Lue keskustelun säännöt.
Pääseekö läheisen ihmisen kuoleman aiheuttamasta ikävästä koskaan yli?
08.07.2023 |
Eräs elämäni rakkaimmista ja läheisimmistä ihmisistä kuoli täysin yllättäen syöpään 5 vuotta sitten. Tauti eteni todella nopeasti; ensin oireilun alkamisesta diagnoosiin pari kuukautta ja diagnoosista kuolemaan pari kuukautta.
Kyseinen ihminen oli ollut elämässäni tiiviisti syntymästäni lähtien ja oli yksi harvoista ihmisistä, joka tunsi minut todella hyvin ja jolle pystyin olemaan täysin aito ja rehellinen. Oli myös aivan uskomattoman ihana ihminen, joka auttoi minua pääsemään takaisin kiinni elämään oman vaikean sairauteni jälkeen.
Minulla on häntä vieläkin niin uskomattoman ikävä. Asia tuli taas mieleen kun järjestelin tietokoneeni tiedostoja ja näin valokuvia vuosilta ennen hänen kuolemaansa joissa hän oli. Huomaan myös aina välillä miettiväni kaipaavasti, miten ihana olisi - kuten vuosikausia teimme - mennä hänen kanssaan kävelylle, kahville, taidenäyttelyyn, jutella. Ja sitten tulee se tajuaminen, ettei se ole mahdollista.
Pääseekö tästä ikävästi koskaan yli? Ei kai.
Kommentit (11)
Ikävä varmaankin muuttaa muotoaan jollakin tapaa. Tulee ehkä enemmän juurikin niitä hauskoja/ mukavia/ iloisia hetkiä yhdessä, muisteltua enemmän.
Ihanaa, että sulla on ollut tuollainen tärkeä ihminen, ja oot saanut kokea sen kaiken hänen kanssaan.
Niitä muistoja ei kukaan voi viedä, vaali niitä 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet traumatisoitunut kaiketi, puoli vuotta - vuosi on surutyön aktiivista käsittelyaikaa, sen jälkeen tarvitsee jo ammattilaisen apua, että olisiko jäänyt purkamatta ja sen vuoksi oireilee edelleen.
Ei siitä ikävästä pääse yli, eikä oikeastaan tarvitsekaan päästä. Portugalin kielessä on mielestäni tuolle kaipauksen tunteelle hyvin kuvaava sana: saudade. Sitä on hankala suomentaa, mutta tarkoittaa ikävän, kaihon ja menetyksen tuskan lisäksi myös sitä onnea, että olet saanut pitää tai tuntea jotain niin hienoa elämässäsi. Itselleni tuon saman tunteen tuo Mummoni ajatteleminen. Kyyneleet tulee silmiin joka kerta häntä miettiessäni, mutta olen samalla myös niin äärettömän kiitollinen, että sain pitää hänet elämässäni 25 vuoden ajan. Hän oli minulle maailman ihanin ihminen, eikä häntä pysty korvaamaan mikään. Onneksi on silti muistot jäljellä loppuelämäni ajan <3
Ei se ikävä ikinä hellitä, sen kanssa oppii kyllä elämään ja olemaan, mutta todennäköisesti se tunne seuraa loppuelämän. Itse menetin tyttäreni jo vuosia sitten, edelleen sattuu, eikä se ole missään vaihessa helpottanut. Edelleen joissakin tilanteissa se tunne puskee läpi väkisinkin, mutta olen oppinut peittämään suruni ainakin julkisilla paikoilla, omissa oloissa ollessani saatan vollottaa kuin... lapsensa menettänyt vanhempi.
Ja typeryyksiä kommentoiville; jouduin pitämään huolta muusta perheestä vuosia tapahtuman jälkeen, joten en päässyt tekemään omaa surutyötäni aikanaan. Siksi haluan surra edelleen tapahtunutta.
