Miten kaksisuuntainen mielialahäiriö näkyy seurustellessa tai tapaillessa?

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko bipolla päähän outo tunne kun tulossa on sellainen mielialaheilahdus?

Ei tule. Eikä se muutos tapahdu hetkessä,  päivässä eikä viikossa. Jos haluaa, niin siihen ehtii reagoida lääkitystä täsmäämällä - jos haluaa.  

 

Kun elämässä on rytmi ja tasapaino, niin asiat rullaa ihan hyvin. Sama juttu, mikä pitää kenet tahansa tasapainoisena. 

 

Tässä ketjussa on paljon sellaista tietoa ja ns. kokemusta, joka taitaa pohjautua enempi elokuviin ja mielikuvitukseen. 

 

terv. Bipo jo 25 vuotta 

Vierailija kirjoitti:

Bipo on valehtelia, epäluotettava, selkään puukottaja ja narsisti.

Höpsistä!

Sinä puhut nyt narsistisesta persoonallisuushäiriöstä tai muuten vain v*ttumaisesta ihmisestä. Se on ihan eri asia. 

Olen epävakaa ja kumppanini bipo... ette edes voi kuvitella millaista tahtojen taistelua meidän elämä oli. Tiedätte varmasti miten sitten kävi. 

Vierailija kirjoitti:

Onko bipossa sellaista että välillä on hirveän säästäväinen, pihistelee esim. ruokien ja sähkön kanssa ja pitää itseään säästäväisenä ihmisenä. Sitten on kohtauksia ja jaksoja, jolloin varaa useamman kalliin matkan peräjälkeen tai ostaa hirveät määrät luksustuotteita tai syö kalliissa ravintolassa monena päivänä viikossa?

 Voi tuo olla pyrkimystä ihan vain jonkinlaisen askeettisen ihanteen toteuttamista, joka sitten repsahtaa. Vähän niinkuin laihduttaminen ja muut elämänmuutokset. 

 

Vierailija kirjoitti:

Kaksisuuntaista sairastava ystäväni sanoi, että jos hänen elämässään menee joku asia hyvin tai jonkun ihmisen kanssa hyvin, hänellä saattaa tulla halu/tunne pilata se. Onko tällainen yleistäkin? En ole ennen kuullut vastaavaa

Ihan perinteinen pyrkimys ottaa pelottava asia haltuun. Kyllä - parisuhde tai muu kiva asia voi pelottaa. Kun se kuitenkin menee pieleen, niin parempi ottaa homma omiin käsiin ja ryssiä se haluttuna ajankohtana. 

 

Ei ole mielenterveyden ongelma. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuleeko bipolla päähän outo tunne kun tulossa on sellainen mielialaheilahdus?

Ei tule. Eikä se muutos tapahdu hetkessä,  päivässä eikä viikossa. Jos haluaa, niin siihen ehtii reagoida lääkitystä täsmäämällä - jos haluaa.  

 

Kun elämässä on rytmi ja tasapaino, niin asiat rullaa ihan hyvin. Sama juttu, mikä pitää kenet tahansa tasapainoisena. 

 

Tässä ketjussa on paljon sellaista tietoa ja ns. kokemusta, joka taitaa pohjautua enempi elokuviin ja mielikuvitukseen. 

 

terv. Bipo jo 25 vuotta 

Mietin vain kun itselläni tullut nyt n. kerran vuoteen sellaista että ensin olen yliaktiivinen, sitten jonkin aikaa sen jälkeen aamulla herätessä päässä outo tunne ja rämmin henkisesti pohjamudissa ainakin seuraavan viikon. Olen aivan kauhea tyyppi silloin ja koen että koko maailma on minua vastaan ja kaikki juonittelee.

Bipo valehtelee ja varastaa, luulee olevansa muita fiksumpi. Kehuu itseään vaikka on aivovammainen. Ilkeä selkäänpuukottaja ja röyhkeä ihminen.

Kyllä tietysti voidaan tutkia, ei tarvitse odottaa että joutuu osastolle. Kysytään valtava määrä kysymyksiä ja sitten lähipiiri voi kirjoittaa vapaamuotoisesti asioista, jotka henkilön elämässä herättää huolta. Niin niitä diagnooseja tehdään. Toisilla ollut vaan masennusta ja bipo selviää sitten kun on eka mania ja päätyy sinne osastolle.

Tunsin bipon kun seurustelimme, hänellä oli kova tarve aina selittää minulle entisistä seksisuhteistaan ja siitä kuinka paljon vientiä hänellä oli ja on edelleen. Ei tajunnut kuinka paljon loukkasi minua tuollaisilla puheilla, tuli tunne etten olekaan hänelle se oikea ja spesiaali ihminen. En pitänyt hänen lennokkaita puheistaan, luultavasti sai tästä jotain tyydytystä vaikka oikeasti vain etäännytti meitä lisää toisistaan. Miksi toisen pitää olla noin julma että pitää minusta kiinni mutta silti haluaa tehdä mustasukkaiseksi... hänellä oli myös melkoinen alkoholiongelma, off-suhteen aikana oli varmasti jotain säätöä meneillään joidenkin kanssa, ihan inhottaa nyt se ajatus. 

Jo Raamattu sanoi: "Hullu on hullu, vaikka huhmareessa survois."

Seurasin kaksisuuntaista sairastavan henkilön elämää hyvin läheltä kolmisenkymmentä vuotta.

Tutustuessamme hän eli normaalin tuntuista elämää, mutta tuttavuuden jatkuessa paljastui se todellisuus. Hänen parisuhteensa hajosi - onneksi ainakin sille toiselle osapuolelle. Hän myös solmi uuden parisuhteen ja se oli taatusti äärimmäisen raskas uudelle kumppanille. Reilussa kymmenessä vuodessa hänkin lopulta luovutti, koska kyllästyi hoitosuhteeseen ja halusi itselleen normaalin elämän.

