Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ilkeästi töksäyttelevä äiti nyt viime aikoina kaikki satuttavat asiat ovat nousseet mieleen
07.06.2023 |
Olin eilen käymässä vanhemmillani ja eikös äiti innostunut taas muistelemaan jotain tilannetta, jolloin olin lapsena tehnyt jonkun virheen, en ollut tajunnut ohjeita tai ollut muuten vaan kaikin puolin nolo. Kotimatkalla mietin, että tällaisia tarinoita olen kuullut koko ikäni, ei yhtään iloista tarinaa tai sellaista, jossa olisin äidin mielestä onnistunut tai toiminut hienosti. Hörökorvistanikin riitti juttua ja kuinka joku lääkäri oli vaatinut saada korjata ne, tällaisilla jutuilla viihdytti muita esim illanistujaisissa.
Kun erosin pitkästä avioliitosta, yritin hakea äidistä tukea, mutta se oli virhe. Hän muun muassa vähätteli mustelmia, joita oli tullut kun ex oli pahoinpidellyt minut. Äiti sanoi, että "ei ne nyt niin pahalta näytä". Hän muisti toki myös kehua exän nopeasti hankkimaa uutta naista, sanoi että "x varmaan tykkää kun se on noin hoikka ja vaalea".
Pieniä ja isoja esimerkkejä äidin sanomisista löytyisi loputtomiin. Vaikeinta on kuitenkin se, että asia ei ole niin mustavalkoinen. Äiti on ollut minun ja lasteni elämässä mukana, toki olen saanut häneltä paljon apua myös. Ongelma on se, että hän saattaa ihan yllättäen edelleen sanoa jotain tosi satuttavaa. Iskeä ns vyön alle silloin kun vähiten odotan. En ole edelleenkään tottunut siihen, enkä osaa ajatella, että äiti nyt vaan on tuollainen.
En edes tiedä, mitä kirjoituksellani haen, ehkä vertaistukea? Onko samankaltaisia kokemuksia? Vaikka olen aikuinen ihminen eikä minun pitäisi enää olla niin herkkä, itkin kuitenkin eilen koko illan ja tänään heräsin taas itkuun. Olen jotenkin tosi rikki.
Kommentit (95)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten aikuiset jäävät riippuvaisiksi äideistään? Sitä täällä aina ihmettelen.
Yleensä aikuiset lapset lähtökohtaisesti haluavat, että vanhemmat ovat jollain tapaa osa heidän ja lastenlasten elämää. Se alkaa olla kuitenkin vaikeaa siinä kohtaa, kun alkaa aikuisena nähdä omien vanhempiensa käytöksen oikeassa valossa, eikä hyväuskoisen lapsen silmin. Kai sitä viimeiseen asti asti haluaa uskoa hyvää vanhemmistaan (jos lapsuus on kuitenkin ollut perusturvallinen), mutta ilkeyden sietämiselläkin on rajansa.
Sepä sitä aikuistumista on , irtaantua vanhemmistaan. Nähdä heidät aikuisina ihmisinä joilla on ollut oma elämäntarinansa, ei enää pipiä puhaltavana äitinä. Nähdä heidän vikansa mutta hyväksyä heidät viallisina.
Asiaa helpottaisi kovasti se, että äiti alkaisi kohdella aikuisia lapsiaan aikuisina. Ihan vaikka samalla tavalla, miten he kohtelevat omia ystäviäänkin. Ei he neuvo, ohjeista tai moiti heitä joka tapaamisella, mutta lapsiaan kyllä. Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten aikuiset jäävät riippuvaisiksi äideistään? Sitä täällä aina ihmettelen.
Yleensä aikuiset lapset lähtökohtaisesti haluavat, että vanhemmat ovat jollain tapaa osa heidän ja lastenlasten elämää. Se alkaa olla kuitenkin vaikeaa siinä kohtaa, kun alkaa aikuisena nähdä omien vanhempiensa käytöksen oikeassa valossa, eikä hyväuskoisen lapsen silmin. Kai sitä viimeiseen asti asti haluaa uskoa hyvää vanhemmistaan (jos lapsuus on kuitenkin ollut perusturvallinen), mutta ilkeyden sietämiselläkin on rajansa.
