun ei silloinkaan viitsinyt mitään. Ei siinä ole vahingoniloa, kunhan toteaa itselleen, että ihmisestä näkee jo varhain, miten "onnekas" hän on. Laiska pysyy laiskana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan ajattele vahingonilon kautta, ehkä enemmänkin säälien.
Onko sääli jotenkin parempi?
Ihmiset ei suhtaudu minuun normaalina, keskusteluun kykenevänä ihmisenä vain siksi, että en ole työelämässä.En jaksa altistaa itseäni tieten tahtoen sellaiselle enää. Ap
Millaisten ihmisten kanssa sinä oikein olet tekemisissä vai etkö itse näe itsessäsi mitään hyvää? Itse kallistun sen kannalle, että nyt on kyse sinun pään sisäisistä peikoista.
Niin, miten voi nähdä arvon itsessä ja muissa jos kokee koko ajan olevansa uhriasemassa?
Saitko lapset siis yläasteella, vai? Kirjoitat, ettet ole saanut mitään aikaiseksi lukoiässä sairastumisesi jälkeen.
Sairastuminen on toki ikävä juttu, mutta kotona kotiäitinä oleminen on aivan luksusta. Miten se työssäkäynti on muka parempi? En ymmärrä.
Ei kukaan saa päättää päivistään, ne määrätään.