Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukea? Ikääntyvä isä ei suostu hyväksymään vanhenemista eikä sopeudu elämänmuutoksiin
17.07.2023 |
... ja kaikki hänen ahdinkonsa tuntuu kaatuvan minun päälleni.
Olen 35-vuotias nainen ja isäni on 65v. Isä asuu yksin omakotitalossa, joka on minun lapsuudenkotini. Vanhempani erosivat n. 15 v. sitten ja äiti muutti kauemmas, isä jäi taloon asumaan. Minulla on kolme sisarusta, jotka kuitenkin kaikki asuvat satojen kilometrien päässä tai ulkomailla ja siksi vastuu isästä tuntuu olevan minun harteillani.
Ongelmana siis, että nyt isäni on alkanut ikääntyä, mutta hän ei tunnu pystyvän mitenkään hyväksymään sitä. Hän näkee itsensä edelleen nuorena (käy ilmi itseensä liittyvistä puheistaan) ja ahdistuu todella suuresti kaikista krempoista ja iän tuomista toimintakyvyn muutoksista. Valittelee esim. kankeutta ja kokee sen olevan jotenkin ihan väärin ja huolestuttavaa, ei pysty ajattelemaan että iän myötä ihmisille voi tulla kankeutta. On myös sairaudenpelkoinen ja ravaa lääkäreissä.
Hän on myös yksinäinen eikä pysty hyväksymään sitä, että perheemme ei ole enää "kasassa". Minusta isän alamäki on alkanut siiitä kun lapset muutimme yksitellen omillemme ja ero tuli äitini kanssa. Hän on jatkuvasti yhteydessä meihin lapsiin, varsinkin minuun kun asun lähinnä, pyytelee kylään ja odottaa jokapäiväistä kommunikointia ja että koko ajan oltaisiin perillä toistemme liikkeistä. Hän soittelee minulle sellaisia "mitä teet nyt"-puheluita sekä raportoi omista tekemisistään tyyliin soittamalla että "Moikka, olin tossa just kahvilassa syömässä ja nyt ajelen kotiinpäin.". Tähän tulee monesti sellainen olo että no kiva, kiitos tiedosta, mitähän tällä tiedolla nyt varsinaisesti teen... Hän on myös ääneen toivonut, että me lapset voisimme tulla asumaan tai ainakin kesälomat viettämään lapsuudenkotiin, kun "täällähän hyvin tilaa riittää isossa talossa". Olemme kaikki yli kolmekymppisiä. Käyn isälläni kylässä pari kertaa viikossa ja soittelemme useamminkin, mutta tuntuu että mikään ei riitä. Isä tuo usein esille yksinäisyyttään. Minulla on omakin elämä paineineen ja kiireineen enkä vaan pysty repeämään isän seuraksi enempää. Ja kesälomilla haluaisin tehdä muutakin kuin viettää kaiken ajan isäni seurassa.
Minusta tuntuu, että isä jotenkin kaikin tavoin taistelee vanhenemista ja elämän muuttumista vastaan. Sen sijaan, että hän hyväksyisi vanhenemisen ja tuntisi esim. kiitollisuutta menneistä vuosista, hän yrittää väkisin saada asiat takaisin sellaisiksi kuin ne olivat silloin kun hän oli vielä yhdessä äitini kanssa ja me lapset olivat pieniä ja asuimme kaikki yhdessä. Luulen, että hän kärsii vanhenemisen ja kuoleman pelosta. Luulen hänen olevan myös masentunut ja ahdistunut.
Olen yrittänyt kannustaa isääni käymään tapahtumissa ja esim. tutustumaan johonkin deittisovelluksiin, jotta hän voisi löytää vaikka kumppanin tai kavereita. Hän niin selvästi kaipaa seuraa ja elämää kotiinsa. Hän ei vaan tunnu ryhtyvän mihinkään tällaiseen. Hän ei tunnu olevan valmis mihinkään uuteen, vaan roikkuu kiinni vanhassa.