Sepä sitä aikuistumista on , irtaantua vanhemmistaan. Nähdä heidät aikuisina ihmisinä joilla on ollut oma elämäntarinansa, ei enää pipiä puhaltavana äitinä. Nähdä heidän vikansa mutta hyväksyä heidät viallisina.
Asiaa helpottaisi kovasti se, että äiti alkaisi kohdella aikuisia lapsiaan aikuisina. Ihan vaikka samalla tavalla, miten he kohtelevat omia ystäviäänkin. Ei he neuvo, ohjeista tai moiti heitä joka tapaamisella, mutta lapsiaan kyllä. Miksi?
Ihan turha odottaa muutosta narsistiselta ihmiseltä ensin. Vain itseäsi voit muuttaa. Ensimmäinen askel pois uhrin asemasta on, että otat etäisyyttä äitiisi tai katkot välit tarvittaessa kokonaan. Eli pistät rajat. Ne täällä, jotka lässyttävät, että sinun on vain hyväksyttävä äitisi paskamainen käytös, ovat yleensä itse näitä paskamaisia narsisteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten aikuiset jäävät riippuvaisiksi äideistään? Sitä täällä aina ihmettelen.
Yleensä aikuiset lapset lähtökohtaisesti haluavat, että vanhemmat ovat jollain tapaa osa heidän ja lastenlasten elämää. Se alkaa olla kuitenkin vaikeaa siinä kohtaa, kun alkaa aikuisena nähdä omien vanhempiensa käytöksen oikeassa valossa, eikä hyväuskoisen lapsen silmin. Kai sitä viimeiseen asti asti haluaa uskoa hyvää vanhemmistaan (jos lapsuus on kuitenkin ollut perusturvallinen), mutta ilkeyden sietämiselläkin on rajansa.
Sepä sitä aikuistumista on , irtaantua vanhemmistaan. Nähdä heidät aikuisina ihmisinä joilla on ollut oma elämäntarinansa, ei enää pipiä puhaltavana äitinä. Nähdä heidän vikansa mutta hyväksyä heidät viallisina.
Asiaa helpottaisi kovasti se, että äiti alkaisi kohdella aikuisia lapsiaan aikuisina. Ihan vaikka samalla tavalla, miten he kohtelevat omia ystäviäänkin. Ei he neuvo, ohjeista tai moiti heitä joka tapaamisella, mutta lapsiaan kyllä. Miksi?
Ihan turha odottaa muutosta narsistiselta ihmiseltä ensin. Vain itseäsi voit muuttaa. Ensimmäinen askel pois uhrin asemasta on, että otat etäisyyttä äitiisi tai katkot välit tarvittaessa kokonaan. Eli pistät rajat. Ne täällä, jotka lässyttävät, että sinun on vain hyväksyttävä äitisi paskamainen käytös, ovat yleensä itse näitä paskamaisia narsisteja.
Sujuvasti sinäkin kommentoitt kolme vuotta vanhaa aloitusta.
No jaa, jos noissa roikkuu aikuisiällä niin silloin on päästään vialla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten aikuiset jäävät riippuvaisiksi äideistään? Sitä täällä aina ihmettelen.
Yleensä aikuiset lapset lähtökohtaisesti haluavat, että vanhemmat ovat jollain tapaa osa heidän ja lastenlasten elämää. Se alkaa olla kuitenkin vaikeaa siinä kohtaa, kun alkaa aikuisena nähdä omien vanhempiensa käytöksen oikeassa valossa, eikä hyväuskoisen lapsen silmin. Kai sitä viimeiseen asti asti haluaa uskoa hyvää vanhemmistaan (jos lapsuus on kuitenkin ollut perusturvallinen), mutta ilkeyden sietämiselläkin on rajansa.
Sepä sitä aikuistumista on , irtaantua vanhemmistaan. Nähdä heidät aikuisina ihmisinä joilla on ollut oma elämäntarinansa, ei enää pipiä puhaltavana äitinä. Nähdä heidän vikansa mutta hyväksyä heidät viallisina.
