Yritättekö peitellä sitä, että teillä ei ole ystäviä?

Olen juuri sellainen kuin olen. Olen sitten yksin, kaksin tai miten vain niin ei kuulu muille.

Kerro mikä tuntemassasi yksinäisessä on vikana. Miksi hän on yksinäinen? 

Vierailija kirjoitti:

Olen vähitellen ottanut etäisyyttä niihin vähiinkin ns. ystäviin, joita on ollut. En kaipaa elämääni ketään enkä jaksa sitä jatkuvaa utelua tekemistäni ja elämästäni. Näin on hyvä. Viihdyn erinomaisesti yksin.

Vielä tulee aika jolloin et viihdy. Vanhukset ovat lähes poikkeuksetta yksinäisiä ja se on iso ongelma meillä Suomessa. Italiassa ja monessa muussa maassa vanhuksista huolehtii nuoremmat perheenjäsenet, harva on siellä työnnetty hoitokotiin pois sukulaisten jaloista.

Omasta mielestäni elämäni tuntuisi merkityksettömältä jos ei olisi läheisiä ja ystäviä ympärillä joille kertoa itsestään ja elämän tapahtumista. Olen kiinnostunut myös läheisteni elämästä, mutta somessa en kuitenkaan ole. Siellä ei ole oikeita ystäviä vaan lähes kaikki on epäaitoa esittämistä.

En todellakaan peittele yksinäisyyttäni/kaverittomuuttani. Faktaahan se on, mitä siis kieltämään. Oma elämäni rakentuu vahvasti työnteolle ja toistaiseksi tovin kanssani asuville nuorilleni. Muuta sosiaalista elämää ei ole, elämäni on vain mennyt näin - omat valintani ovat vaikuttaneet.

Silloin kun en halunnut uteluita mahdollisista deiteillä käymisistä, niin opettelin kertomaan tekemisistäni tyyliin: "minä kävin", "minä tein", vaikka olisin todellisuudessa tehnyt kyseisiä asioita jonkun kanssa. 

Tämä tyyli puhua on osoittautunut oikein käteväksi nykytilanteessa, kun tuntuu, että on erkaantunut viimeistään pandemian aikana useammasta ystävästä ja kaverista.

Kyllä yritän peitellä, koska on vaikea selittää tai saada ihmisiä ymmärtämään, etten kaipaa sellaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No työkavereille ehkä joo tai en tiedä tajuavatko siitä kun kerron että kävin siellä ja siellä tai että olin siellä ja siellä että olin yksin vai olettavatko että olen ollut jonkun kanssa. Toisaalta tämä on niin raskasta kun ei haluaisi olla yksin mutta niin monen ihmisen kanssa oleminen on jotenkin jäykkää tai esittämistä tai sitten joku piirre ärsyttää siinä ihmisessä niin että ei vaan jaksa ja tulee entistä enemmän olo että "olen niin yksinäinen, ei minulle edes ole tarkoitettu ihmisiä ympärille kun kaikki vaan ärsyttää lopulta jollaintapaa, minussa on pakko olla itsessäni jotain vikaa."

Omalla työpaikallani on paljon näitä yksinäisiä naisia. Suomalainen nainen on kuitenkin huono pyytämään ketään minnekään, tai lähtemään jonnekin kun pyydetään. Itselläni on aika paljon kavereita mutta silti aina usein pyydän muitakin mukaan, myös uusia tuttavuuksia mutta vastaus on usein nyt ei sovi. Itse eivät koskaan pyydä mukaan tai lähde minnekään.

Sitten on niitäkin jotka lupaavat lähteä mutta peruvat viime tingassa milloin mihinkin syyhyn vedoten. Sellaista ei tee mieli pyytää kovin montaa kertaa.

Minä olen varmaankin tällainen ärsyttävä tyyppi. En uskalla tulla mukaan koska ajattelen että kutsutaan vain velvollisuudesta ja koska vaikutan ehkä vähän säälittävältä. Lisäksi huolestuttaa että muut tuntevat jo toisensa porukassa ja sitten päädyn kuitenkin vain kököttämään tuppisuuna tai laukomaan jotain typerää. Itse en kehtaa pyytää kun ajattelen että se toinen tylsistyisi täysin minun seurassa tai pitäisi vaan huonolla tavalla outona. Eli tavallaan ihan oma syy ettei ystäviä ole.

