Mitä tehdä kun 23-vuotiaalla jää kaikki kesken?

Etsii itseään. Niin minäkin tuossa iässä tein.

Nyt takana yli 20 vuotta työelämää maisterin tutkinnolla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko adhd

Ei ole. Se toki selittäisi.

.

Itse havahduin adhd-diagnoosiini vasta 35-vuotiaana.

Miten voi havahtua yhtäkkiä siihen, että on diagnoosi?

Jotain tuossa on taustalla. Pelkkä itsensä etsiminen ei selitä. Masennusta? Keskittymishäiriö? Oli mikä oli, kannusta häntä etsimään edes osa-aikatyö, niin pääsee arkirutiiniin kiinni. Siitä sitten pikkuhiljaa ylöspäin.

Vierailija kirjoitti:

Se riittää että poika äänestää vasemmistoa. Kaljatölkki kouraan ja sohvalle makaamaan. Sitä on vasemmistounelma.

No ainakin viimeksi äänesti innoissaan perussuomalaisia

Vierailija kirjoitti:

Se riittää että poika äänestää vasemmistoa. Kaljatölkki kouraan ja sohvalle makaamaan. Sitä on vasemmistounelma.

Vasemmistolaisena olen tehnyt koko ikäni töitä, jo 30 vuotta. Ilman minkäänlaisia yhteiskunnan tukia. Mites sinä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muuten päässyt elämän syrjään kiinni? Onko ystäviä, perheen ulkopuolisia kontakteja? Käykö missään vai kyhjöttääkö kotona kaiket päivät?

Ystävät lähinnä netissä (vanhoja koulu- ja lukiokavereita). Harvemmin tapaavat muuten. Ulkoilee paljon ja on fyysisesti aktiivinen, mutta enimmäkseen yksikseen.

Nyt on pakko sanoa kaikella kunnioituksella mutta iso syrjäytymisen riski on jos ei käy koulussa, töissä eikä ole oikein mitään sosiaalista elämää noiden ulkopuolella. Auttaisiko vaikka joku etsivä nuorisotyö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko adhd

Ei ole. Se toki selittäisi.

.

Itse havahduin adhd-diagnoosiini vasta 35-vuotiaana.

Miten voi havahtua yhtäkkiä siihen, että on diagnoosi?

Havahduin siihen, että pitää hakea se diagnoosi. Tajusin, että se selittää erittäin paljon elämäni kommelluksia ja epäonnistumisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko adhd

Ei ole. Se toki selittäisi.

.

Itse havahduin adhd-diagnoosiini vasta 35-vuotiaana.

Miten voi havahtua yhtäkkiä siihen, että on diagnoosi?

Leikitkö tyhmää vai oletko oikeasti noin tyhmä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten muuten päässyt elämän syrjään kiinni? Onko ystäviä, perheen ulkopuolisia kontakteja? Käykö missään vai kyhjöttääkö kotona kaiket päivät?

Ystävät lähinnä netissä (vanhoja koulu- ja lukiokavereita). Harvemmin tapaavat muuten. Ulkoilee paljon ja on fyysisesti aktiivinen, mutta enimmäkseen yksikseen.

Nyt on pakko sanoa kaikella kunnioituksella mutta iso syrjäytymisen riski on jos ei käy koulussa, töissä eikä ole oikein mitään sosiaalista elämää noiden ulkopuolella. Auttaisiko vaikka joku etsivä nuorisotyö?

Olen ihan samaa mieltä ja sen takia huolissani, vaikka onkin ikänsä puolesta aikuinen. Kiitos tästä vinkistä

On aika hakea apua.

Minä olin nuorena samanlainen. Kaikki jäi kesken. Lukion sain suoritettua loppuun toisella yrittämällä, 25 vuotiaana. Yliopiston kirjoilla roikuin 10 vuotta, ja sain sen valmiiksi. Valmistumisen jälkeen olen ollut kahdessa määräaikaisessa työsuhteessa. Kummankin sain tehtyä loppuun, vaikka tiukille veti. Sen jälkeen pääsin nepsy-tutkimuksiin. Ne aion viedä kunnialla päätökseen. Viimeksi jo vähän lupailtiin, että kyllä se alkaa olla aika varmaa, että autisminkirjon diagnoosi tulee. Olen vähän vastustellut, että en minä sitä diagnoosia välttämättä tarvitse, kunhan tiedän, mitä ne autistiset piirteet minulla ovat.

Mullakin jäi nuorena kaikki kesken, koska oli tosi raskasta päivästä toiseen käydä jossain missä oli niin valtavan yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Mulla oli tosi huono itsetunto ja pidin itseäni rumana ja outona. Kotona oli parempi olla, kun siellä ei ollut toisten katseiden alla eikä pyörinyt ympärillä jotain nauravia ja tiiviitä kaveriporukoita.