Asiaa helpottaisi kovasti se, että äiti alkaisi kohdella aikuisia lapsiaan aikuisina. Ihan vaikka samalla tavalla, miten he kohtelevat omia ystäviäänkin. Ei he neuvo, ohjeista tai moiti heitä joka tapaamisella, mutta lapsiaan kyllä. Miksi?
Koska lapset, kuten ap, tarvitsevat äitiään arjessa, hakeutuvat lohdutettavaksi, toivovat lääkäriin viemistä, ja taantuvat lapsiksi. Siksi.
Täällä niin usein kirjoitetaan: toivon vanhemmilta tukea , etenkin lapsiperheet, taloudellista apua. Siinä jää äiti/lapsi-asetelma päälle.
Onko teillä noi jäykät välit ettei äiti saa muistella lapsuuttanne, vain te sitä saamatta jäänyttä barbia tai vaikka sanoa että älä nyt juo noin paljon, menisit vaikka jumpalle tai posliinia maalaamaan.
Teillä on oikeus solvata äitejänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos joku on yhtä aikaa lapsi ja kiemurtelee kuin teini-ikäinen siitä irti kuitenkin, äiti ei auta oikeella tavalla.
Ei sille kukaan muu voi mitään kuin te itse. Jos vaaditte äidiltä virallisuutta.
Mun äiti josku ikäänkuin vähän ns. töksäytti, mutta hän oli rehellinen ihminen. Ei suorasukainen. Mutta realisti joka vaikka totesi että ei sinusta missiä tule mutta on sinussa sitä jotakin. No sehän oli ihan vaan faktaa. Ei kehuttu, mutta ei nyt suoraan haukuttukaan. Ei halunnut alistaa tai loukata, oli vaan umpirehellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisten tapa käyttää voimaa ja valtaa on nimenomaan psykologinen ja epäsuora eli aiheutetaan sanoilla tai eleillä muille naisille, myös niille omille tyttärille, huonoa oloa ja epävarmuutta. Valitettavaa ja äärimmäisen vastenmielistä.
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti josku ikäänkuin vähän ns. töksäytti, mutta hän oli rehellinen ihminen. Ei suorasukainen. Mutta realisti joka vaikka totesi että ei sinusta missiä tule mutta on sinussa sitä jotakin. No sehän oli ihan vaan faktaa. Ei kehuttu, mutta ei nyt suoraan haukuttukaan. Ei halunnut alistaa tai loukata, oli vaan umpirehellinen.
Juupa juu. Ja kun näille suorille ja rehellisille vastaa samalla mitalla, he loukkaantuvat sydänjuuriaan myöten: epäkohtelias, huonotapainen, kiittämätön!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini on ollut aina tuollainen. Ollessamme pieniä, hän oli aina vihainen ja kuulimme jatkuvaa valitusta siitä miten rankkaa hänellä on ja että hän vain odottaa että kumpa (te lapset) muuttaisitte jo pois kotoa ja hän saisi olla rauhassa. Kaikki oli aina isän syytä, isä teki kaiken väärin. Oli aina isän tai meidän vika että äiti oli aina pahalla tuulella. Luonnollisesti kun me muutimme pois kotoa niin kaikki paha on ollut sen jälkeen isän syytä.
Kun aikuisena minulle tuli ero miehen uskottomuuden takia ja olisin tarvinnut tukea niin silloin kommentti oli että hän ei aio asettua kummankaan puolelle koska vikaa on molemmissa osapuolissa (eli minun vika että mies petti, vaikka minä en ikinä pettänyt häntä). Otin tuolloin todella paljon etäisyyttä äitiini vuosiksi kun tajusin että ei häneltä saa tukea. Hakeuduin terapiaan ja hoidin eroni henkisen puolen siellä.
Äitini oli kotoisin perheestä jossa oli seksuaalista hyväksikäyttöä. Lisäksi hänen oma äitinsä oli hylätty pienenä ja mummollani oli siis hylkäämistrauma. Ymmärrän kyllä siis teoriassa että mistä nämä asiat johtuvat, mutta tunnetasolla en. Enhän minä lapsena tiennyt että tilanne on jotenkin epänormaali. Olin lapsena äärimmäisen ahdistunut ja aikuisenakin minulla on usein hankala olla, enkä oikein osaa määritellä mistä se johtuu. Veljeni on ollut koko elämänsä työkyvyttömyyseläkkeellä vakavan ahdistuksen ja masennuksen takia.