Kaikki tämä painaa myös minua paljon... Tuntuu kauhealta nähdä isän voivan huonosti. Toisaalta tuntuu epäreilulta, että minä kannan kaiken vastuun hänen kannattelemisestaan. Tunnen jatkuvasti riittämättömyyden tunnetta. Huomaan jo ajattelunikin muuttuvan siten, että esim. eilen kun kävin yksin torikahvilla, niin siellä istuessani tuli kauhea syyllisyyden tunne, että "olisi pitänyt hakea isä mukaan, hän joutuu vaan olemaan yksin kotona kun minä täällä nautin kesäkahveista".
Tällä kirjoituksella ei taida olla muuta agendaa kuin päästä vähän purkamaan ajatuksiani. Vertaistuki voisi lohduttaa. Olisi "kiva" kuulla jos muillakin on ollut tällaista, ja miten olette jaksaneet.
Kommentit (100)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
I feel you ap! Sinulla on oikeus elää omaa elämääsi. Et ole vastuussa siitä miten isäsi elää omaansa.
Tilannetta varmaan helpottaisi jos isäsi löytäisi uuden kumppanin. Voisitko tehdä hänelle Tinderiin profiilin?
Siis eihän 65-v edes ole vielä varsinaisesti vanha ja meno on jo nyt tuommoista! Monet on tuossa iässä vielä työelämässä. Miten meinaat oikeesti pärjätä sen kanssa seitsemänkymppisenä?
https://www.keusote.fi/palvelupaikat/ilmoitus-sosiaalihuollon-tarpeesta…
Tuossa malli, hyvinvointialueilla on omansa, sinne vaan, sieltä menevät tekemään arviokäynnin ja apua mitä tarvitaan, jos tarvitaan
https://rednet.punainenristi.fi/ystavatoiminta Tuolta kaveria, tai seurakunnan ystävätoiminnasta.
JA asumisjärjestelyitä voisit miettiä muitten kanssa, myydä talo, ostaa pikku asunto ym.
ÄLKÄÄ uhriutuko!
Mielestäni tulkitset tilannetta väärin.
Ei isäsi vastusta vanhenemista ja elämänmuutoksia, hän yrittää tehdä niistä sellaisia, mistä hän voisi edelleen nauttia. Hän varmasti on yksinäinen ja kaipaa seuraa ja sinä et viitsisi/ehtisi kuunnella eden normaaleja hyvänpäivän jutustelukuulumisia, vaan sulle ei saisi soittaa, jollei ole jotain Tärkeää Asiaa.
Vanhuuteen (eikä siåsi ole edes vanha vielä, elinaikaa on jäljellä 30 vuotta) ei automaattisesti kuulu yksinäisyys. Sen sijaan siihen voisi kuulua tyhjännpäiväinenkin juttelu rakkaiden ihmisten kanssa.
Mitta jos ja kun sinulla ei riitä aika olla normaalissa ihmissuhteessa isäsi kanssa, ehdota toki, että hän liittyy johonkin harrastepiiriin ja hankkii paikallisia ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teidän alueella sellaisia +50v. kerrostaloasuntoja? Mun vanhemmat muuttivat sellaiseen, kun lapsuudenkoti kävi heille liian isoksi ja työlääksi pihoineen. Siellä on kerran viikossa asukkaille yhteiset kahvit, lisäksi on kaikenlaista äijäkerhoa, käsityökerhoa, seniorijumppaa, juhlapyhinä ohjelmaa jne. Talon asukkaille on myös kuntosali. Mun mielestä aivan loistava paikka.
Ymmärrän toki, että isäsi on vielä siinä vaiheessa, ettei halua varmasti tuollaista ajatellakaan. Omatkin vanhemmat olivat yli 70v. kun lopulta muuttivat. Yritä ystävällisesti sanoa, että sä et ehdi jatkuvasti olla isällesi seurana, että sulla on muutakin elämää.
