Lue keskustelun säännöt.
Ehtiikö 35-vuotias mies vielä muodostamaan vakaan parisuhteen lapsettoman naisen kanssa, ja sitten perustamaan ydinperheen?
09.06.2023 |
Miten on, montako vuotta on vielä aikaa löytää lapseton nainen, joka haluaa lapsia?
Ja niin, että on aikaa myös tutustua naiseen ensin ja seurustella kahden kesken
Kommentit (181)
Tarviiko sitä vuosikausia seurustella, jos oikea ihminen osuu kohdalle? Me oltiin 29 ja 31 kun tavattiin, että ei ollut iän puolesta tulipalokiire. Mutta oltiin valmiita sitoutumaan, kun tuli vastaan oikea ihminen ja naimisiin mentiin 8kk seurustelun jälkeen. Tuosta 11,5kk eteenpäin syntyi meidän lapsi, eli noin 1,5 vuotta ensitreffien jälkeen. Ihan hyvin siinä ehdittiin olemaan kahdestaan ennen lapsen syntymää ja innolla otettiin sitten uusi perheenjäsen vastaan.
18 vuotta oli sitä mukavaa perhe-elämää ennen kuin lapsi muutti pois ja nyt on jo muutama vuosi oltu taas kahdestaan <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tarviiko sitä vuosikausia seurustella, jos oikea ihminen osuu kohdalle? Me oltiin 29 ja 31 kun tavattiin, että ei ollut iän puolesta tulipalokiire. Mutta oltiin valmiita sitoutumaan, kun tuli vastaan oikea ihminen ja naimisiin mentiin 8kk seurustelun jälkeen. Tuosta 11,5kk eteenpäin syntyi meidän lapsi, eli noin 1,5 vuotta ensitreffien jälkeen. Ihan hyvin siinä ehdittiin olemaan kahdestaan ennen lapsen syntymää ja innolla otettiin sitten uusi perheenjäsen vastaan.
18 vuotta oli sitä mukavaa perhe-elämää ennen kuin lapsi muutti pois ja nyt on jo muutama vuosi oltu taas kahdestaan <3
Jotkut deittailevat ja etsivät sitä oikeaa ihmistä vuosikausia. Kaikilla ei ne ensitreffit johda kestävään parisuhteeseen ja vuosikymmenien liittoon. Monella voi olla useita niitä alle vuoden, parin vuoden suhteita jotka päättyvät. Ei voi mitenkään tietää, onko toinen se oikea ihminen, jos ei tutustu kunnolla ensin. Vuosikin on liian lyhyt aika tutustumaan toiseen niin että kannattaa sitoutua yhteenmuuton, avioliiton tai vielä vähemmän lasten muodossa. Ihmisistä kun matkan varrella paljastuu usein kaikenlaista.
Vierailija kirjoitti:
Toinen pitää tuntea hyvin ennen yhteenmuuttoa. Jos heti muutaman kuukauden jälkeen muuttaa yhteen, toteaa ettei suhde toimi, ero ja muutto. Tuo ruljanssi sitten moneen kertaan elämän aikana, kun kohdattu seurustelukumppani ei ole sopiva. On vain viisasta tutustua kunnolla. Yhdessä asumisessakin oppii tuntemaan toisen paremmin. Jos yhdessäasuminen ei suju, ehtii erota ennen lapsia ja avioliittoa, jos sellaiseen edes haluaa. Sokkona sitoutuminen ja suin päin ryntääminen avoliittoon sekä siinä lastentekoon ei vaan ole järkevää. Eri
Mikä ajatus tuokin on, että pitäisi muuttaa yhteen ennen naimisiinmenoa? Voihan sitä seurustella muutenkin ja muuttaa sitten yhteen naimisiinmenon jälkeen/yhteydessä.
Tärkeintä on, että kokee tuntevansa toisen _riittävän_ hyvin ja olevansa valmis sitoutumaan ja sopeutumaan. Minä muutin miehen luokse hääpäivää edeltävänä päivänä eikä yhdessä asumisessa ole ollut mitään ongelmaa, kun on tajunnut, että kummankin pitää sopeutua ja pitää löytää se yhteinen tapa, mikä sopii molemmille ja/tai minkä kanssa pystyy elämään.
Kyllähän seurusteluun yleensä sen verran yökyläilyä kuuluu, että tulee ne toisen tavat ja arki tutuksi.