Yhden sukupolven hoitamaton trauma voi näkyä ja tuntua vielä sadan vuoden päästäkin.
Oma äitini lähti jo taivaan kotii. Lapsena välit oli hyvät nyt sit aikuisuudessa ristiriitaiset. Tunsin etten riittänyt sellaisena kuin olin. Sit viä kun tuli avioero pitkän suhteen jälkeen nii pettymykset suvun puolelta vain kasvoi. Itse olin helpottunut erosta. Lopulta me itse voimme vaan tehdä elämästä lopulta sen mitä haluamme. Haavat joutuu käsittelee mut sit elämä jatkuu. Tärkeintä on itsensä hyväksyminen. Käyny henkistä sotaa täs 7 vuotta itsensä ja rajojen asettamisen kanssa. Synnyin liian kiltiksi.
Nyt laittanut rajoja ihmisten käytökselle ni kas kummaa ni saat olla rauhassa. Eläköö..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini on ollut aina tuollainen. Ollessamme pieniä, hän oli aina vihainen ja kuulimme jatkuvaa valitusta siitä miten rankkaa hänellä on ja että hän vain odottaa että kumpa (te lapset) muuttaisitte jo pois kotoa ja hän saisi olla rauhassa. Kaikki oli aina isän syytä, isä teki kaiken väärin. Oli aina isän tai meidän vika että äiti oli aina pahalla tuulella. Luonnollisesti kun me muutimme pois kotoa niin kaikki paha on ollut sen jälkeen isän syytä.
Kun aikuisena minulle tuli ero miehen uskottomuuden takia ja olisin tarvinnut tukea niin silloin kommentti oli että hän ei aio asettua kummankaan puolelle koska vikaa on molemmissa osapuolissa (eli minun vika että mies petti, vaikka minä en ikinä pettänyt häntä). Otin tuolloin todella paljon etäisyyttä äitiini vuosiksi kun tajusin että ei häneltä saa tukea. Hakeuduin terapiaan ja hoidin eroni henkisen puolen siellä.
Äitini oli kotoisin perheestä jossa oli seksuaalista hyväksikäyttöä. Lisäksi hänen oma äitinsä oli hylätty pienenä ja mummollani oli siis hylkäämistrauma. Ymmärrän kyllä siis teoriassa että mistä nämä asiat johtuvat, mutta tunnetasolla en. Enhän minä lapsena tiennyt että tilanne on jotenkin epänormaali. Olin lapsena äärimmäisen ahdistunut ja aikuisenakin minulla on usein hankala olla, enkä oikein osaa määritellä mistä se johtuu. Veljeni on ollut koko elämänsä työkyvyttömyyseläkkeellä vakavan ahdistuksen ja masennuksen takia.
Yhden sukupolven hoitamaton trauma voi näkyä ja tuntua vielä sadan vuoden päästäkin.
Jatkan vielä: sittemmin välimme ovat parantuneet kun olen lakannut odottamasta häneltä enää mitään. Opin hakemaan tarvitsemani tuen ja turvan muualta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun äiti josku ikäänkuin vähän ns. töksäytti, mutta hän oli rehellinen ihminen. Ei suorasukainen. Mutta realisti joka vaikka totesi että ei sinusta missiä tule mutta on sinussa sitä jotakin. No sehän oli ihan vaan faktaa. Ei kehuttu, mutta ei nyt suoraan haukuttukaan. Ei halunnut alistaa tai loukata, oli vaan umpirehellinen.
Juupa juu. Ja kun näille suorille ja rehellisille vastaa samalla mitalla, he loukkaantuvat sydänjuuriaan myöten: epäkohtelias, huonotapainen, kiittämätön!
