Onko täällä isän menettäneitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi saanut tappaa itsensä jo vuosia aiemmin.

Ei noin voi sanoa.

Miksi ei voisi?

Et taida ymmärtää, että kaikkien isät ei ole mitään ihania, tai edes välttäviä, isejä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi saanut tappaa itsensä jo vuosia aiemmin.

Ei noin voi sanoa.

Miksi ei voisi?

Et taida ymmärtää, että kaikkien isät ei ole mitään ihania, tai edes välttäviä, isejä.

Niinpä. Jos meillä ei se ns. "isä" olisi kuollut, niin joku muu olisi hänen toimestaan.

Isä lähti yllättäen 10 vuotta sitten, eikä ehtinyt tutustua lastenlapsiinsa. Suhteemme oli ajoittain vaikea, mutta ehdoton rakkaus kannatteli sitä. Ei mene päivääkään, etten ajattelisi isää.

Olin alle kouluikäinen, kun isä kuoli 3. veritulppaansa. Siihen aikaan ei lioteltu eikä juuri ollut hoitoa. Olin jo +50v, kun parikin ihmistä kertoi hänen olleen fiksu mies. Ihan kiva niin.

Piti sitten kasvaa äidin kanssa. Hän olisi tarvinnut jotain hoitoa myös, mutta eli vielä 30v isän kuoleman jälkeen.

Meillä ei ollut koskaan minkäänlaista vanhemman ja lapsen välistä suhdetta.

Sanotaan nyt vaikka niin, että hänen kuolemansa paransi kaikkien elämänlaatua. Kuolinsyy sydäri.

En sanoisi että menetin. Se itse uhkaili vuosikausia tappavansa itsensä. Ei lapsi voi pitää sellaista ihmistä isänä.

Hölskyi,  vaan ei ollut vatupassi.  

Ihan normaalisti. En edes kauan surenut. 

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaalisti. En edes kauan surenut. 

Jos totta puhutaan, niin en kyllä surrut laisinkaan. Äidin kuolemaa surin, mutta en enää isän. Suurin huolenaihe oli miten pääsen talosta ja mökistä eroon, mutta onneksi niille ostaja löytyi ja viisi vuotta on nyt mennyt, joten ei tule enää mitään valituksia perään. 

Miten jotkut kehtaa kertoa ettei sure?

Vierailija kirjoitti:

Miten jotkut kehtaa kertoa ettei sure?

Mietipä sitä.

Menetin isäni työtapaturmassa. Oli järkytys kaikille. Meni useampi vuosi surussa.