Hyvin ehtii. Tapasin mieheni vuosi sitten, olen nyt 36 ja mies 40. Ensimmäinen lapsi tulossa. Kummallakaan ei entuudestaan lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä haluat naimisiin? Mikset vain nauttisi sun elämästä? Kun mun ikätoverit alkoivat pariutua, huomasin asian ikävän kääntöpuolen. Se oli vapauden totaalinen menetys ja uupuminen parisuhteen, pikkulapsiajan ja töistä aiheutuvien paineiden alle:(
N27
Suomalaisille naisille lapset tuntuvat olevan kuin joku projekti, joka pitää saada nopeasti pois alta. Siksi niitä lapsia synnytetään kuin sarjatulella sen sijaan, että pidettäisiin edes neljän vuoden väli lasten välillä, että keho ehtii palautua. Jos olisi edes neljän vuoden rako lasten välillä, niin ehtisi äidin keho hieman palautua synnytyksestä ja se isompi lapsi ei olisi äidistä enää ihan niin riippuvainen kuin joku 1-2-vuotias, jonka yhtäkkiä pitää kasvaa reippaaksi isoveljeksi tai -siskoksi, kun tuutista pukkaa jo uutta vauvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole yhtään vaan tuollainen parisuhde olisi pitänyt haluta (ja myös aloittaa sellaisessa eläminen) jo viimeistään 10 vuotta sitten.
Silloin olisi ollut aikaa edetä rauhassa/normaalisti eli ensin seurustella vuosi-pari, muuttaa yhteen, asua yhdessä vuosi-pari, kihlautua, mennä naimisiin ja alkaa sitten perustamaan perhettä. Tuolloinkaan sinusta ei isää olisi alta 30-vuotiaana tullut ja jos nainen on, kuten normaalisti/yleensä on, samaa ikäluokkaa niin kyllä siinä silloin alkaa olla kummallakin ne viime hetket sille esikoiselle. Etenkin siis jos ajatuksena on pari kolme lasta parin kolmen vuoden ikäeroilla.
Lisäksi kannattaa aina muistaa, että myös sen perhe-elämävaiheen jälkeen, kun lapset elelee jo omillaan, on myös mukavaa viettää yhteistä aikaa puolison kanssa ja siksi on kiva, että ne lapset lentää pesästä reilusti ennen oman eläkeiän alkamista.
Mitä helvetin nynnyilyä? Itse olen muuttanut miehen kanssa heti yhteen. Niin teki kaikki ikäluokassani. Ei nykyiset viisikymppiset, mitä itsekin olen ole nynnyilleet vuosikausia ihan vaan seurustellen. Kun treffattiin, pantiin ja kannettiin kamat yhteiseen asuntoon kohta sen jälkeen. Pari vuotta sitten yhdessä ja ehkäisy pois. Siinä parin vuoden aikana ehtii kyllä tehdä romanttisia ulkomaanmatkoja ja harrastaa yhdessä. Ei ihme, että nykyisin ei lapsia synny kun nynnyillään vuosikausia edes asumatta yhdessä.
Toinen pitää tuntea hyvin ennen yhteenmuuttoa. Jos heti muutaman kuukauden jälkeen muuttaa yhteen, toteaa ettei suhde toimi, ero ja muutto. Tuo ruljanssi sitten moneen kertaan elämän aikana, kun kohdattu seurustelukumppani ei ole sopiva. On vain viisasta tutustua kunnolla. Yhdessä asumisessakin oppii tuntemaan toisen paremmin. Jos yhdessäasuminen ei suju, ehtii erota ennen lapsia ja avioliittoa, jos sellaiseen edes haluaa. Sokkona sitoutuminen ja suin päin ryntääminen avoliittoon sekä siinä lastentekoon ei vaan ole järkevää. Eri
Kannattaa katsoa kenen kanssa alkaa säätämään ylipäätään. Tuo on järkevää vain, jos lähtökohtana on, että se toinen osapuoli on ihan random. Fiksu ihminen katsoo, että ei edes ala säätämään mitään ihmisen kanssa, jolla ei ole toivottuja arvoja ja kykyjä. Jos haluaa perheen, kannattaa katso ihminen, jolla on siihen taloudelliset mahdollisuudet, halua ja perhearvoja ja joka haluaa esim. sitä perhettä kasvattaa samanlaisilla näkemyksillä kuin itsekin. Esim. asutaanko maalla tai kaupungissa, onko tasa-arvoista vai kulkeeko isä kylillä ja metsissä kun äiti hoitaa kaiken.
No noita asioitahan just katsoo siinä vaiheessa kun seurustelee. Siinähän just on ideana tutustua toiseen ihmiseen ja jos kaikki sitten natsaa puolin ja toisin niin seuraava askel on muuttaa yhteen. Siinä sitten taas tutustuu toiseen hieman uudella tavalla kun asutaan saman katon alla.