Mä kerran vahingossa sanoin työkaverille jotain siihen viittaavaa, että voisi vapaa-aikana käydä yhdessä jossain, mistä oltiin puhuttu. En siis suoraan, mutta rivien välistä oli luettavissa, että olisin tällaista ajatellut. Työkaveri suorastaan jäykistyi ja jotain nikotteli, meni aivan vaivautuneeksi ja pelastin tilanteen vaan tyylin, nyt tarvii jatkaa hommia. Jutellaan paljon ja käydään aina yhdessä syömässä ja kahvilla, olin hieman hämmentynyt, että häkeltyi noin. Tämän myötä sitten aloin kiinnittää huomiota, että olin vain taukoseuraa kohteliaisuudesta ja siksi, että näyttää ihanalta ja muut huomioivalta ihmiseltä. Ja hän saa mielin määrin höpötellä omistaa, kavereidensa, naapureidensa yms. elämäntilanteista ja asioista, ylistää omia kokkauksiaa maasta taivaaseen, höpötellä kaikkea, mitä netistä lukee ja katselee. Jos joskus kerron jotain, vaikka mitä hassua koira teki illalla, niin hyvin pian ottaa taas vuoron olla äänessä ja alkaa selittää jostain katsomistaan koiravideosta jotain ja näyttelemään niitä muille ja sitten siinä on taas monta minuuttia kulunut näitä kuunnellessa ja katsellessa. Minun jutut ei vaan kiinnosta yhtään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No työkavereille ehkä joo tai en tiedä tajuavatko siitä kun kerron että kävin siellä ja siellä tai että olin siellä ja siellä että olin yksin vai olettavatko että olen ollut jonkun kanssa. Toisaalta tämä on niin raskasta kun ei haluaisi olla yksin mutta niin monen ihmisen kanssa oleminen on jotenkin jäykkää tai esittämistä tai sitten joku piirre ärsyttää siinä ihmisessä niin että ei vaan jaksa ja tulee entistä enemmän olo että "olen niin yksinäinen, ei minulle edes ole tarkoitettu ihmisiä ympärille kun kaikki vaan ärsyttää lopulta jollaintapaa, minussa on pakko olla itsessäni jotain vikaa."

Omalla työpaikallani on paljon näitä yksinäisiä naisia. Suomalainen nainen on kuitenkin huono pyytämään ketään minnekään, tai lähtemään jonnekin kun pyydetään. Itselläni on aika paljon kavereita mutta silti aina usein pyydän muitakin mukaan, myös uusia tuttavuuksia mutta vastaus on usein nyt ei sovi. Itse eivät koskaan pyydä mukaan tai lähde minnekään.

Sitten on niitäkin jotka lupaavat lähteä mutta peruvat viime tingassa milloin mihinkin syyhyn vedoten. Sellaista ei tee mieli pyytää kovin montaa kertaa.

Varmaan on joo näitäkin, mutta ei pliis yleistetä jooko? Minua ei kysytä mihinkään, eikä mun mukaan lähdetä. Tai ehkä kerran jos sitkeästi pyytää, mutta ymmärrän kyllä vihjeen jos yhteydenotot ja kyselyt jää täysin yksipuolisiksi. Ja samalla ihmiset kuitenkin tekee kysymiäni asioita muiden kanssa. En ala painostaa pidempään, se olisi noloa ja vaivaannuttavaa.

Nämä ovat kuin kertomuksia minun elämästäni. En ole mitenkään karismaattinen ihminen, tuntuu että olen kaikkia muita hylkivä magneetti. Ja todellakin olen katsellut tällä lomalla nurmikon kasvamista (kuivumista) terassilla istuskellen.

Kadehdin niitä joilla on aina kahvi-, reissu-, juhannus-, lenkkiseuraa ja suunnitelmia tuleville päiville! Jos jotain teen niin teen yksin eikä välttämättä kontakteja muihin ihmisiin tule ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No työkavereille ehkä joo tai en tiedä tajuavatko siitä kun kerron että kävin siellä ja siellä tai että olin siellä ja siellä että olin yksin vai olettavatko että olen ollut jonkun kanssa. Toisaalta tämä on niin raskasta kun ei haluaisi olla yksin mutta niin monen ihmisen kanssa oleminen on jotenkin jäykkää tai esittämistä tai sitten joku piirre ärsyttää siinä ihmisessä niin että ei vaan jaksa ja tulee entistä enemmän olo että "olen niin yksinäinen, ei minulle edes ole tarkoitettu ihmisiä ympärille kun kaikki vaan ärsyttää lopulta jollaintapaa, minussa on pakko olla itsessäni jotain vikaa."