Vierailija kirjoitti:
Ei se ikävä ikinä hellitä, sen kanssa oppii kyllä elämään ja olemaan, mutta todennäköisesti se tunne seuraa loppuelämän. Itse menetin tyttäreni jo vuosia sitten, edelleen sattuu, eikä se ole missään vaihessa helpottanut. Edelleen joissakin tilanteissa se tunne puskee läpi väkisinkin, mutta olen oppinut peittämään suruni ainakin julkisilla paikoilla, omissa oloissa ollessani saatan vollottaa kuin... lapsensa menettänyt vanhempi.
Ja typeryyksiä kommentoiville; jouduin pitämään huolta muusta perheestä vuosia tapahtuman jälkeen, joten en päässyt tekemään omaa surutyötäni aikanaan. Siksi haluan surra edelleen tapahtunutta.
Eihän suru olekaan kielletty! Suru on hinta rakkaudesta, oot saanut sen kokea 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei siitä ikävästä pääse yli, eikä oikeastaan tarvitsekaan päästä. Portugalin kielessä on mielestäni tuolle kaipauksen tunteelle hyvin kuvaava sana: saudade. Sitä on hankala suomentaa, mutta tarkoittaa ikävän, kaihon ja menetyksen tuskan lisäksi myös sitä onnea, että olet saanut pitää tai tuntea jotain niin hienoa elämässäsi. Itselleni tuon saman tunteen tuo Mummoni ajatteleminen. Kyyneleet tulee silmiin joka kerta häntä miettiessäni, mutta olen samalla myös niin äärettömän kiitollinen, että sain pitää hänet elämässäni 25 vuoden ajan. Hän oli minulle maailman ihanin ihminen, eikä häntä pysty korvaamaan mikään. Onneksi on silti muistot jäljellä loppuelämäni ajan <3
En ole ap, mutta kiitos tästä sanasta. Juu sitä ei tosiaan ole tarve päästä surun yli. Suru muuttaa elämää kyllä kuten mikä tahansa muukin kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Olet traumatisoitunut kaiketi, puoli vuotta - vuosi on surutyön aktiivista käsittelyaikaa, sen jälkeen tarvitsee jo ammattilaisen apua, että olisiko jäänyt purkamatta ja sen vuoksi oireilee edelleen.
Ei suru ole sairaus. Se on kokemus ja tunne, joka muuttaa elämää.
Toki on kroonistunut suru mutta ap ei kertonut ettei pystyisi töihin, opiskelemaan tai elämään. Älä siis kirjoita täyttä roskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei siitä ikävästä pääse yli, eikä oikeastaan tarvitsekaan päästä. Portugalin kielessä on mielestäni tuolle kaipauksen tunteelle hyvin kuvaava sana: saudade. Sitä on hankala suomentaa, mutta tarkoittaa ikävän, kaihon ja menetyksen tuskan lisäksi myös sitä onnea, että olet saanut pitää tai tuntea jotain niin hienoa elämässäsi. Itselleni tuon saman tunteen tuo Mummoni ajatteleminen. Kyyneleet tulee silmiin joka kerta häntä miettiessäni, mutta olen samalla myös niin äärettömän kiitollinen, että sain pitää hänet elämässäni 25 vuoden ajan. Hän oli minulle maailman ihanin ihminen, eikä häntä pysty korvaamaan mikään. Onneksi on silti muistot jäljellä loppuelämäni ajan <3
Miten tuo lausutaan?
Voi päästäkin muttei ehkä kokonaan. Ei välttämättä aikakaan paranna. Mulla kävi niin,että vasta pystyin monen vuoden kuluttua käsittelemään asiaa. Jokainen suree omalla tavallaan. Ei ole mitään reseptiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se taitaa seurata lopun ikää ja olla osa itseä muistoina ja haikeutena. Menetin yhden tärkeän läheisen 25v sitten ja toisen 2,5v sitten. Molempia on ikävä ja haiku. Mielessä myös kivoja muistoja ja kiitollisuus heistä.
Ei siitä tarvitse päästä eroon.