Kaikki tämä vaatii aikaa eikä hosumalla tule kuin kuspäisiä kakaroita.
Se olisikin helppoa kun sen itselle sopivan ja mieluusti valmiiksi tutunkin voisi vaan valita kuin kaupan hyllyltä eikä yhteensopivuuksien kartoittamiseen tarvitsisi tuhlata sen enempää aikaa kuin energiaakaan.
Jaa kyllä mä katsoin tarkkaan kenen kanssa läksin edes treffeille. Ei ole järkeä tuhlata aikaansa randomeihin. Ja muute´n, jos ei miehestä saa selvää vuodessa, niin ei se ole perhemateriaalia.
Vierailija kirjoitti:
Jep. Tuo 3 lasta on itseasiassa aika todella normaali perussetti josta sitten joudutaan tinkimään syystä tai toisesta, mutta lähtökohtaisesti se 3 lasta on todella monen haaveena.
Harvempi taitaa suunnitella/haaveilla saavansa tasan yhden lapsen.
Kyllä se haave tietystä lapsiluvusta voi muuttua muutenkin, kuin ulkoisista olosuhteista johtuen. Mekin kuviteltiin ennen ensimmäistä lasta, että olisi kiva saada iso perhe, neljä lasta kuulosti hyvältä. Sitten saatii lapsi, joka oli rakas eikä edes mitenkään vaikea, mutta silti meistä alkoi pikku hiljaa tuntua, että kyllä meille tämä yksi lapsi riittää eikä kaivattu enempiä lapsia.
Ikinä ei ole kaduttanut eikä olla koettu, että oltaisiin jääty mistään paitsi. Ollaan molemmat vanhemmat introverttejä ja meidän lapsestakin tuli rauhallinen introvertti. Saatiin elää melko rauhallisessa kodissa, vaikka lapsiperhe oltiinkin. Riehakkaampaa menoa oli vain silloin, kun oli joku kaveri kylässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotkut deittailevat ja etsivät sitä oikeaa ihmistä vuosikausia. Kaikilla ei ne ensitreffit johda kestävään parisuhteeseen ja vuosikymmenien liittoon. Monella voi olla useita niitä alle vuoden, parin vuoden suhteita jotka päättyvät. Ei voi mitenkään tietää, onko toinen se oikea ihminen, jos ei tutustu kunnolla ensin. Vuosikin on liian lyhyt aika tutustumaan toiseen niin että kannattaa sitoutua yhteenmuuton, avioliiton tai vielä vähemmän lasten muodossa. Ihmisistä kun matkan varrella paljastuu usein kaikenlaista.
No ei mekään oltu mitenkään päin toistemme ensimmäisiä seurustelukumppaneita, itse olin ollut jopa naimisissakin nuorempana. Mutta tuossa iässä, kun oltiin 29 ja 31 ja elämäntilanne sellainen, että oltiin kumpikin valmiita vakiintumaan ja perustamaan perhe, niin ei siinä ollut mitään tarvetta pitkittää sitä prosessia keinotekoisesti. Kun kerran molemmilla oli toisesta varmuus, että nyt se oikea on löytynyt.
Tietenkin ap:llä voi mennä aikaa, ennen kuin löytyy sellainen ihminen, johon haluaa sitoutua ja jonka kanssa haluaa perustaa perheen. Mutta sitten kun se ihminen on löytynyt, niin ei siinä enää sen jälkeen tarvitse vuosikausia jahkailla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä haluat naimisiin? Mikset vain nauttisi sun elämästä? Kun mun ikätoverit alkoivat pariutua, huomasin asian ikävän kääntöpuolen. Se oli vapauden totaalinen menetys ja uupuminen parisuhteen, pikkulapsiajan ja töistä aiheutuvien paineiden alle:(
N27
Suomalaisille naisille lapset tuntuvat olevan kuin joku projekti, joka pitää saada nopeasti pois alta. Siksi niitä lapsia synnytetään kuin sarjatulella sen sijaan, että pidettäisiin edes neljän vuoden väli lasten välillä, että keho ehtii palautua. Jos olisi edes neljän vuoden rako lasten välillä, niin ehtisi äidin keho hieman palautua synnytyksestä ja se isompi lapsi ei olisi äidistä enää ihan niin riippuvainen kuin joku 1-2-vuotias, jonka yhtäkkiä pitää kasvaa reippaaksi isoveljeksi tai -siskoksi, kun tuutista pukkaa jo uutta vauvaa.