Mä olen joutunut asettamaan äidilleni rajoja, kun myös soitteli ja viestitteli harva se päivä, vaikka käydään kerran viikossa kylässä. Asutaan suht lähellä niin ramppaa myös meillä kutsumatta. Omat sisarukset asuvat myös satojen kilsojen päässä niin olen se joka eniten näkee ja johon sitten ollaan eniten yhteydessä.
Tossa lääkäreillä käynneissä on hyväkin puoli. Oma isä taas toista ääripäätä ja sitten olikin levinnyt syöpä.
Tsemppiä! Nämä omat vanhenevat vanhemmat on kyllä hankalia välillä, vaikka rakkaita olisivatkin.
Olisiko isälläsi mitään harrastejuttuja, joihin olisi kiinnostusta ja joiden kautta saisi lisää ihmiskontakteja?
Ehkä joku liikunnallinen juttu (kuntosali, jumppaa yms.), jolla auttaisi samalla toimintakyvynkin ylläpitämiseenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö hänellä ole lapsenlapsia? Yleensä nuo seniorit herää eloon kun saa touhuta lastenlasten kanssa.
Hyvä kirjoitus, kyllä. Pari ajatusta nousi: 65-vuotias ihminen ei ole kovin vanha, vaan osa heistä on työelämässä, moni on täysin terve, ja elämää voi olla 30 vuotta edessä. Vaikka kyseessä on oma isäsi, voisitko suhtautua hänen tilanteeseensa ajatellen häntä myöhäiskeski-ikäisenä sen sijaan, että mietit hänen vanhuuttaan. Ehkä se lisäisi empatiaasi häntä kohtaan, kun itse taas pian olet varhaiskeski-ikäinen. Käsittääkseni rakastat häntä vanhempanasi, mutta ehkä et ihan näe häntä ihmisenä.
Ehdotan, että luet ikäpolvien ja elämänvaiheiden haasteista kertovaa kirjallisuutta tai lehtijuttuja, niin saat omalle kokemisellesi kehyksiä. Tekstisi on välittömästi kuvauksen osalta tyypillinen, kuin suoraan jostain edellä mainituista.
Ongelmasi on näin tuntemattoman silmin vaikeus nähdä oma vanhempi yksilönä ja tuskastuminen siitä, että hän tuntuu vievän sinulta sinun aikaasi. Varmaan voit kokea myös avuttomuutta, kun isää ei voi torjua pois elämästään samoin kuin jonkun muun hankalan ihmisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tulkitset tilannetta väärin.
Ei isäsi vastusta vanhenemista ja elämänmuutoksia, hän yrittää tehdä niistä sellaisia, mistä hän voisi edelleen nauttia. Hän varmasti on yksinäinen ja kaipaa seuraa ja sinä et viitsisi/ehtisi kuunnella eden normaaleja hyvänpäivän jutustelukuulumisia, vaan sulle ei saisi soittaa, jollei ole jotain Tärkeää Asiaa.Vanhuuteen (eikä siåsi ole edes vanha vielä, elinaikaa on jäljellä 30 vuotta) ei automaattisesti kuulu yksinäisyys. Sen sijaan siihen voisi kuulua tyhjännpäiväinenkin juttelu rakkaiden ihmisten kanssa.
Mitta jos ja kun sinulla ei riitä aika olla normaalissa ihmissuhteessa isäsi kanssa, ehdota toki, että hän liittyy johonkin harrastepiiriin ja hankkii paikallisia ystäviä.
Ohis. Minusta se, että ap:n isä soittelee joka päivä jotain tekemisten raportointia , valittaa ap:lle yksinäisyyttään ja pyytää aikusia lapsia takaisin kotiin asumaan, ei nyt ihan kuvasta "normaalia ihmissuhdetta isän kanssa"
Jotenkin outo aloitus. Isä ei ole kovin vanha vielä, mites työelämä? Miksi hän on jäänyt yksin taloon 15 vuodeksi eikä etsinyt uutta kumppania?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, missä isäsi asuu?
