En jaksa kavereiden ongelmia

Oli pakko katkaista välit kaikkiin sellaisiin, jotka käyttivät mua murheiden kaatopaikkana.

Mä olen myös mieluummin yksin, en vaan jaksanut enää yhtään kuunnella jatkuvaa rutinaa!

Aina sitä samaa negatiivista höpinää, ei koskaan mitään positiivista.

N44

Olin itse sekä vastaanottajan että vatvojan roolissa eri kavereiden kanssa.

Kun jätin kaverit pari vuotta sitten, luulin päässeeni vain vastaanottamisesta.

Mutta parasta oli päästä vatvomisesta! Tavallaan tein sitä itse, mutta se oli tietty kaveri, joka sai vatvomisen minusta esiin.

Syitä:

-hän ei kertonut itsestään juuri koskaan, vaikka yritin kysyä

-hän kyseli minulta ja asetti minut kertojan osaan

-alkoi ratkomaan ongelmia

-tuntui tarvitsevan minut autettavaksi ja näytti nauttivan jos pääsi opettamaan minua elämästä

Mutta tosiaan jätettyäni myös tämän taakse, huomasin oman ajatteluni muuttuvan. En enää hakemalla hakenut elämästäni heikkouksia ja valmistellut niistä mielessäni tätä kaveria kiinnostavia tarinoita. "Ongelmat" vain katosivat - Puff! 💨

(Ja samaan aikaan elämässä oli oikeita ongelmia, mutta ne tuntuivat erilaisilta koska niissä ei ollut kyse "minusta")

Ja kauhistelijoille "miten saatoit käyttää kaveriasi ja jättää" - uskon, että molemmille oli helpotus päästä eroon rooleista.

Kannattaa kertoa heille.

Tapaan yhtä ystävistäni vain pari kertaa vuodessa, koska hänen mielestään valitin puheluissa.

Hän ei huomannut tekevänsä samaa ihan itse, joten parempi näin. 

Minä jäin henkiin syövän, elinsiirron ja aivoleikkauksen jälkeen, sain potkut työstäni syövän vuoksi ja teen nykyisin erittäin haastavaa ja huonosti palkattua työtä.

Hän eroaa usein miehistään.

Ymmärrän tietenkin, että hänellä on paljon rankempaa. 

Usein terapiakeskusteluihin tulee sellainen vastaus, että miksi maksaa kallista terapiaa kun voi kavereille puhua ilmaiseksi. Itselleni yksi syy hakeutua terapiaan oli juuri se, etten halunnut loputtomasti kuormittaa lähipiiriä.

Vierailija kirjoitti:

Oli pakko katkaista välit kaikkiin sellaisiin, jotka käyttivät mua murheiden kaatopaikkana.

Mä olen myös mieluummin yksin, en vaan jaksanut enää yhtään kuunnella jatkuvaa rutinaa!

Aina sitä samaa negatiivista höpinää, ei koskaan mitään positiivista.

N44

Tämä,

Itsekin olen mielummin yksin kuin kaatopaikkana.

Vierailija kirjoitti:

Usein terapiakeskusteluihin tulee sellainen vastaus, että miksi maksaa kallista terapiaa kun voi kavereille puhua ilmaiseksi. Itselleni yksi syy hakeutua terapiaan oli juuri se, etten halunnut loputtomasti kuormittaa lähipiiriä.

Mulla sama. Ja oli ihana tunne, että terapeutti ei odottanut emotionaalisesti mitään vastapalvelusta.

Vierailija kirjoitti:

Naisihmisenä sanoisin, että on vaan tarve puhua asioista jonkun kanssa. Se on sisäinen tarve. Ilmeisesti joillakin meistä pitäisi olla ammattiterapeutti aina käytettävissä.

Jos asioista ei voi puhua kellekään, ne alkavat ahdistaa vielä enemmän.

Olisiko hyvä vaikka kirjoittaa huolensa päiväkirjaan?

Olen ollut kaveriton pian 3 vuotta enkä kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Olin itse sekä vastaanottajan että vatvojan roolissa eri kavereiden kanssa.

Kun jätin kaverit pari vuotta sitten, luulin päässeeni vain vastaanottamisesta.

Mutta parasta oli päästä vatvomisesta! Tavallaan tein sitä itse, mutta se oli tietty kaveri, joka sai vatvomisen minusta esiin.

Syitä:

-hän ei kertonut itsestään juuri koskaan, vaikka yritin kysyä

-hän kyseli minulta ja asetti minut kertojan osaan

-alkoi ratkomaan ongelmia

-tuntui tarvitsevan minut autettavaksi ja näytti nauttivan jos pääsi opettamaan minua elämästä

Mutta tosiaan jätettyäni myös tämän taakse, huomasin oman ajatteluni muuttuvan. En enää hakemalla hakenut elämästäni heikkouksia ja valmistellut niistä mielessäni tätä kaveria kiinnostavia tarinoita. "Ongelmat" vain katosivat - Puff! 💨

(Ja samaan aikaan elämässä oli oikeita ongelmia, mutta ne tuntuivat erilaisilta koska niissä ei ollut kyse "minusta")

Ja kauhistelijoille "miten saatoit käyttää kaveriasi ja jättää" - uskon, että molemmille oli helpotus päästä eroon rooleista.