Neljä vuotta on iso ikäero, jos toivoo, että lapsista on seuraa toisilleen. Mitä pitempään edellisestä synnytyksestä menee, sitä vaikeampi on ruveta siihen hommaan yövalvomisineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole yhtään vaan tuollainen parisuhde olisi pitänyt haluta (ja myös aloittaa sellaisessa eläminen) jo viimeistään 10 vuotta sitten.
Silloin olisi ollut aikaa edetä rauhassa/normaalisti eli ensin seurustella vuosi-pari, muuttaa yhteen, asua yhdessä vuosi-pari, kihlautua, mennä naimisiin ja alkaa sitten perustamaan perhettä. Tuolloinkaan sinusta ei isää olisi alta 30-vuotiaana tullut ja jos nainen on, kuten normaalisti/yleensä on, samaa ikäluokkaa niin kyllä siinä silloin alkaa olla kummallakin ne viime hetket sille esikoiselle. Etenkin siis jos ajatuksena on pari kolme lasta parin kolmen vuoden ikäeroilla.
Lisäksi kannattaa aina muistaa, että myös sen perhe-elämävaiheen jälkeen, kun lapset elelee jo omillaan, on myös mukavaa viettää yhteistä aikaa puolison kanssa ja siksi on kiva, että ne lapset lentää pesästä reilusti ennen oman eläkeiän alkamista.
Onpa todella inhottava ja syyllistävä teksti. Kaikkien elämä ei mene samalla tavalla. Kaikki eivät voi hankkia lapsia alle 30-vuotiaina, vaikka kuinka haluaisivat. Joillain tämä elämäntilanne, jossa lapsi on mahdollinen, tulee vasta paljon myöhemmin.
Tuossa esimerkissäkään ei lapsia hankittu alle 30-vuotiaana. Se elämäntilanne mikä ei vielä mahdollista lapsia mahdollistaa yleensä kuitenkin seurustelun, yhteen muuton sekä avioitumisen eli sen kaiken pohjatyön mikä sitä perheenperustamista varten on tehtävä.
Toki aina voi vetää rai-raita sinne 30-vuotissynttäreihin asti ja sitten ottaa sokkona ja paniikissa sika säkissä, koska kiirekiirekiire.
Entä jos ei ole löytänyt puolisoa 30. ikävuoteen mennessä, vaikka olisi halunnut? Silloinkin sun mielestä on vain vedetty rai-raita niikö? Kaikilla ei mene elämä sun aikataulun mukaisesti, älytöntä alkaa syyllistämään siitä.
Mitä ihmeen syyllistämistä sä näet kaikkialla?! Se nyt vaan on fakta, että elämä ei odota kenenkään kohdalla oli sitten syy mikä hyvänsä.
Ja ne, kenen kohdalla juna on jo mennyt niin se asia kannattaisi jo pikkuhiljaa käsitellä ja hyväksyä, että oma elämä meni kuten meni eikä kiukutella siitä esim tällä palstalla. Aikaa ei takaisin saa.
Sitten taas niiden osalta, joilla elämä vielä on edessä, olisi hyvä sisäistää se tosiasia että se perheenperustaminen vaatii ja vie aikaa eikä sitä ole kenelläkään rajattomasti vaikka parikymppisenä se toki siltä tuntuukin. Mitä useampi ajattelee, että ei tässä ole mikään kiire niin sitä vähemmän niitä potentiaalisia kumppaneita on heillekään, jotka ymmärtää syy-seuraussuhteita ja osaa jo nuorena nähdä sen, ettei perhettä voi alkaa perustamaan ilman, että sille ensin rakentaa sen vakaan perustan.
Yhteiskunnassa on valitettavan parisuhde/perhevastainen asenneilmapiiri jota luonnollisesti vaan ruokkii nämä tuhoon tuomitut parisuhdeviritykset, joihin moni joutuu sitten hätäpäissään tyytymään, jotta ehtii vielä perustaa sen perheen. Oma lukunsa toki on sitten he jotka väsää uuden muksun jokaisen uuden kumppanin kanssa ja aloittaa tämän jo liki teini-iässä.
Mikä sinun motiivisi on paasata täällä? Olet ilmeisesti itse elänyt ihan oppikirjan mukaan ja tehnyt lapsesi alle kolmekymppisenä ja nyt sitten katsot oikeudeksesi jaella tuomiota ja syyllistää ja ylenkatsoa muita? Sanot myös että jos on myöhässä niin se asia pitää hyväksyä ja käsitellä, mutta miksi sitä ei saisi käsitellä tällä palstalla?
