En jaksa kavereiden ongelmia

Samaistun, vaikka olen jo yli nelikymppinen.

Ystäväni puhuvat mulle (pelkästään) pitkiä monologeja jossa nimenomaan vatvovat ja analysoivat joka kantilta, uudestaan ja uudestaan, omia ongelmiaan.

Yksi ei ole muuta tehnytkään, kun valittanut ja itkenyt (kirjaimellisesti) mulle ongelmiaan koko sen ajan mitä on tunnettu, yli 20 vuotta. Ekat 10 vuotta jaksoin oikeasti empaattisena kuunnella, tsempata ja tukea, uskoin että hän on olosuhteiden uhri ja jahka vaan tarpeeksi tuen ja tsemppaan, elämä hymyilee hänellekin ja voimme joskus pitää vaikka hauskaakin. Kunnes vihdoin, hitaana hämäläisenä tajusin, ettei sitä tule tapahtumaan, olen hänen kaatopaikkansa johon purkaa ongelmansa. Otin etäisyyttä, ja sittemmin hän on haukkunut minut kylmäksi ihmiseksi kaikille, koska "ystäväthän ovat sitä varten, että tuetaan kun on vaikeaa".

...pelkästään? Ilman vastavuoroisuutta? Olen sitten mielummin yksin kuin "ystävieni" likasaavi vuosikymmenestä toiseen.

Ystävälle voi jakaa ongelmiaan, mutta terapeutit ovat eri asia.

No jokaisella on omat ongelmansa. Sekin jolla nyt on tasaista niin voi huomenna olla jotakin muuta. Mutta jos 10 vuotta jauhaa samoista ongelmista tai samantyylisistä ongelmista niin kyllähän sitä peiliin voisi kurkata. 

Ei määräänsä enempää.

Miksi naisten ihmissuhteet on lähinnä emotionaalista runkkaamista ja ongelmien märehtimista ja /tai toisten ihmisten elämänvalintojen ruotimista?

Mun oli pakko lopettaa yksi pitkä ystävyyssuhde kun en jaksanut enää olla vain se kuuntelija hänen huolilleen. Palkatkoon itselleen terapeutin!

Tämä tuntuu olevan hyvin yleistäkin. Että kieputaan oman itsen ja ongelmien ympärillä ja käytetään toista ihmistä (väkisin) peilinä ja roskakorina. Ei tuollaista kenenkään tarvitse jaksaa. Kyllä siitä ihmissuhteesta täytyy vastavuoroisesti jotain molempien osapuolien saada. Kannattaisi kääntää sitä katsetta omasta navasta vähän ulkopuolellekin niin helpottuisi olokin. Ei ne asiat vatvomalla parane. Mutta joillakin tuo voi olla ihan tapa josta ei pääse enää eroon.

Vierailija kirjoitti:

Miksi naisten ihmissuhteet on lähinnä emotionaalista runkkaamista ja ongelmien märehtimista ja /tai toisten ihmisten elämänvalintojen ruotimista?

Nimenomaan, ihmettelen samaa.

Onneksi löytyy myös sellaisiakin naispuoleisia ystäviä (mulla kaks sellaista) jotka eivät jatkuvasti vaan valita ja kiepu oman navan ja ihmissuhdeongelmiensa ympärillä, vaan osaavat puhua ja ajatella muutakin. Kuten miettiä yhteistä kivaa tekemistä (esim. patikkaretkeä eväineen, konserttia, kirppiskierrosta, kesäteatteria, pyörälenkkiä) ja voidaan puhua ulkomaailmasta ja ajankohtaisista aiheista.

Kyllä oikein sielu lepää sellaisten ystävien seurassa joiden kanssa ei tarvitse vatvoa/analysoida ja ratkoa mitään. Joidenkin kanssa jos ei omia asioita vatvota, niin sitten ainakin toisten. Raskasta seuraa.

Ja minä en sinun.

Ilmiannettu.

Usein mietin että pitääkö ystävänä vaan jaksaa kaikki tuo. Vaikka tiedänkin vastauksen. Ei pidä. Huh miten ihmisistä on tullut raskaita.

Vierailija kirjoitti:

Ja minä en sinun.

Ilmiannettu.

😂

Minulla tuo on vaikuttanut siihen että en oikein enää pysty arvostamaan ystäviäni. Ja samalla koen siitä syyllisyyttä.

Lomalla ei ole aikaa vatvoa mutta kun arki koittaa, sitten taas kieputaan ja vatvotaan.

-huomion tehnyt

Kuinka paljon pitää paikaansa se, että naiset pitävät puolivakavasta ongelmien keskustelusta ja hieman suurentavat sitä ongelmaa saadakseen sosiaalista ulottuvuuta keskusteluun? On liian tylsää ja puuduttavaa keskustella aina ja vaan 90 days fiancee ohjelman ruotim8isesta. 

______________________________

Ja tämä on olettamukseni, kun omassa elämässäni tuo lady .....well ....

Entä jos tuollaista tekee oma puoliso?

Tämän takia minulla ei juuri ole ystäviä enää. Muutama miespuolinen kyllä (ovat myös mieheni ystäviä), mutta jutellaan ja nähdään harvoin. Silloin oikeasti pidetään hauskaa, eikä vatvota tai analysoida mitään. Ystävyydet naisten kanssa ovat aina loppuneet osaltani juuri tuohon, että en jaksa ratkoa niitä samoja ongelmia vuositolkulla. Oikeastihan he eivät edes halua ratkaisua, kunhan saavat pyöriä omassa navassaan ikuisesti.

Lieneekö nuo edes ystäviä?

Itsellä ns ystävä joka pyytää kahville ja on kokoajan tunne että pitäisi poistua nopeasti. Mitään keskustelua ei kehkeydy vaan töksäytellään jotain.

Sitten tulee puhelu ja sama tyyppi pyytää palvelusta.

Huoh!

Jos tuntuu ettet jaksa kuuntele sitä ja selitä kavereille. Ihan ok se on rajata itse. Tsemppii.

Vierailija kirjoitti:

Miksi naisten ihmissuhteet on lähinnä emotionaalista runkkaamista ja ongelmien märehtimista ja /tai toisten ihmisten elämänvalintojen ruotimista?

Jaa. Kyllä ne on miespuoliset kaverit jotka märehtii vuodesta toiseen huonoja parisuhteita, työpaikkoja ja masennuksia eikä edes yritä tehdä asioille mitään. Olen ottanut etäisyyttä.

Naisihmisenä sanoisin, että on vaan tarve puhua asioista jonkun kanssa. Se on sisäinen tarve. Ilmeisesti joillakin meistä pitäisi olla ammattiterapeutti aina käytettävissä.

Jos asioista ei voi puhua kellekään, ne alkavat ahdistaa vielä enemmän.

Minua ei haittaa. Tykkään kuunnella ja tuon myös omia näkökulmia jopa neuvoja asioihin. Olen luonteeltani rauhallinen ja velvollisuudentuntoinen, tasapainoinenkin. Ja joskus ihana huomata että ystävillä on niitä ilon asioitakin elämässään.