Omalla työpaikallani on paljon näitä yksinäisiä naisia. Suomalainen nainen on kuitenkin huono pyytämään ketään minnekään, tai lähtemään jonnekin kun pyydetään. Itselläni on aika paljon kavereita mutta silti aina usein pyydän muitakin mukaan, myös uusia tuttavuuksia mutta vastaus on usein nyt ei sovi. Itse eivät koskaan pyydä mukaan tai lähde minnekään.

Sitten on niitäkin jotka lupaavat lähteä mutta peruvat viime tingassa milloin mihinkin syyhyn vedoten. Sellaista ei tee mieli pyytää kovin montaa kertaa.

Minä olen varmaankin tällainen ärsyttävä tyyppi. En uskalla tulla mukaan koska ajattelen että kutsutaan vain velvollisuudesta ja koska vaikutan ehkä vähän säälittävältä. Lisäksi huolestuttaa että muut tuntevat jo toisensa porukassa ja sitten päädyn kuitenkin vain kököttämään tuppisuuna tai laukomaan jotain typerää. Itse en kehtaa pyytää kun ajattelen että se toinen tylsistyisi täysin minun seurassa tai pitäisi vaan huonolla tavalla outona. Eli tavallaan ihan oma syy ettei ystäviä ole.

Mä kerran vahingossa sanoin työkaverille jotain siihen viittaavaa, että voisi vapaa-aikana käydä yhdessä jossain, mistä oltiin puhuttu. En siis suoraan, mutta rivien välistä oli luettavissa, että olisin tällaista ajatellut. Työkaveri suorastaan jäykistyi ja jotain nikotteli, meni aivan vaivautuneeksi ja pelastin tilanteen vaan tyylin, nyt tarvii jatkaa hommia. Jutellaan paljon ja käydään aina yhdessä syömässä ja kahvilla, olin hieman hämmentynyt, että häkeltyi noin.

Niin tuttua 😬. Se tunne kun toinen selvästi ei halua tehdä jotain mun kanssa ja yrittää keksiä jotain kohteliaita keinoja peruuttaa tai "olla ymmärtämättä" kutsua tai edes vihjausta kutsusta. Tai esim mulle käy usein jos olen jonkun vaikka kutsunut kahville (jonne hän ilmeisesti ei ilkeä kieltäytyä), ja sen jälkeen toinen painottaa "ensi kerralla MINÄ sitten suunnittelen niin ei sun tarte" ja sitä ei tietenkään koskaan tapahdu... Sellainen "don't call us, we'll call you".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No työkavereille ehkä joo tai en tiedä tajuavatko siitä kun kerron että kävin siellä ja siellä tai että olin siellä ja siellä että olin yksin vai olettavatko että olen ollut jonkun kanssa. Toisaalta tämä on niin raskasta kun ei haluaisi olla yksin mutta niin monen ihmisen kanssa oleminen on jotenkin jäykkää tai esittämistä tai sitten joku piirre ärsyttää siinä ihmisessä niin että ei vaan jaksa ja tulee entistä enemmän olo että "olen niin yksinäinen, ei minulle edes ole tarkoitettu ihmisiä ympärille kun kaikki vaan ärsyttää lopulta jollaintapaa, minussa on pakko olla itsessäni jotain vikaa."

Omalla työpaikallani on paljon näitä yksinäisiä naisia. Suomalainen nainen on kuitenkin huono pyytämään ketään minnekään, tai lähtemään jonnekin kun pyydetään. Itselläni on aika paljon kavereita mutta silti aina usein pyydän muitakin mukaan, myös uusia tuttavuuksia mutta vastaus on usein nyt ei sovi. Itse eivät koskaan pyydä mukaan tai lähde minnekään.

Sitten on niitäkin jotka lupaavat lähteä mutta peruvat viime tingassa milloin mihinkin syyhyn vedoten. Sellaista ei tee mieli pyytää kovin montaa kertaa.

Minä olen varmaankin tällainen ärsyttävä tyyppi. En uskalla tulla mukaan koska ajattelen että kutsutaan vain velvollisuudesta ja koska vaikutan ehkä vähän säälittävältä. Lisäksi huolestuttaa että muut tuntevat jo toisensa porukassa ja sitten päädyn kuitenkin vain kököttämään tuppisuuna tai laukomaan jotain typerää. Itse en kehtaa pyytää kun ajattelen että se toinen tylsistyisi täysin minun seurassa tai pitäisi vaan huonolla tavalla outona. Eli tavallaan ihan oma syy ettei ystäviä ole.