No voi yhyybyääh. Mut joo, sovitaan sitten niin että tottakai perheen voi perustaa vaikka 55-vuotiaana ihan siinä missä 25-vuotiaanakin koska muutenhan tulee ihan paha mieli, koska kuka sitä nyt voisi nuorena ymmärtää, että aika aikaansa kutakin eikä elämä odotakaan pausella sen aikaa, kun tekee jotain muuta tai suunnittelee tekevänsä kunhan nyt ensin viitsisi persuuksensa sohvalta nostaa.
Ja varmasti jälkeenpäin harmittaa, mutta muuksi todellisuus ei muutu vaikka sitä palstalla kuinka märehtisi ja selittäisi mutqu sen syy ja mutqu muiden vika kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotkut deittailevat ja etsivät sitä oikeaa ihmistä vuosikausia. Kaikilla ei ne ensitreffit johda kestävään parisuhteeseen ja vuosikymmenien liittoon. Monella voi olla useita niitä alle vuoden, parin vuoden suhteita jotka päättyvät. Ei voi mitenkään tietää, onko toinen se oikea ihminen, jos ei tutustu kunnolla ensin. Vuosikin on liian lyhyt aika tutustumaan toiseen niin että kannattaa sitoutua yhteenmuuton, avioliiton tai vielä vähemmän lasten muodossa. Ihmisistä kun matkan varrella paljastuu usein kaikenlaista.
No ei mekään oltu mitenkään päin toistemme ensimmäisiä seurustelukumppaneita, itse olin ollut jopa naimisissakin nuorempana. Mutta tuossa iässä, kun oltiin 29 ja 31 ja elämäntilanne sellainen, että oltiin kumpikin valmiita vakiintumaan ja perustamaan perhe, niin ei siinä ollut mitään tarvetta pitkittää sitä prosessia keinotekoisesti. Kun kerran molemmilla oli toisesta varmuus, että nyt se oikea on löytynyt.
Tietenkin ap:llä voi mennä aikaa, ennen kuin löytyy sellainen ihminen, johon haluaa sitoutua ja jonka kanssa haluaa perustaa perheen. Mutta sitten kun se ihminen on löytynyt, niin ei siinä enää sen jälkeen tarvitse vuosikausia jahkailla.
Ei tarvitse, mutta ap nimenomaan haluaa jahkailla ja edetä rauhassa kuten parisuhteessa, jonka aloittaa nuorena. Liikaa toki ei pidä hoppuilla vaikka mikä varmuus olisi, koska siinä alkuhuumassa nyt vaan oikeasti on erittäin hyvä tilaisuus tehdä todella vääriä arvioita ja päätöksiä. Sitä kun ei ihan täysissä tolkuissaan yleensä ole siinä vaiheessa kun kaikki on söpöä ja pinkkiä.
Sinänsä se on hassua, että nuorena ei pidä missään tapauksessa vakiintua eikä varsinkaan sen ekan kanssa vaikka se olisi kuinka sopiva, koska se nyt vaan on tyhmää, mutta sitten päälle 30-vuotiaana onkin ihan ok ja oikein pariutua sen ekan vaan suht kelvollisen kanssa vaikka se olisi kuinka väärä ja ainoa motivaattori koko suhteelle on lapsen saaminen..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on yhteiskunnassa erikoinen tämä kuvio, että just silloin kun olisi otollisin aika perustaa se perhe niin täällä pitääkin keskittyä opiskeluun ja uran luomiseen. Ja niin, siihen villiin bilettämiseen ilman huolta huomisesta.
Enkä siis mitenkään pidä huonona, että ihminen opiskelee mutta tuntuu että sitä opiskelun määrää/kestoa on venytetty jo nyt ihan tarpeettoman pitkäksi ja työelämään siirrytään varsin myöhään. Lisäksi jopa ehkäisykin on ilmaista alle 25-vuotiaille. Puhumattakaan sitten siitä, että villiä biletysnuoruutta eletään sinne 30-vuotiaaksi asti ellei ylikin.
Samaan aikaan yhteiskunta kuitenkin syyllistää suomalaisia siitä, että lapsia syntyy aivan liian vähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä haluat naimisiin? Mikset vain nauttisi sun elämästä? Kun mun ikätoverit alkoivat pariutua, huomasin asian ikävän kääntöpuolen. Se oli vapauden totaalinen menetys ja uupuminen parisuhteen, pikkulapsiajan ja töistä aiheutuvien paineiden alle:(
N27
Suomalaisille naisille lapset tuntuvat olevan kuin joku projekti, joka pitää saada nopeasti pois alta. Siksi niitä lapsia synnytetään kuin sarjatulella sen sijaan, että pidettäisiin edes neljän vuoden väli lasten välillä, että keho ehtii palautua. Jos olisi edes neljän vuoden rako lasten välillä, niin ehtisi äidin keho hieman palautua synnytyksestä ja se isompi lapsi ei olisi äidistä enää ihan niin riippuvainen kuin joku 1-2-vuotias, jonka yhtäkkiä pitää kasvaa reippaaksi isoveljeksi tai -siskoksi, kun tuutista pukkaa jo uutta vauvaa.