Tällainen on haastavaa. Ts. ystäväsi on ulkoistanut omat ongelmansa sinuun ja terapisoinut sinua. Tämä on ilmeisesti aika yleinen selviytymiskeino ihmisillä. Valtavan haitallinen kyllä. Itselläni on ollut elämässäni myös tällainen henkilö. En ole kuitenkaan pistänyt välejä poikki, mutta olen aika napakasti ilmaissut rajani, etten halua keskustella tietyistä aiheista. Neuvoin myös tätä henkilö hankkimaan itselleen keskusteluapua, mikäli tarvitsee kuuntelijaa. Loukkaantui ja syyllisti. Tässä kohtaa jyrähdin jälleen rajojani. Nyt välit ovat ihan hyvät ja keskustellaan aiheista, jotka eivät kuormita liikaa. Ja käyn myös itse omassa terapiassani puhumassa omista ongelmistani. En kaada näitä läheisteni niskaan. 

No woman no cry

Vierailija kirjoitti:

Naisihmisenä sanoisin, että on vaan tarve puhua asioista jonkun kanssa. Se on sisäinen tarve. Ilmeisesti joillakin meistä pitäisi olla ammattiterapeutti aina käytettävissä.

Jos asioista ei voi puhua kellekään, ne alkavat ahdistaa vielä enemmän.

Olikohan nyt pikkuisen kärjistetty näkemys?   Ei se kyse ole iitä etteikö asioista voi puhua, ystävyyteen kuuluu myös asioista puhuminen, niin hyvässä kuin pahassakin.   Mutta :  se, kuinka paljon ja onko se vastavuoroista, määrittää aika paljon.

Puhutko itse vain omista ongelmistasi jatkuvasti?  Kuunteletko toisen ongelmia yhtälailla?    Pystytkö puhumaan myös iloisista asioista?   Pidätkö ystäviäsi ystävinäsi vai terapeuttinasi?

Itse jaksoin tälläistä siihen asti, kun se oli tasapuolista ja ongelmista puhuminen oli ystävyyden näkökulmasta kohtuullista, eli se ei ollut pelkkää valittamista,  vaan puhuttiin muistakin ( arkisista, poliittisista, iloisista yms asioista).

  Pariin katkaisin sitten välit,  kun he alkoivbat kutsumaan minua terapeutikseen ja ottivat yhteyttä vain silloin kun ahdisti, ja viestiä pukkaasi yötäpäivää viikko tolkulla,,, ottaen huomioon etteivät sitten kuitenkaan kertaakaan edes vaivautuneet kysymään, kuinka mä voin, eikä kertaakaan edes sanoja " kiitos kun kuuntelit".   Ja nämä henkilöt tiesivät, että itsellä oli ihan kamala elämäntilanne päällä ja jaksaminen muutenkin jo kortilla.  Tämä ei heitä hetkauttanut pätkääkään, vaan kuvittelivat että kyllähän mä nyt omienkin murheiden ohella ratkon heidän ongelmat.    Itse hankkiuduin terapiaan juuri sen vuoksi, etten toisi kaikkia ongelmiani ystävyyssuhteisiin. Eli kuten sanoin, kohtuus kaikessa.    Ystävät auttavat, kuuntelevat ja lohduttavat, tietyyn pisteeseen asti.  He ovat ystäviä, eivät terapeutteja.

Jos itsellä on liikaa kuormitusta, niin ei sitä jaksa.

Sinun elämäsi, sinä päätät mihin sen käytät. Et ole olemassa ketään muuta kuin itseäsi varten ellet itse halua. 

Vierailija kirjoitti:

Olin itse sekä vastaanottajan että vatvojan roolissa eri kavereiden kanssa.

Kun jätin kaverit pari vuotta sitten, luulin päässeeni vain vastaanottamisesta.

Mutta parasta oli päästä vatvomisesta! Tavallaan tein sitä itse, mutta se oli tietty kaveri, joka sai vatvomisen minusta esiin.

Syitä:

-hän ei kertonut itsestään juuri koskaan, vaikka yritin kysyä

-hän kyseli minulta ja asetti minut kertojan osaan

-alkoi ratkomaan ongelmia

-tuntui tarvitsevan minut autettavaksi ja näytti nauttivan jos pääsi opettamaan minua elämästä

Mutta tosiaan jätettyäni myös tämän taakse, huomasin oman ajatteluni muuttuvan. En enää hakemalla hakenut elämästäni heikkouksia ja valmistellut niistä mielessäni tätä kaveria kiinnostavia tarinoita. "Ongelmat" vain katosivat - Puff! 💨

(Ja samaan aikaan elämässä oli oikeita ongelmia, mutta ne tuntuivat erilaisilta koska niissä ei ollut kyse "minusta")

Ja kauhistelijoille "miten saatoit käyttää kaveriasi ja jättää" - uskon, että molemmille oli helpotus päästä eroon rooleista.