Mä kerran vahingossa sanoin työkaverille jotain siihen viittaavaa, että voisi vapaa-aikana käydä yhdessä jossain, mistä oltiin puhuttu. En siis suoraan, mutta rivien välistä oli luettavissa, että olisin tällaista ajatellut. Työkaveri suorastaan jäykistyi ja jotain nikotteli, meni aivan vaivautuneeksi ja pelastin tilanteen vaan tyylin, nyt tarvii jatkaa hommia. Jutellaan paljon ja käydään aina yhdessä syömässä ja kahvilla, olin hieman hämmentynyt, että häkeltyi noin.

Niin tuttua 😬. Se tunne kun toinen selvästi ei halua tehdä jotain mun kanssa ja yrittää keksiä jotain kohteliaita keinoja peruuttaa tai "olla ymmärtämättä" kutsua tai edes vihjausta kutsusta. Tai esim mulle käy usein jos olen jonkun vaikka kutsunut kahville (jonne hän ilmeisesti ei ilkeä kieltäytyä), ja sen jälkeen toinen painottaa "ensi kerralla MINÄ sitten suunnittelen niin ei sun tarte" ja sitä ei tietenkään koskaan tapahdu... Sellainen "don't call us, we'll call you".

Minulla oli kerran hyvä työkaveri, jonka kanssa lounastimme usein ja juttelimme paljon tauoilla. Minusta tuntui että meillä synkkasi hyvin, mutta en aktiivisesti yrittänyt syventää kaveruutta tai ehdotellut näkemistä vapaa-ajalla. Kerran hän taas puhui jostain tapahtumasta, niin sen kerran kun sanoinkin että tapahtuma kuulostaa mukavalta ja ehdotin että voitais mennä sinne yhdessä tai nähdä siellä, hän ihan jähmettyi ja koko tilanteesta tuli hyvin vaivaannuttava. Jäi sellainen fiilis että hän ei missään nimessä halunnut minua sinne, vaikka kyse ei ollut mistään pienen piirin bileistä tai harrasteporukan jutuista, vaan ihan julkinen yleisötapahtuma. Kaikki tällainen lannistaa, kun kerrankin uskaltaa yrittää tehdä aloitteita ja jokainen torjunta vain vahvistaa sitä yksinäisen identiteettiä, että sitä on jotenkin tosi tylsä ja epätoivottua seuraa, eikä ole posiitivisia kokemuksia pehmentämässä iskuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No työkavereille ehkä joo tai en tiedä tajuavatko siitä kun kerron että kävin siellä ja siellä tai että olin siellä ja siellä että olin yksin vai olettavatko että olen ollut jonkun kanssa. Toisaalta tämä on niin raskasta kun ei haluaisi olla yksin mutta niin monen ihmisen kanssa oleminen on jotenkin jäykkää tai esittämistä tai sitten joku piirre ärsyttää siinä ihmisessä niin että ei vaan jaksa ja tulee entistä enemmän olo että "olen niin yksinäinen, ei minulle edes ole tarkoitettu ihmisiä ympärille kun kaikki vaan ärsyttää lopulta jollaintapaa, minussa on pakko olla itsessäni jotain vikaa."

Omalla työpaikallani on paljon näitä yksinäisiä naisia. Suomalainen nainen on kuitenkin huono pyytämään ketään minnekään, tai lähtemään jonnekin kun pyydetään. Itselläni on aika paljon kavereita mutta silti aina usein pyydän muitakin mukaan, myös uusia tuttavuuksia mutta vastaus on usein nyt ei sovi. Itse eivät koskaan pyydä mukaan tai lähde minnekään.

Sitten on niitäkin jotka lupaavat lähteä mutta peruvat viime tingassa milloin mihinkin syyhyn vedoten. Sellaista ei tee mieli pyytää kovin montaa kertaa.

Minä olen varmaankin tällainen ärsyttävä tyyppi. En uskalla tulla mukaan koska ajattelen että kutsutaan vain velvollisuudesta ja koska vaikutan ehkä vähän säälittävältä. Lisäksi huolestuttaa että muut tuntevat jo toisensa porukassa ja sitten päädyn kuitenkin vain kököttämään tuppisuuna tai laukomaan jotain typerää. Itse en kehtaa pyytää kun ajattelen että se toinen tylsistyisi täysin minun seurassa tai pitäisi vaan huonolla tavalla outona. Eli tavallaan ihan oma syy ettei ystäviä ole.

Mä kerran vahingossa sanoin työkaverille jotain siihen viittaavaa, että voisi vapaa-aikana käydä yhdessä jossain, mistä oltiin puhuttu. En siis suoraan, mutta rivien välistä oli luettavissa, että olisin tällaista ajatellut. Työkaveri suorastaan jäykistyi ja jotain nikotteli, meni aivan vaivautuneeksi ja pelastin tilanteen vaan tyylin, nyt tarvii jatkaa hommia. Jutellaan paljon ja käydään aina yhdessä syömässä ja kahvilla, olin hieman hämmentynyt, että häkeltyi noin.

