Pitihän se arvata: omilla vanhemmilla lapsensa hoidattaneet isovanhemmat eivät auta meitä ollenkaan

En ole katkera, vaan tämä meidän tilanne suorastaan naurattaa, kun on niin klisee.

Saimme viime vuonna esikoislapsemme, joka on samalla appivanhempien ensimmäinen lapsenlapsi. Anoppi on vuosia puhunut siitä, kuinka hän odottaa lapsenlapsia ja raskauden aikana hän jauhoi kaikille tutuille ja sukulaisille, kuinka hänestä tulee mummo. Kaikki into hävisi, kun lapsi syntyi.

Appivanhemmat itse käyttivät häikäilemättömästi anopin vanhempia lastensa toisina vanhempina. Lapset menivät mummolaan täyspäivähoitoon jo muutaman kuukauden iässä, kun anoppi ei enää kestänyt olla kotona lasten kanssa. Koulujen lomilla lapset lähetettiin mummolaan viikoiksi tai jopa kuukausiksi, kun appivanhempien piti saada omaa aikaa. Ilmeisesti myös anoppia ovat isovanhemmat hoitaneet hyvin paljon, eli heidän suvussaan tämä on ollut yleinen tapa. Perinne nyt vaan katkeaa meihin.

Jokikiseen avunpyyntöömme on vastattu kielteisesti. Appivanhemmat asuvat muutaman kilometrin päässä ja ovat molemmat eläkkeellä, mutta edes parin tunnin hoitokeikka ei sovi. Kun joskus sanomme epäsuoraan, että olisi hauskaa mennä vaikka ravintolaan syömään, niin appivanhemmat vetoavat, että kyllähän minun vanhempani (eli lapsen toiset isovanhemmat) voivat varmasti auttaa. Jotenkin heillä on aina muuta tekemistä, kun kysymme suoraan.

Onko tämä nyt sitä boomereiden kuuluisaa minä olen työni tehnyt -asennetta?