Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä isän menettäneitä?
Kommentit (53)
Olin jo 59-vuotias kun isäni kuoli oltuaan yli 10 vuotta laitoksissa kaulittavana ja käärittävänä Parkinsonin-taudin vuoksi. Oli suuri helpotus kun hän pääsi kärsimyksistään. Ei tullut surua eikä ikävää. Kova kohtalo kyllä harmitti vaikka en häntä kummoisena isänä pitänytkään. Hän oli väkivaltainen alkoholisti niin ei ollut koskaan kovin läheinen ja rakas ihminen minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivoin jo lapsena että se kuolisi. Eipä ole ollut ikävä. Minulla ei ole koskaan isää ollutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen. Olin 18-vuotias, kun jouduin kantamaan isäni arkkua. Nyt tästä on kulunut 2 vuotta. Pahin on jo ohi. Isä on kyllä päivittäin mielessä. Välillä muistot tuovat hymyn huulille ja välillä tulee kyyneleitä. Meni reilu vuosi ennenkuin edes hyväksyin koko asiaa. Olin aina isän poika.
Mitä alapeukuttamista tässä on? Kysympähän vaan.
T. 21
Hyvin. Joskus ihmisten kai pitää siirtyä toiselle puolelle tai toiselle aikajanalle, jonnekin. Olin 10v kun kuoli. Kipeänä ei olisi ollut varmaankaan isän hyvä elää. Uusi elämä tulee "toisella puolella". Harmi tietenkin että ei saanut elää ja kokea asioita 140 vuotiaaksi saakka, aina tarvisi jokainen lisää aikaa jos haluaa.
Ei ole mitään merkitystä. Hän ei ollut minulle isä eikä siten mitenkään merkityksellinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä yks myös. Kova paikka se oli vaikka hän oli hyvin sairas ja vanha
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole kai koskaan tavannutkaan Olisi ollut mukava edes nimi tietää
Olettepa te onnekkaita keiden isä on kuollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En menettänyt mitään. Se oli hyvä juttu.
Minä menetin molemmat vanhempani v.2018; isäni kuoli alkuvuodesta, äitini loppuvuodesta. Tulee hetkiä, jolloin haluaisin jutella asioista, etenkin äitini kanssa. Vaikka olen asunut ( asun edelleen) ulkomailla; pidin vanhempiini yhteyttä lähes päivittäin. Kyllä minä kaipaan vanhempiani; myös täkäläinen mieheni tuli erittäin hyvin toimeen heidän kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olettepa te onnekkaita keiden isä on kuollut.
Jep.
Vierailija kirjoitti:
En menettänyt mitään. Se oli hyvä juttu.
Nimenomaan. Jos jotain, niin positiivista.
Ei enää pelkoa siitä, milloin sillä napsahtaa ja se tekee jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niissä olosuhteissa en todellakaan surrut. Tuskin olisi kukaan muukaan. Surin vain sitä mitä teki.
Vierailija kirjoitti:
Toivoin jo lapsena että se kuolisi. Eipä ole ollut ikävä. Minulla ei ole koskaan isää ollutkaan.
Sama. Olen menettänyt ainoastaan mahdollisuuden isään, menetys sekin.
Isäni oli virkeä, melkein satavuotias kuollessaan. Oli pitkään järjeton ikävä ja kaipuu häntä ja hänen tarinoitaan. Muistelen häntä hymyillen.
Minulla ei ole koskaan ollut sellaista.
Vierailija kirjoitti:
Olisi saanut tappaa itsensä jo vuosia aiemmin.
Ei noin voi sanoa.
Olen. Olin 18-vuotias, kun jouduin kantamaan isäni arkkua. Nyt tästä on kulunut 2 vuotta. Pahin on jo ohi. Isä on kyllä päivittäin mielessä. Välillä muistot tuovat hymyn huulille ja välillä tulee kyyneleitä. Meni reilu vuosi ennenkuin edes hyväksyin koko asiaa. Olin aina isän poika.