Kaikki kaverit joita satuin joskus saamaan, eivät oikeasti välittäneet minusta tippaakaan ja aiheuttivat vain huonoja asioita elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa menetetyltä tapaukselta.

Ei ole.

Kaikki lähtee siitä, kun potkii itseään perseelle ja suorittaa loppuun edes yhden koulutuksen. Siitä se lutviutuu sitten

Todennäköisesti tällä luuserilla ei ole mitään kiinnostusta potkia itseään perseelle yhtään mihinkään. Arvaisinpa että huutaa yötä päivää kuole, kuole, kuole hakatessaan tietokonepelejä.

Jospa tuo uusi hallitus pakottaa loisijat työhön.

Ehkä ei kestä sitä alkustressiä, kun kaikki on uutta eikä vielä osaa? Kuten joku sanoikin, niin jostakin pitäisi saada sellainen kokemus, että jaksaa sinnitellä sen alun ja huomaa että sitten helpottaa.

Mun ex lähti aina työpaikoista äkkiä tosi lyhyen ajan jälkeen, päätti vaan että ei enää halua mennä. Ei jäänyt edes saikulle, vaan ihan vaan irtisanoutui ja otti karenssit ja kaikki. (Ihmettelen, miten hän niin rikkonaisella työhistorialla niitä paikkoja sai, mutta sai kuitenkin.) Yhden työn kohdalla mä sitten vain joka kerta puhuin hänet ympäri jollakin syyllä, että katsele nyt vielä perjantaihin asti tai seuraavalle viikolle. Ja lopulta hän tykästyi työhönsä ja on samassa paikassa jo kai neljättä vuotta, vaikka ollaan aikaa sitten erottu enkä ole enää ylipuhumassa. :)

Kiva, että välität aikuisesta lapsestasi. Mene hänen kanssaan juttelemaan jollekin terveydenhuollon ammattilaiselle. Pyydä nepsy-tutkimuksia. Älkää suostuko heti kättelyssä masennuslääkkeisiin, joita tuputtavat kaikille.

Voisit tehdä hänelle laskelman, mitä hänen elatuksensa ja koulutuksensa on tullut tähän mennessä perheelle ja yhteiskunnalle maksamaan, veikkaus jtk 200.000, jos päivähoitopaikkakin jo maksaa 1500 e/lapsi/kk.

Alkaisko sen jälkeen kiinnostaa?

Vierailija kirjoitti:

Voisit tehdä hänelle laskelman, mitä hänen elatuksensa ja koulutuksensa on tullut tähän mennessä perheelle ja yhteiskunnalle maksamaan, veikkaus jtk 200.000, jos päivähoitopaikkakin jo maksaa 1500 e/lapsi/kk.

Alkaisko sen jälkeen kiinnostaa?

Ihan niinkuin tällaiset syyllistämiset ja raipalla pelottelut motivoisivat yhtään mihinkään? Joku täällä vilautti tuota etsivää nuorisotyötä että jätkä saisi elämän syrjästä uudelleen kiinni ja löytyisi se ammatti/tutkinto mitä kohti haluaa lähteä opiskelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin jäi nuorena kaikki kesken, koska oli tosi raskasta päivästä toiseen käydä jossain missä oli niin valtavan yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Mulla oli tosi huono itsetunto ja pidin itseäni rumana ja outona. Kotona oli parempi olla, kun siellä ei ollut toisten katseiden alla eikä pyörinyt ympärillä jotain nauravia ja tiiviitä kaveriporukoita.

Kaikki kaverit joita satuin joskus saamaan, eivät oikeasti välittäneet minusta tippaakaan ja aiheuttivat vain huonoja asioita elämääni.

Mulla meinas koulutus jäädä kesken, kun yhtenä vuonna oli paljon hyppytunteja. Nautin oppitunneista, mutta hyppytunneilla olo oli ulkopuolinen ja ahdistunut, ja lähdin aina kotiin enkä sitten saanut ahdistukseltani enää sinä päivänä mentyä lopuille tunneille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heität ulos kotoa, niin oppii ajattelemaan tekojensa seurauksia. Maksaakseen vuokransa on pakko käydä työssä jne.

Asuu omassa vuokra-asunnossa. Saa asumistukea ja ilmeisesti toimeentulotukea. On ihan tyytyväinen oloonsa näin eikä halua tehdä mitään. Kysyin miten ihmeessä rahat riittävät. Sanoo että jää säästöönkin joka kk noin 150 - 250 €. On aina ollut todella säästeliäs ja harkitsevainen

Ah, tämä oli tällainen uusia tukileikkauksia kannattava provo. Esitetään, millaisia ne tukiloiset on. Terveitä ja työkykyisiä, mutta työhaluttomia nuoria. Ei, oikeassa elämässä kuvaamallasi miehellä on vähintään lieviä mt-ongelmia, joihin tarvitsisi apua.