Ei, käsität väärin. Oli hyvä ja rehellinen ihminen. Siis aito. Ei pahaa tarkoitusta, vaan vain rehellinen. Eli ei pystynyt valehtelemaan. Minusta siinä on hyvät ja huonot puolensa. En koskaan leijunut pilvissä, toisaalta on totta että joskus sellainen vähän liioitteleva kehuminenkin olisi voinut olla mukavaa, mutta se olisi ollut valheellista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini on ollut aina tuollainen. Ollessamme pieniä, hän oli aina vihainen ja kuulimme jatkuvaa valitusta siitä miten rankkaa hänellä on ja että hän vain odottaa että kumpa (te lapset) muuttaisitte jo pois kotoa ja hän saisi olla rauhassa. Kaikki oli aina isän syytä, isä teki kaiken väärin. Oli aina isän tai meidän vika että äiti oli aina pahalla tuulella. Luonnollisesti kun me muutimme pois kotoa niin kaikki paha on ollut sen jälkeen isän syytä.
Kun aikuisena minulle tuli ero miehen uskottomuuden takia ja olisin tarvinnut tukea niin silloin kommentti oli että hän ei aio asettua kummankaan puolelle koska vikaa on molemmissa osapuolissa (eli minun vika että mies petti, vaikka minä en ikinä pettänyt häntä). Otin tuolloin todella paljon etäisyyttä äitiini vuosiksi kun tajusin että ei häneltä saa tukea. Hakeuduin terapiaan ja hoidin eroni henkisen puolen siellä.
Äitini oli kotoisin perheestä jossa oli seksuaalista hyväksikäyttöä. Lisäksi hänen oma äitinsä oli hylätty pienenä ja mummollani oli siis hylkäämistrauma. Ymmärrän kyllä siis teoriassa että mistä nämä asiat johtuvat, mutta tunnetasolla en. Enhän minä lapsena tiennyt että tilanne on jotenkin epänormaali. Olin lapsena äärimmäisen ahdistunut ja aikuisenakin minulla on usein hankala olla, enkä oikein osaa määritellä mistä se johtuu. Veljeni on ollut koko elämänsä työkyvyttömyyseläkkeellä vakavan ahdistuksen ja masennuksen takia.
Yhden sukupolven hoitamaton trauma voi näkyä ja tuntua vielä sadan vuoden päästäkin.
Nuoret itse ilman äitiä muodostavat parisuhteensa. Ei voi äitiä syyttää jos on itse huonon valinnan tehnyt. Tai liiton aikana vieraannutaan. Avioliittonsa on itse hoidettava, ei sitä äidit ja sivulliset voi hoitaa.
Parempi kun sivulliset hiljaa.
Tuollaisten ihmisten kanssa kannattaa miettiä että puhuisiko se samalla lailla töissä pomolleen, omille vanhemmilleen, asuntoa ostaessa asunnon myyjälle, poliisille, juristille? Työhaastattelussa nauraa haastattelijan hörökorville?
Ei tietenkään. Toisin sanoen mulkku tietää tasan tarkkaan mitä on kunnioittava ja normaali käytös, ja itse valitsee kohdella lapsiaan toisin. Ei ole normaalia käytöstä eikä kenenkään tarvitse alistua toisen likasankoksi. Parasta vain ottaa etäisyyttä jv keskittyä omaan elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini on ollut aina tuollainen. Ollessamme pieniä, hän oli aina vihainen ja kuulimme jatkuvaa valitusta siitä miten rankkaa hänellä on ja että hän vain odottaa että kumpa (te lapset) muuttaisitte jo pois kotoa ja hän saisi olla rauhassa. Kaikki oli aina isän syytä, isä teki kaiken väärin. Oli aina isän tai meidän vika että äiti oli aina pahalla tuulella. Luonnollisesti kun me muutimme pois kotoa niin kaikki paha on ollut sen jälkeen isän syytä.
Kun aikuisena minulle tuli ero miehen uskottomuuden takia ja olisin tarvinnut tukea niin silloin kommentti oli että hän ei aio asettua kummankaan puolelle koska vikaa on molemmissa osapuolissa (eli minun vika että mies petti, vaikka minä en ikinä pettänyt häntä). Otin tuolloin todella paljon etäisyyttä äitiini vuosiksi kun tajusin että ei häneltä saa tukea. Hakeuduin terapiaan ja hoidin eroni henkisen puolen siellä.