Olen sinkku N65 Länsi-Suomessa. 😊
P.s. tuo 'raportointi' kertoo vain siitä, että hän haluaisi jakaa elämäänsä jonkun kanssa. Hänellä ei varmaan ole Facebookia ja Instagramia, missä esittelisi elämäänsä. 🤭
Mulla on muuten sama tilanne, mutta EN soittele/viesti aikuisten lasteni kanssa juuri tuosta syystä; ymmärsin aika pian, että he rasittuvat WhatsApp viesteistäni, kun niihin olisi pitänyt jotain vastatakin.🤷🏻 Viestin nyt sitten pari kertaa kuussa. Enkä anele käymään, tulkoot jos haluavat tai olkoon tulematta.
Vähissä ovat minunkin ihmiskontaktini. Onneksi jaksan vielä toistaiseksi yksin ylläpitää kiinteistöä.
N65
Onpas tullut nopeasti paljon vastauksia! Kiitos kaikista. Yritän tässä yhdellä kertaa vastailla useaan:
Moni sanoi, että 65v. ei ole vielä vanha. Ei minustakaan, mutta kyllä 65v voi olla jo "ikääntyvä" kuten kirjoitin. Tai ainakin isäni on, kyllä hänessä on jo ikääntymisen merkkejä: fyysisen kunnon muuttumista ja tiettyä henkistä joustamattomuutta, mitä JOISSAKIN iäkkäissä ihmisissä on. Juuri tuota, että pidetään kiinni vanhasta ja asiat ei saa muuttua. Jos vertaan isääni fyysisesti ja henkisesti esim. kymmenenkin vuoden takaiseen, niin kyllä hän selvästi "vanhusmaisempi" on nykyään. Varmasti tuo yksinäisyys ja mahdollinen masennuskin ikäännyttää.
Isäni on yhä työelämässä. Hän on yrittäjä jolla vaihtelevasti töitä, mutta painottuen enemmän talviaikaan. Siksikin nyt tämä kesä on vaikeampaa aikaa kun isä on paljon vapaalla ja yksinolo korostuu. Hänellä ei ole aikomusta jäädä eläkkeelle, suorastaan suuttui kun joku meistä lapsista kysyi tästä. Luulen, että isälleni olisi todella vaikeaa yhdistää itseensä termiä "eläkeläinen". Se ahdistaa häntä. Työssäkäynti on siis ehdottomasti positiivinen asia isäni tilanteessa ja sisältöä elämään. Tuntuu vaan, että kaiken vapaa-ajan pitäisi sitten olla minä tai muu läheinen seurana.
Joku ehdotti yhteisölliseen senioriasuntoon muuttamista. Tämä on varmasti jollekulle erinomainen ratkaisu, mutta isälleni ei tulisi kuuloonkaan... Hän ei suostu muuttamaan talostaan minnekään (on ilmoittanut tämän) ja joku ikäihmisten asuntola olisi jo sananakin ihan kirosana hänelle... Kiitos kuitenkin ehdotuksesta, toisenlaiselle ihmiselle olisi varmasti oikein hyvä ratkaisu.