Neljä vuotta on iso ikäero, jos toivoo, että lapsista on seuraa toisilleen. Mitä pitempään edellisestä synnytyksestä menee, sitä vaikeampi on ruveta siihen hommaan yövalvomisineen.
Totta. Lisäksi jos haluaa useamman lapsen niin tuollaisella 4 vuoden ikäerolla sen halutun perhekoon saavuttamiseen ei riittäisi edes vuosikymmen.
Melko tekemätön paikka etenkin jos sen perheen perustamisen aloittaa vasta yli 30-vuotiaana. Saati sitten jos 30-vuotiaana on vielä se sopiva kumppanikin löytymättä..
Puhumattakaan sitten siitä jos 35-vuotiaana alkaa vasta miettiä sitä, että josko sitä vaikka jostain löytyisi ihminen jonka kanssa perheen voisi joku päivä perustaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toinen pitää tuntea hyvin ennen yhteenmuuttoa. Jos heti muutaman kuukauden jälkeen muuttaa yhteen, toteaa ettei suhde toimi, ero ja muutto. Tuo ruljanssi sitten moneen kertaan elämän aikana, kun kohdattu seurustelukumppani ei ole sopiva. On vain viisasta tutustua kunnolla. Yhdessä asumisessakin oppii tuntemaan toisen paremmin. Jos yhdessäasuminen ei suju, ehtii erota ennen lapsia ja avioliittoa, jos sellaiseen edes haluaa. Sokkona sitoutuminen ja suin päin ryntääminen avoliittoon sekä siinä lastentekoon ei vaan ole järkevää. Eri
Mikä ajatus tuokin on, että pitäisi muuttaa yhteen ennen naimisiinmenoa? Voihan sitä seurustella muutenkin ja muuttaa sitten yhteen naimisiinmenon jälkeen/yhteydessä.
Tärkeintä on, että kokee tuntevansa toisen _riittävän_ hyvin ja olevansa valmis sitoutumaan ja sopeutumaan. Minä muutin miehen luokse hääpäivää edeltävänä päivänä eikä yhdessä asumisessa ole ollut mitään ongelmaa, kun on tajunnut, että kummankin pitää sopeutua ja pitää löytää se yhteinen tapa, mikä sopii molemmille ja/tai minkä kanssa pystyy elämään.
Kyllähän seurusteluun yleensä sen verran yökyläilyä kuuluu, että tulee ne toisen tavat ja arki tutuksi.
Se yhteenmuutto on ns. trial mode siitä yhteiselämästä. Siinä ehtii vielä peruuttaa tilauksen, kun naimisiinmenon jälkeen on jo hiukan myöhäistä, toki ero on silloinkin mahdollista, mutta jonkin verran hankalampaa. Yökyläilyssä ei niitä toisen tapoja ja arkea välttämättä näe kunnolla, kun ei olla yhdessä jatkuvasti kuten saman katon alla. Suhteen alkuvuosina ihmiset ovat myös tapojensa ja kumppaniin suhtautumisen suhteen vieraskoreita, niitä luonteen yms huonoja puolia ei välttämättä näytetä, mutta pidemmän ajan kanssa tulevat esiin. Siitä syystä testijakso on tarpeellinen ennen suurempia askeleita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole yhtään vaan tuollainen parisuhde olisi pitänyt haluta (ja myös aloittaa sellaisessa eläminen) jo viimeistään 10 vuotta sitten.
Silloin olisi ollut aikaa edetä rauhassa/normaalisti eli ensin seurustella vuosi-pari, muuttaa yhteen, asua yhdessä vuosi-pari, kihlautua, mennä naimisiin ja alkaa sitten perustamaan perhettä. Tuolloinkaan sinusta ei isää olisi alta 30-vuotiaana tullut ja jos nainen on, kuten normaalisti/yleensä on, samaa ikäluokkaa niin kyllä siinä silloin alkaa olla kummallakin ne viime hetket sille esikoiselle. Etenkin siis jos ajatuksena on pari kolme lasta parin kolmen vuoden ikäeroilla.
Lisäksi kannattaa aina muistaa, että myös sen perhe-elämävaiheen jälkeen, kun lapset elelee jo omillaan, on myös mukavaa viettää yhteistä aikaa puolison kanssa ja siksi on kiva, että ne lapset lentää pesästä reilusti ennen oman eläkeiän alkamista.