Mania alkoi aina siten, että hän koki olevansa terve, eikä tarvinnut mielestään enää lääkitystä. Hän myös oli katkera siitä, että ihmiset haluavat, että hän on masentunut. Säännöllinen lääkitys piti hänet normaalin oloisena, mutta hänelle itselleen se normaalius ei ollut pidemmän päälle hyvä kokemus, joten lääkkeet saivat jäädä, ensin hän vähensi niitä, ja eihän niitä sitten lopulta tarvittu ollenkaan ja sitten mentiin taas ja lujaa.

Vuosien mittaan syntyi vaikutelma, että sairauden toistuvat rankat hoidot (suljetulla) ilmeisesti vaikuttivat tämän henkilön aivotoimintaan. Entisestä kultturellista persoonasta tuli hyvin itsekeskeinen ihminen, eikä häntä kiinnostanut enää ns. normaali elämä normaalien ihmisten parissa. Mt-ongelmaiset kiinnostivat ja heidän auttamisensa. Auttamiseen kuului rahallinen avustaminen ja raha-apua kulloisellekin avustuskohteelleen hän vaati muiltakin läheisiltään. Esim. jos tavatessamme yritin kertoa jotain omia kuulumisiani, hän ei jaksanut kuunnella ensinkään.

Rahan käyttö maniassa oli järkyttävää. Depressiivisessä vaiheessa vallitsi taas äärimmäinen säästäväisyys. Hän oli kyllä hyvin avulias ja antoi rahaa "lainaksi" tuiki tuntemattomillekin - selvää oli, että nämä uudet "ystävät" katosivat, eikä lainojen takaisin maksusta puhettakaan.

Viimeksi tavatessamme hän oli sitä mieltä, että hänen on parempi elää sinkkuna. Hyvä niin. Ikääkin jo sen verran.

Bipoja on kahta tyyppiä. ykkös tyyppi ja kakkos typpi. Bipokin voi elää melko normaalia arkea, mutta se edellyttää sopivien lääkkeiden löytymistä henkilölle ja sitoutumista lääkitykseen. Ilman lääkitystä elämä on kyllä erittäin tasapainotonta ja hankalaa.

Masennuksessa saa pelätä itsaria ja maniassa luulee olevansa jumalan yläpuolella.

Sopiva lääkitys on ehdottoman tärkeä. Tunnen useammankin bipon. Kaikki he elävät avioliitossa ja käyvät töissä. Perhettäkin löytyy kahdelta. Yhteistä heille on että he käyttävät lääkkeitä ja ovat raittiita. En edes tietäisi heidän sairaudestaan mitenkään jolleivät olisi itse kertoneet.

Vierailija kirjoitti:

Jos seurusteluvaiheessa alkaa epäilyttää, että toisella on kaksisuuntainen, kannattaa lopettaa seurustelu. Tauti on erittäin helposti periytyvä, joten myöhemmin voit pahimmassa tapauksessa olla ainoa normaali perheessä. Mieheni suvussa tautia on paljon, mutta en tiennyt tarpeeksi ajoissa. Ihmettelin seurustellessa, kun mies saattoi käyttää kaikki rahansa harrastusvälineisiin tuosta vain. Välillä taas oli niin "väsynyt", että nukkui heti töistä tultua seuraavaan aamuun asti. Hänellä oli myös suuruuskuvitelmia, eli kuvitteli olevansa jotain ihmeellistä, johon kaikki naiset rakastuvat. 

Nämä asiat tulivat niin pikkuhiljaa selville, etten osannut yhdistellä asioita ajoissa. Eikä hän itsekään tiennyt sairaudestaan siinä vaiheessa, vasta vuosia myöhemmin tuli oikea diagnoosi ja lääkitys. 

Pari vuotta sitten hän jätti lääkitykset ottamatta kertomatta kenellekään. Ihmettelin, miten hän ei pysty keskittymään mihinkään

 

Bipon periytyvyys on n.10- 30 %, jos yhdellä vanhemmista on se. Mutta usein tarvitaan lapsuuden trauma että sairaus puhkeaa. Tyyppejä on myös kahta erilaista. Henkilö voi olla myös sukunsa ainoa bipo.

Mitenkä sokeritauti, syöpä tai reuma? Kaikki tiettyä sairautta sairastavat ovat samanlaisia ja sairaus näkyy samalla tavoin? Aloitus on idioottimaisimmasta idiootein. 

Ystäväni sairastaa kyseistä sairautta. Hän on mitä mukavin nainen ja ollut naimisissakin useamman vuoden. Hänellä on kokopäivätyö ja paljon ystäviä. Hän on kertonut että sopivien lääkkeiden löytyminen ja juomisen lopettaminen ovat olleet se ratkaiseva asia tasapainoisen elämän elämiseen. Myös hyvät elintavat ja päivärytmin säännöllisyys ovat tärkeitä.

Hyvää pohdintaa, mutta ensinnäkin kyse ei ole taudista kuten kuvasit, vaan häiriöstä. Ja toisekseen, sairaus voi olla periytyvä kuten vaikka nivelrikko, mutta ei se välttämättä puhkea jälkeiläisille. Mielialahäiriö voi hypätä myös sukupolvien yli, emmekä todellakaan ole aina tietoisia sukumme vitsauksista. Kaksisuuntaista sairastavan kanssa eläminen voi olla kuitenkin todella raskasta läheisille, varsinkin jos ei ole hoitotasapainossa.

Upppp kertokaa lisää!!