Äitini oli kotoisin perheestä jossa oli seksuaalista hyväksikäyttöä. Lisäksi hänen oma äitinsä oli hylätty pienenä ja mummollani oli siis hylkäämistrauma. Ymmärrän kyllä siis teoriassa että mistä nämä asiat johtuvat, mutta tunnetasolla en. Enhän minä lapsena tiennyt että tilanne on jotenkin epänormaali. Olin lapsena äärimmäisen ahdistunut ja aikuisenakin minulla on usein hankala olla, enkä oikein osaa määritellä mistä se johtuu. Veljeni on ollut koko elämänsä työkyvyttömyyseläkkeellä vakavan ahdistuksen ja masennuksen takia.
Yhden sukupolven hoitamaton trauma voi näkyä ja tuntua vielä sadan vuoden päästäkin.
Jatkan vielä: sittemmin välimme ovat parantuneet kun olen lakannut odottamasta häneltä enää mitään. Opin hakemaan tarvitsemani tuen ja turvan muualta.
Tuki ja turva. Petyit kun äitisi odotti sinun olevan aikuinen ja hoitavan asiasi itse. Mutta vieläkään et seiso omilla jaloillasi vaan haet ihmisistä tukea ja turvaa.
Vierailija kirjoitti:
Tuollaisten ihmisten kanssa kannattaa miettiä että puhuisiko se samalla lailla töissä pomolleen, omille vanhemmilleen, asuntoa ostaessa asunnon myyjälle, poliisille, juristille? Työhaastattelussa nauraa haastattelijan hörökorville?
Ei tietenkään. Toisin sanoen mulkku tietää tasan tarkkaan mitä on kunnioittava ja normaali käytös, ja itse valitsee kohdella lapsiaan toisin. Ei ole normaalia käytöstä eikä kenenkään tarvitse alistua toisen likasankoksi. Parasta vain ottaa etäisyyttä jv keskittyä omaan elämään.
Siis äitien pitää unohtaa lapsuuden tapahtumat jotka silloin ei naurattaneet. Nyt muistoja. Kyllä aikuisen pitää kestää jos on hörökorvat tai lapsena korjattu.
Miten muodollisia äitejä vaaditte itsellenne? Kuninkaallusta kohtelua.
Kyllä noilla sovituilla avioliitoilla olis puolensa. Vanhemmat katsois sopivan puolison.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ole narsismia, tuo on ap:n tapa suhtautua asioihin. Ap ei ole oppinut kantamaan vastuuta omasta elämästään, hän siirtää kaiken ikävän ja hankalan äidin kontolle. Ei tämä sano ilkeitä asioita, ap vain kuulee ne ilkeyksinä, koska niin haluaa tehdä. Äiti ei tarkoita pahaa, mutta ap haluaa kuulla äidin tarkoittavan pahaa.
On hyvin mahdollista, että äiti ei tarkoittanut pahaa. Minusta kuitenkin vaikkapa nuo aloitukseni esimerkit ovat ilkeitä kenen tahansa suusta. Kuten joku täällä ketjussa neuvoi, yritin kuvitella omaan suuhuni noita lauseita, enkä pystynyt.
Esimerkiksi silloin rintakehä täynnä mustelmia olisin kaivannut jonkun sanomaan, että nyt lähdetään lääkäriin vähän äkkiä. En henkilöä, joka vähättelee mustelmien laatua. ap
Eikö aikuinen osannut itse mennä lääkäriin? Ja tehdä pahoinpitelyilmoitusta?
Toki aikuinen osaa mennä lääkäriin ja tehdä rikosilmoituksen. Ihan kuten aikuinen osaa myös ymmärtää, mistä alkuperäisessä kommentissa puhuttiin. Pointti ei ollut siinä, osasiko henkilö itse hakeutua hoitoon, vaan siinä, että toinen ihminen näki mustelmat ja päätti niiden vakavuuden sijaan vähätellä niitä.
Ilmiön nimi on: lyö lyötyä. Sadismia puhtaimmillaan. Narsistin/sosiopaatin erikoisosaamisalaa.
Alue: Aihe vapaa
Ei tuollaista ihmistä tarvitse kuitenkaan omaan elämäänsä hyväksyä, joka aiheuttaa jatkuvaa pahaa mieltä. Kannattaa katkaista välit tai ottaa vähintään reilu etäisyys.