Onpa todella inhottava ja syyllistävä teksti. Kaikkien elämä ei mene samalla tavalla. Kaikki eivät voi hankkia lapsia alle 30-vuotiaina, vaikka kuinka haluaisivat. Joillain tämä elämäntilanne, jossa lapsi on mahdollinen, tulee vasta paljon myöhemmin.
Tuossa esimerkissäkään ei lapsia hankittu alle 30-vuotiaana. Se elämäntilanne mikä ei vielä mahdollista lapsia mahdollistaa yleensä kuitenkin seurustelun, yhteen muuton sekä avioitumisen eli sen kaiken pohjatyön mikä sitä perheenperustamista varten on tehtävä.
Toki aina voi vetää rai-raita sinne 30-vuotissynttäreihin asti ja sitten ottaa sokkona ja paniikissa sika säkissä, koska kiirekiirekiire.
Entä jos ei ole löytänyt puolisoa 30. ikävuoteen mennessä, vaikka olisi halunnut? Silloinkin sun mielestä on vain vedetty rai-raita niikö? Kaikilla ei mene elämä sun aikataulun mukaisesti, älytöntä alkaa syyllistämään siitä.
Mitä ihmeen syyllistämistä sä näet kaikkialla?! Se nyt vaan on fakta, että elämä ei odota kenenkään kohdalla oli sitten syy mikä hyvänsä.
Ja ne, kenen kohdalla juna on jo mennyt niin se asia kannattaisi jo pikkuhiljaa käsitellä ja hyväksyä, että oma elämä meni kuten meni eikä kiukutella siitä esim tällä palstalla. Aikaa ei takaisin saa.
Sitten taas niiden osalta, joilla elämä vielä on edessä, olisi hyvä sisäistää se tosiasia että se perheenperustaminen vaatii ja vie aikaa eikä sitä ole kenelläkään rajattomasti vaikka parikymppisenä se toki siltä tuntuukin. Mitä useampi ajattelee, että ei tässä ole mikään kiire niin sitä vähemmän niitä potentiaalisia kumppaneita on heillekään, jotka ymmärtää syy-seuraussuhteita ja osaa jo nuorena nähdä sen, ettei perhettä voi alkaa perustamaan ilman, että sille ensin rakentaa sen vakaan perustan.
Yhteiskunnassa on valitettavan parisuhde/perhevastainen asenneilmapiiri jota luonnollisesti vaan ruokkii nämä tuhoon tuomitut parisuhdeviritykset, joihin moni joutuu sitten hätäpäissään tyytymään, jotta ehtii vielä perustaa sen perheen. Oma lukunsa toki on sitten he jotka väsää uuden muksun jokaisen uuden kumppanin kanssa ja aloittaa tämän jo liki teini-iässä.
Mikä sinun motiivisi on paasata täällä? Olet ilmeisesti itse elänyt ihan oppikirjan mukaan ja tehnyt lapsesi alle kolmekymppisenä ja nyt sitten katsot oikeudeksesi jaella tuomiota ja syyllistää ja ylenkatsoa muita? Sanot myös että jos on myöhässä niin se asia pitää hyväksyä ja käsitellä, mutta miksi sitä ei saisi käsitellä tällä palstalla?
No voi yhyybyääh. Mut joo, sovitaan sitten niin että tottakai perheen voi perustaa vaikka 55-vuotiaana ihan siinä missä 25-vuotiaanakin koska muutenhan tulee ihan paha mieli, koska kuka sitä nyt voisi nuorena ymmärtää, että aika aikaansa kutakin eikä elämä odotakaan pausella sen aikaa, kun tekee jotain muuta tai suunnittelee tekevänsä kunhan nyt ensin viitsisi persuuksensa sohvalta nostaa.
Ja varmasti jälkeenpäin harmittaa, mutta muuksi todellisuus ei muutu vaikka sitä palstalla kuinka märehtisi ja selittäisi mutqu sen syy ja mutqu muiden vika kaikki.
Sulla on selkeesti paha mieli jostain asiasta kun olet noin täynnä kiukkua ja toksisuutta. Ja mitä viimeiseen lauseeseesi tulee - Sinä tässä olet ainoa, joka ketään syyllistää.
Ei ole miehille mahdollista löytää mitään seuraa . Ellei sitten ole mallipoju tai NHL - miljonääri . Kannattaa luovuttaa ja seuraavassa elämässä sit on bileet .
Jos kuluttaa iltansa kyselemällä netissä tällaisia kysymyksiä, kuten ap, ei voi millään ehtiä.