Niin tuttua 😬. Se tunne kun toinen selvästi ei halua tehdä jotain mun kanssa ja yrittää keksiä jotain kohteliaita keinoja peruuttaa tai "olla ymmärtämättä" kutsua tai edes vihjausta kutsusta. Tai esim mulle käy usein jos olen jonkun vaikka kutsunut kahville (jonne hän ilmeisesti ei ilkeä kieltäytyä), ja sen jälkeen toinen painottaa "ensi kerralla MINÄ sitten suunnittelen niin ei sun tarte" ja sitä ei tietenkään koskaan tapahdu... Sellainen "don't call us, we'll call you".

Minulla oli kerran hyvä työkaveri, jonka kanssa lounastimme usein ja juttelimme paljon tauoilla. Minusta tuntui että meillä synkkasi hyvin, mutta en aktiivisesti yrittänyt syventää kaveruutta tai ehdotellut näkemistä vapaa-ajalla. Kerran hän taas puhui jostain tapahtumasta, niin sen kerran kun sanoinkin että tapahtuma kuulostaa mukavalta ja ehdotin että voitais mennä sinne yhdessä tai nähdä siellä, hän ihan jähmettyi ja koko tilanteesta tuli hyvin vaivaannuttava. Jäi sellainen fiilis että hän ei missään nimessä halunnut minua sinne, vaikka kyse ei ollut mistään pienen piirin bileistä tai harrasteporukan jutuista, vaan ihan julkinen yleisötapahtuma. Kaikki tällainen lannistaa, kun kerrankin uskaltaa yrittää tehdä aloitteita ja jokainen torjunta vain vahvistaa sitä yksinäisen identiteettiä, että sitä on jotenkin tosi tylsä ja epätoivottua seuraa, eikä ole posiitivisia kokemuksia pehmentämässä iskuja.

Niinpä :(. Ja vetäähän siitäkin johtopäätöksiä, että itse yrittää aktiivisesti syventää niitä tuttavuuksia,ehdotella tekemisiä jne, mutta ikinä ei itse ole sellaisen kohteena.

Tämäkin näitä lannistavia neuvoja usein,

- tee aloitteita rohkeasti niin saat seuraa (en saa)

- kohta sinuakin aletaan kutsumaan mukaan (ei aleta)

- uskalla sanoa ehdotuksille kyllä (kun ei kukaan ehdota mitään)

- ota yhteyttä vanhoihin kavereihin tai sukulaisiin joista et ole kuullut hetkeen (kävin jo kaikki läpi, vastasivat ehkä kohteliaasti kerran ja seuraavaan viestiin ei mitään tai vain joku hymiö tms)

Että joo.

Tuttava kehuskeli fb-ystävillään, mitä ystäviä ne puoliväkisin kerjätyt puolitutut on? Minulla on vaan kaksi ystävää, lukematon määrä tuttuja mutta enempää en kaipaa. Ehkä sopisin paremmin 30-luvulle.

Ensi viikolla pitää taas hymistellä jotain töissä, kun kaikki kyselevät juhannuksesta ja kertovat omia juttujaan.

Aika paljon itsestä kiinni onko yksinäinen. Jos haluaa kesälomansa käyttää vain nurmikon kasvamisen tuijottamiseen, ei kukaan halua takuulla liittyä seuraan.

Miksei ehdottaisin työporukalla after workeja? Miksei liittyisi lukuisiin ystävää etsitään ryhmiin Facebookissa tai perustaisi siellä erilaisia tapahtumia joihin kutsuu tyyppejä, jonain päivänä löytyy joku jonka kanssa synkkaa JOS viitsii opetella vuorovaikutustaitoja.

Jotkut yksinäiset uhriutuvat kun kukaan ei kysy heidän lomasuunnitelmia tai keskity heihin, mutta itse tosiaan vain passiivisina odottavan muiden kiinnostuvan heistä.

Vuorovaikutustaitoja voi opetella, ihmiset nykyään verkostoituvat ihan Facebookissa eri ryhmissä ja ennestään tuntemattomat sopivat menoja keskenään.

Jos et vaivaudu tekemään elettäkään tutustuaksesi uusiin ihmisiin, olet itse valinnut olla yksin.

Pötyä ettei aikuisena saa ystäviä. Kyllä minä olen saanut oikeastaan paremmin kuin nuorena tai lapsena.