15v sai anoreksiadiagnoosin.

Ja sitten se että kun ei tiedä että mitä hänelle uskaltaa enää sanoa, kun ei tiedä että loukkaako jollain tavalla ja pahentaa sitäkautta näitä oireita. Äidin rooli on niin raskas kun lapsi sairastaa sh:ta. :(

Ap

Isot tsempit ja halit <3

Poikani sairasti ortoreksian 13-vuotiaana ja vaikkei puhuta anoreksiasta, niin tiedän kyllä tasan tarkkaan tuon tunteen että kun ei uskalla sanoa omalle lapselleen mitään, kun pelko siitä, että pahentaa sh oireita on niin suuri.

Älä syyllistä itseäsi. Anoreksia ei johdu kasvatuksesta tms.

Voin sanoa, että anoreksiaa sairastava on mestari valehtelemaan/piilottelemaan asioita. Tärkeintä tyttärellesi on tietää, että et hylkää häntä, vaikka hän kapinoi, huutaa, itkee tai mitä tahansa muuta.

Tyttäresi on hoidossa. Se on nyt tärkeintä. Nopeasti aloitettu hoito parantaa ennustetta. Kaikkea hyvää.

Terv. 20 v. sairastanut, joka sai hoitoa liian myöhään

Paljon tsemppiä <3 mutta älä syyttele itseäsi, lapsen syömishäiriö ei varmastikkaan ole sun vika etkä luultavasti olisi pystynyt sitä estämään. Nyt on tärkeintä olla vain hänen tukenaan paranemisessa, netistä löytyy varmasti vertaistukea ja vinkkejä.

Mulla itselläni oli jonkinlaista syömishäiriöoireilua teininä ja siihen kuuluu nimenomaan se, että siihen liittyviä asioita salaillaan viimeiseen asti ja keinolla millä hyvänsä. Usein vanhemmat ovat vähän sinisilmäisiä kun tahtovat ajatella vain parasta lapsestaan, ja siksi valitettavasti ne valheet ja kiertelyt menevät läpi. 

Toivottavasti tyttösi vointi paranee pian ja hän saa tarvittavaa henkistä tukea esim. psykologilla tai muussa mielenterveyspalvelussa vielä osastolta pääsemisen jälkeenkin. Toipuminen on pitkä prosessi.

Yritä olla tuputtamatta hänelle ruokaa vaikka mieli tekisikin, ja pitää neutraali suhtautuminen koko asiaan, kehut syömisestä jne voivat vain aiheuttaa lisää ahdistusta paranemisvaiheessa. Jos olet yhtään hyvissä väleissä isän kanssa niin keskustelkaa kunnolla yhdessä läpi koko tilanne ja miten tästä eteenpäin, miettikää, miten voisitte olla enemmän läsnä ettei tytön tarvi olla yksinään ja näyttäkää positiivista (neutraalia) esimerkkiä ruokailuista. 

Teillä on raskas tie edessänne. Sinunkin kannattaa hakeutua vertaistuen pariin - löytyisikö SYLI ry:n kautta jotain läheisten omia ryhmiä?

Hyvä ystäväni sairastui, kun olimme teinejä ja hänen toipumisensa kesti reilusti aikuisuuteen asti (alkoi yliopistovuosina oireilla rajusti uudelleen). Vanhemmilta meni kaikki energia sairaasta huolehtimiseen ja samalla toinen lapsi jäi vähän "heitteille", tahattomasti varmasti, mutta tämä sisarus ei ole pärjännyt elämässä lainkaan hyvin siis. Kaikki liittyy kaikkeen, uskon.

Tsemppiä, olen ollut samassa tilanteessa Neuvon sinua heti ensitöiksesi etsimään Facesbookista ryhmän Maudsley-perheet yhdessä rintamassa syömishäiriötä vastaan. Sieltä saat kullanarvoisia vinkkejä ja vertaistukea. Lapsesi toipuu kyllä Ja sairastuminen ei ole sinun vikasi!

Onko aina ollut hoikka kun et ole kasvoista huomannut laihtumista? Mikä on nyt bmi?

Ap, nopea tyylinmuutos voi itse asiassa olla nuorella myös varsin normaalia. Älä syytä itseäsi. Tsemppiä.

Älä tuhlaa voimiasi itsesi syyttelyyn, edes terveydenhuollon ammattilaiset eivät tunnista aina syömishäiriöitä. Ja lapsesi kyllä loukkaantuu ihan mistä tahansa mitä sanot tai ainakin tulee sanomaan että pahennatte hänen oloaan, sairaus saa sen aikaan. Sun homma on, kunhan kotiin pääsee, saada energiaa hänen sisäänsä keinolla millä hyvänsä, huutoa ja paskaa saat niskaan mutta kun hän parantuu, kaikki tuo unohtuu. Ainoa millä voi pahentaa tilannetta on pistää pää pensaaseen ja olla tekemättä mitään huudon ja loukkaantumisen pelossa. Helppoa ei tule olemaan, mutta kyllä siitä selviää!

T. Maailman paskin äiti, jonka lapsi oli varma että tapan hänet mutta parannuttuaan syömishäiriöstä olen maailman paras ja ihanin äiti