Tuli myös kommenttia, että minun on vaikea nähdä isääni ihmisenä ja näen hänen vain vievän aikaani. Tämä kyllä kirpaisee ja varmaan osittain totta, vaikka täysin en pysty allekirjoittamaan. Aloituksessa toin turhautumistani esille ja se varmasti kuulostaa siltä, että koen kaiken yhteydenpidon isäni kanssa rasitteeksi. En tietenkään koe, haluan tottakai pitää yhteyttä isääni ja tavata häntä, ja hän on tärkeä minulle. Jotenkin toivoisin vaan suhteemme olevan tasapainoisempi. Sellainen, että molemmilla olisi omaakin elämää ja voisin luottaa siihen, että jos en joku päivä ehdikään puhua isäni kanssa tai joku viikko käydä kylässä, niin hän pärjää kuitenkin. Nyt minulla ei ole tällaista luottamusta, vaan tuntuu, että isä ei pärjää ilman minua ja tiivistä kontaktia. Tuntuu, että isäni on "minun varassani" ja se kuormittaa... Tämä on jatkunut jo vuosia ja ehkä sen myötä yhteydenpidot alkavat tuntua velvollisuudelta ja isän soittaessa saattaa tulla ensireaktio että "taas isä soittaa...". Jotenkin se alavireisyyskin varmaan tarttuu, kun sitten nähdessämme isä ei välttämättä ole mitään iloista seuraa, vaan saattaa esim. valitella olojaan paljon. Joku ehdotti minun tuntevan avuttomuutta siitä, etten voi sulkea isää pois elämästä. Koen ennemminkin tuntevani avuttomuutta siitä, etten pysty ratkaisemaan isän pahaa oloa. En pysty pysäyttämään aikaa ja muuttamaan häntä nuoreksi, enkä voi järjestää entisenlaista perhe-elämää takaisin.
Joku kysyi, miksei isä ole 15v aikana hankkinut uutta puolisoa. Kunpa tietäisin... Hän on sanonut joskus, että vaikea päästä erosta äitini kanssa yli. Olisikohan se se syy.
Kiitos muuten kaikille, tämä kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen tuntuu jo itsessään helpottavalta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, missä isäsi asuu?
Olen sinkku N65 Länsi-Suomessa. 😊P.s. tuo 'raportointi' kertoo vain siitä, että hän haluaisi jakaa elämäänsä jonkun kanssa. Hänellä ei varmaan ole Facebookia ja Instagramia, missä esittelisi elämäänsä. 🤭
Mulla on muuten sama tilanne, mutta EN soittele/viesti aikuisten lasteni kanssa juuri tuosta syystä; ymmärsin aika pian, että he rasittuvat WhatsApp viesteistäni, kun niihin olisi pitänyt jotain vastatakin.🤷🏻 Viestin nyt sitten pari kertaa kuussa. Enkä anele käymään, tulkoot jos haluavat tai olkoon tulematta.
Vähissä ovat minunkin ihmiskontaktini. Onneksi jaksan vielä toistaiseksi yksin ylläpitää kiinteistöä.
N65
Voi, olisipa mahtavaa, kun isäni tapaisi jonkun seuraa myöskin kaipaavan kivan naisen. :) Uskon että siinä elämä kohenisi paljon. En vaan rohkene täällä keskustelupalstan kautta alkaa järjestellä hänelle seuraa! Koen, ettei se aivan ole minun paikkani ja tehtäväni. Voisin kyllä vielä tsempata isääni deittisovelluksiin, toivottavasti tämänkin kirjoittaja on siellä, niin molemmille tulisi mahdollisuus löytää kumppani :) Ap
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni tulkitset tilannetta väärin.
Ei isäsi vastusta vanhenemista ja elämänmuutoksia, hän yrittää tehdä niistä sellaisia, mistä hän voisi edelleen nauttia. Hän varmasti on yksinäinen ja kaipaa seuraa ja sinä et viitsisi/ehtisi kuunnella eden normaaleja hyvänpäivän jutustelukuulumisia, vaan sulle ei saisi soittaa, jollei ole jotain Tärkeää Asiaa.Vanhuuteen (eikä siåsi ole edes vanha vielä, elinaikaa on jäljellä 30 vuotta) ei automaattisesti kuulu yksinäisyys. Sen sijaan siihen voisi kuulua tyhjännpäiväinenkin juttelu rakkaiden ihmisten kanssa.
Mitta jos ja kun sinulla ei riitä aika olla normaalissa ihmissuhteessa isäsi kanssa, ehdota toki, että hän liittyy johonkin harrastepiiriin ja hankkii paikallisia ystäviä.
