Olenko hullu? Lähtee järki anopin kanssa...

Siis periaatteessa anopissa ei ole edes mitään vikaa, en vaan tule hänen kanssaan toimeen.



Olen yleensä avoin, mulla on paljon hyviä ystäviä ja tulen kaikkien kassa toimeen, mutta anoppi on piikki lihassani. Olen viimeviikkoina oppinut tunnistamaan anopissa sen piirteen jota en siedä, pahoitan joka kerta mieleni hänen kanssaan puhuessani.



En tiedä onko anopin puolelta piilovittuilua mua kohtaan vai onko hän ihan vilpitön, mutta musta jo tuntuu, että pitäisi saada puhua tästä jollekkin. Omalle äidilleni en voi puhua, hän käskee vaan olla välittämättä ja sanoo, että puutun pikkuseikkoihin, haukkuu minut. Niin puutunkin, mutta miksi? Miksi se on anoppi, jota en voi sietää? Tai siis siedän anoppia, mutten hänen luonnettaan joka tulee esiin kun olemme tutustuneet paremmin.