Eikö olisi fiksumpaa hankkiutua eroon vain rooleista, ihmisten sijaan?

Siksi olenkin syrjääntynyt ja vetäytynyt kaikista ihmisistä kun tiedän etteivät he jaksa ainaista valittamista. Minun elämä on mennyt viimeiset 5 vuotta alamäkeä sairasteluineen etten edes yritä pitää ystäviä lähellä kun tiedän ettei ole helppoa kuunnella masentuneen alamäkitarinoita. Yritin jossain vaiheessa myös esittää että asiat on paremmin, mutta se syö liikaa naista.

Olin tuollainen ikuinen itkijä märehtijä. Eron jälkeen en uutta miestä ottanut ja kas kummaa ei sen jälkeen ole tarvinnut märehtiä ongelmissa koska niitä ei ole. Se on aina nämä parisuhteessa olijat kun elämä on yhtä kriisistä toiseen siirtymistä.

Tämä on nykyaikaa. Ennen oli ihan normaalia, että vastavuoroisesti kuunneltiin toisten kuulumisia ja tarvittaessa autettiin ja pähkittiin yhdessä mitä tehdä jne. Mikä se kivempaa kuin paatostaa bestiksen kanssa! Kaipaan noita aikoja. Ei tarvittu mitään terapiaa, kun juteltiin keskenämme päivittäin.

 

Nykyään pitää vaan olla kivaa heh heh hee. Hymyillään instakuvissa ja oikeasti elämä on ihan paskaa kun ei ole ketään kenen kanssa jutella oikeista asioista saati ongelmista. Ihmiset eivät jaksa viittä minuuttia keskittyä kuuntelemaan yhtään mitään. No edestään jokainen löytää siinä kohtaa, kun itse tarvitsisi ystävän empatiaa tai kuulevaa korvaa. Sitä ei vain ole ja sitten ahdistutaan ja masennutaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on nykyaikaa. Ennen oli ihan normaalia, että vastavuoroisesti kuunneltiin toisten kuulumisia ja tarvittaessa autettiin ja pähkittiin yhdessä mitä tehdä jne. Mikä se kivempaa kuin paatostaa bestiksen kanssa! Kaipaan noita aikoja. Ei tarvittu mitään terapiaa, kun juteltiin keskenämme päivittäin.

 

Nykyään pitää vaan olla kivaa heh heh hee. Hymyillään instakuvissa ja oikeasti elämä on ihan paskaa kun ei ole ketään kenen kanssa jutella oikeista asioista saati ongelmista. Ihmiset eivät jaksa viittä minuuttia keskittyä kuuntelemaan yhtään mitään. No edestään jokainen löytää siinä kohtaa, kun itse tarvitsisi ystävän empatiaa tai kuulevaa korvaa. Sitä ei vain ole ja sitten ahdistutaan ja masennutaan.

Ei tässä keskustelussa kukaan kritisoi vastavuoroista ystävyyttä, vaan nimenomaan sitä, että ne koetut ystävyydet eivät sitä ole kaikissa tilanteissa olleet. Kun pidetään toista itsestäänselvyytenä ja ryöpytetään kaikki toisen niskaan ja jatketaan itse kevyellä kuormalla - kunnes taas alkaa tuntua siltä, että täytyisi tyhjentää lastiansa. Tällainen on toisen hyväksikäyttöä, ja tällaisia ihmisiä on. He eivät ota vastuuta omasta käyttäytymisestään, jolla kuormansa aiheuttavat, ja pitävät muita omina likasankoinaan. Vastuuttomuutta monessa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Siksi olenkin syrjääntynyt ja vetäytynyt kaikista ihmisistä kun tiedän etteivät he jaksa ainaista valittamista. Minun elämä on mennyt viimeiset 5 vuotta alamäkeä sairasteluineen etten edes yritä pitää ystäviä lähellä kun tiedän ettei ole helppoa kuunnella masentuneen alamäkitarinoita. Yritin jossain vaiheessa myös esittää että asiat on paremmin, mutta se syö liikaa naista.

No mutta tällainen uhrin tilassa oleminen on yhtälailla raskasta, erityisesti myös sinulle itsellesi. Olet aikuinen ja kykenevä ihminen, joten ala vahvistamaan sitä puolta itsessäsi.

Vierailija kirjoitti:

Usein terapiakeskusteluihin tulee sellainen vastaus, että miksi maksaa kallista terapiaa kun voi kavereille puhua ilmaiseksi. Itselleni yksi syy hakeutua terapiaan oli juuri se, etten halunnut loputtomasti kuormittaa lähipiiriä.

Tämä. Ja yleensä ne syyt, jotka muodostuu suuriksi taakoiksi, vaatii ammattilaisen tukea. Ystävät saattavat monesti vain ylläpitää ongelmaa myötäilemällä ja voivottelemalla. Terapiassa saa uusia keinoja pärjätä arjessa vaikeiden teemojen kanssa.