"Ihanan" syyllistävä viesti. Eikös nimenomaan kuulosta siltä, että ap kuuntelee isänsä tyhjänpäiväisiä kuulumisia ja viettää paljonkin aikaa hänen kanssaan. Olen itse ap:n kaltaosessa tilanteessa lähestulkoon läheisriippuvaisen vanhempani kanssa ja ärsyttää tosi paljon tälläinen syyllistäminen. Sitä tarjoaa kaiken liikenevän aikansa ja vielä vähän enemmänkin sille tarvitsevalle vanhemmalle ja yrittää tehdä niistä hetkistä mukavia, mutta mikään ei riitä ja sitten vielä joku ulkopuolinen syyllistää, ettei tarjota aikaa riittävästi. Huhhei!
Tulee tästä viestistä tuntuma, että sen on kirjoittanut joku minun ja ap:n vanhempien kaltainen ihminen...
65-vuotias ei myöskään ole ikääntyvä siinä mielessä kuin sanaa käytetään - toki kaikkihan me ikäännymme kaiken aikaa. Vanhat ihmiset eivät myöskään ole sairaita ja kremppaisia siksi että he ovat vanhoja vaan koska heillä on sairauksia. Sairauksia on enemmän vanhemmilla kuin nuoremmilla ihmisillä, mutta tuo suhtautumisesi toisen oireisiin jonain vanhuudenkankeutena on vähättelyä ja tosi tympeä tulokulma. Sairaudenpelkoakin on osalla ihmisistä, mutta sekään ei ole mikään ikään sidottu juttu. Ehkäpä isäsi yrittää näillä jutuillaan avata keskustelua aiheesta, mutta sitä keskustelua ei pääse syntymään kun vastauksesi on vähän tuollainen ohittava eikä ihmistä kohtaava?
Enemmän virikkeitä isäsi toki kaipaa, ja ilmeisesti haluaisi niitä myös kauttasi. Ehkä tästäkin asiasta voisi koettaa puhua suoraan?
Tämä on ehkä vaikea kuulla, mutta semmoista ratkaisua ongelmaan tuskin löytyy, jossa et itse joutuisi tekemään jotain mikä tuntuu epämiellyttävältä.
Joko sinun pitää jatkaa niinkuin nyt (isä nojaa sinuun liikaa ja soittelee ja painostaa) tai sitten joudut kertomaan hänelle suoraan, minkä verran kontaktia haluat. Sinä olet hänen aikuinen lapsensa, joten et voi tarjota kokoaikaista seuraa niinkuin puoliso tai pienet kotona asuvat lapset. Mitään taikatemppua ei ole jolla isän saisi tajuamaan tämän ilman, että varmaan ensin ottaa nokkiinsa.
Toisaalta jos kukaan hänen lapsistaan ei enää suostu olemaan koko ajan viihdyttäjänä, niin se voisi kannustaa isää oikeasti etsimään kavereita tai uuden puolison. Eli epämukavan alkukeskustelun jälkeen asian esiin nostamisesta voisi olla hyötyä isällekin.
Moni on halunnut ison perheen myös sillä ajatuksella, että seuraava sukupolvi sitten huolehtii myös vanhemmistaan. Tässäkin on perheessä ollut neljä lasta, ja nyt kun elämäntilanne on vähän vaikeampi on maisemissa enää yksi ainoa lapsi. Voi olla surua ja pettymystä aiheesta.
KUKAAN ei tunne itseään ikäisekseen vaan poikkeuksetta aikuiset ihmiset kokevat olevansa ikäistä nuorempia. En ihan ekana lähtisi diagnosoimaan tuota joksikin ongelmaksi. 😃 Vai mites kolmikymppinen ap, tunnetko itsesi keski-ikäiseksi. Ja kyllä, keski-ikä alkaa 35-vuotiaana.
Pahoittelut että viestistä tuli todella pitkä. En huomannut tuossa naputellessani, että tuli kirjoitettua noin paljon! Ap