Hopi hopi deittisovellukset tulille ja ulos kohtaamaan ihmisiä.
Tai voi jatkaa palstailua ja harmitella kymmenen vuoden päästä samaa kysymystä. 🤣
Vaihtoehto 1:
Varmista perheenperustaminen helpoiten. Ota nyt 30+ nainen, lähempää neljääkymppiä parempi. Naisen pitää haluta lapsia. Jos molemmat ovat tyytyväisiä toisiinsa, lastentekoon ryhdytään hyvin pian.
Riskinä on että huomaatte myöhemmin ettette tulekaan toimeen keskenänne. Silloin voitte erota, ja jos olette molemmat järkeviä ihmisiä myös yhteishuoltajuus sujuu hyvin.
Vaihtoehto 2:
Osta aikaa ja etsi nuorempaa naista. Miehen ikääntyminen tuo joitain riskejä lapseutumiselle, mutta ne ovat aivan eri sfäärissä kuin naisten kanssa joten tämä ei todennäköisesti ole ongelma. Kerkiät seurustella ja tutustua hyvinkin jos vain löydät sopivan ehdokkaan melko pian.
Riskinä on että nainen ei haluakaan lapsia, ehditte erota ennen kuin perheen perustaminen on ajankohtaista, tai että hän ei ole vielä valmis kun sinä haluaisit lapsia ja joudut miettimään uudelleen onko parisuhde vai perhe tärkeämpi. Jos ei tärppää, niin sinulla on tietenkin enemmän kiire kuin edellisellä yrityksellä.
Ja molemmissa on tietysti sekin riski, että ehkä teidän kahden sukusolunne eivät vain ole yhteensopivia ja et pysty hedelmöittämään naista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarviiko sitä vuosikausia seurustella, jos oikea ihminen osuu kohdalle? Me oltiin 29 ja 31 kun tavattiin, että ei ollut iän puolesta tulipalokiire. Mutta oltiin valmiita sitoutumaan, kun tuli vastaan oikea ihminen ja naimisiin mentiin 8kk seurustelun jälkeen. Tuosta 11,5kk eteenpäin syntyi meidän lapsi, eli noin 1,5 vuotta ensitreffien jälkeen. Ihan hyvin siinä ehdittiin olemaan kahdestaan ennen lapsen syntymää ja innolla otettiin sitten uusi perheenjäsen vastaan.
18 vuotta oli sitä mukavaa perhe-elämää ennen kuin lapsi muutti pois ja nyt on jo muutama vuosi oltu taas kahdestaan <3
Jotkut deittailevat ja etsivät sitä oikeaa ihmistä vuosikausia. Kaikilla ei ne ensitreffit johda kestävään parisuhteeseen ja vuosikymmenien liittoon. Monella voi olla useita niitä alle vuoden, parin vuoden suhteita jotka päättyvät. Ei voi mitenkään tietää, onko toinen se oikea ihminen, jos ei tutustu kunnolla ensin. Vuosikin on liian lyhyt aika tutustumaan toiseen niin että kannattaa sitoutua yhteenmuuton, avioliiton tai vielä vähemmän lasten muodossa. Ihmisistä kun matkan varrella paljastuu usein kaikenlaista.
On liian mustavalkoista sanoa, että vasta riittävän pitkä seurustelu jotenkin paljastaa onko se toinen se Yksi Ainoa Oikea. Ihan jo siksi ettei sellaista ole. On pariskuntia, jotka eroavat kymmenen vuoden seurustelun tai kolmenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen, että eipä se tutustumisen perusteellisuus sitten niilläkään johtanut mihinkään ikuiseeen onneen ja autuuteen. Ihmiset muuttuu, tilanteet muuttuu. Jos on halua sitoutua ja kyky puhua avoimesti kaikesta, ei ole mitään syytä miksei toista voisi oppia tuntemaan riittävästi jo alle vuoden jälkeen. Me alettiin puolisoni kanssa yrittää lasta puolen vuoden seurustelun jälkeen. Yhdessä ollaan edelleen.
Sekoitatko minut nyt johonkin toiseen kirjoittajaan, vai mihin tuolla känkkäränkällä viittaat?
Itse mietin parikymppisenä opiskelujuttuja, lapset olivat todellakin "sitten joskus -asia". Keskityin sen hetkiseen elämään. No nyt 45-vuotiaana olen yhden teinin ja yhden esiteinin äiti. Mutta koska keskityin parikymppisenä opintoihin, olen myös juuri sillä alalla ja siinä ammatissa, johon tähtäsin. Ihan hyvä lopputulos.