Ikuinen ulkopuolisuuden tunne

Minä olen omasta mielestäni kaunis introvertti. Joskus seurassa tulee tunne, että en kuulu näiden ihmisten joukkoon. He ovat niin erilaisia kuin itse olen. Minua ei kiinnosta juorut, oman miehen arvosteleminen tai muu kanamainen käytös. Hei eivät tiedä musiikista, kulttuurista, politiikasta mitään eikä heitä sellainen edes kiinnosta. Miesten seurassa saan olla oma itseni eikä heidän seurassaan tule tuota hetkellistä ulkopuolisuuden tunnetta. Jutut ja keskustelunaiheet ovat paljon asiallisempia eikä siellä vatvota toisten ihmisten asioita.

Ei kyllä ole kyse sosiaalisista taidoista, kuten joku tuolla mainitsi. Katsoisin pikemminkin, että tämmösessä hullumaailmassa parempi tuntea ulkopuolisuutta kuin yhteyttä tähän älyttömyyteen!!

Vierailija kirjoitti:

Eikä ole pelkästään tunne vaan täyttä totta. Kun on ruma ihminen niin automaattisesti kohdellaan huonommin kun nättiä ihmistä . Siihen kun lisätään huonot henkiset sekä fyysiset speksit niin kohtelu on luokatonta . Ei ole mahdollisuuksia tässä elämässä . Tää maailma on vaan näteille/ komeille ihmisille valitettavasti .

Äläpä kuule sano, kun et tiedä. Naisilta tulee yllättävän usein tympeää kohtelua kauniille naiselle. Myös joskus miehiltäkin.

Suosittelen todella lukemaan Lapsuuden kehityksellinen trauma -kirjan. Siinä on selitetty todella hyvin se, mistä ulkopuolisuuden tunne tulee.

Vierailija kirjoitti:

Koulu on muuten paikka jossa luodaan haitallisia rooleja, kuin tehdas jonka sisällä ihmisiä muokataan omaksumaan haitallisia uskomuksia itsestään ja muista. Vääristyneitä rooleja ja asenteita.

Osa tulee sieltä ulos uskoen olevansa muita parempia - joko arvosanojen tai kiusaajan roolin antaman vallantunteen kautta. Osa lähtee sieltä täysin nujerrettuina, itsetuntonsa menettäneinä, kaltoinkohdeltuina.

Tätä koulumaailman on vieläkin vaikea tiedostaa ja myöntää. Sitä että se on monelle tuhoisa ja epäterve ympäristö.

Olen kanssasi niin samaa mieltä. Olenkin siitä erikoinen aikuinen, että vihaan koulujärjestelmää sellaisena kuin se Suomessa on.Minusta siitä pitäisi tehdä paljon rennompi ja hauska kaikille lapsille ja nuorille.

Muutenkin katson elämää niin eri tavalla kuin useimmat, ettei ihme että tunnen itseni ulkopuoliseksi.

Jo ala-asteella tajusin olevani jotenkin perustavaa laatua erilainen kuin muut. Ei ollut autismia tai muuta neurokirjolaisuutta. Eriydyin muista kun vielä tykkäämäni asiat eivät olleet miltään osin valtavirtaa. Käperryin itseeni. Kiusaamiselta olen säästynyt, onneksi.

Nyt aikuisena en osaa olla muiden kanssa, koska en koskaan kehittynyt muiden mukana. 26-vuotiaana teen edelleen samoja juttuja kuin teininä ja elän hyvin samanlaista elämää kuin silloin ja olen yksinäinen.

Olen myös aseksuaali, eli seksi ei kiinnosta joten myös siksi maailma tuntuu vieraalta paikalta kun ei ole "jutussa mukana" niin sanotusti.

Hetkittäin joskus harvoin saa tuntea että kuuluu joukkoon. Esim festareilla tai harrastusten parissa. En silti usko, että ulkopuolisuuden tunne menee koskaan pois.

Olen aina ollut ulkopuolinen ja yrittänyt oppia siitä pois hinnalla millä hyvänsä. Ajauduin parikymppisenä toksisiin ihmissuhteisiin, aina ollen se viihdyttäjä ja palvelusten tekijä. Join aivan liikaa alkoholia että kestin sitä pahaa oloa mikä ulkopuolisuudesta tuli. Elin vääränlaista elämää yksinäisenä ihmisten keskellä.

Nyt kolmekymppisenä olen tajunnut ettei se koskaan ollut mikään heikkous, vaan päinvastoin vahvuus. Ulkopuolisena on hyvä toteuttaa itseään omalla tavallaan, koska ei ole mitään ryhmää tai yhteisöä mitä menettää. Ei ole viiteryhmään mihin tarvitsisi kuulua eikä kehyksiä joiden sisällä toimia. Vapaus on aivan omaa luokkaansa.

Nykyään ihmissuhteet voi paremmin kuin koskaan. Minulla ei ole yhtään parasta sydänystävää, mutta toisaalta kaikki voivat olla sydänystäviä siinä hetkessä. Otan kaikki ihmiset sellaisenaan ja olen kiinnostunut siitä hetkestä heidän kanssaan. En ajattele mitä meidän välillä on, en mieti esim historiaa tai sitä miten tässä nyt pitäisi olla.

Nosto

Mulla äiti kuoli kun olin ala-asteella ja jäin ihan heitteille, isä oli yksinhuoltaja mutta ei huolehtinut mistään. Niille vuosille, kun olin pahiten heitteille, osui se ajankohta, kun muut luokkalaiseni alkoivat kuunnella poppia ja siirtyivät lastenvaatteista farkkuihin. Itse en ollenkaan päässyt mukaan noihin siirtymiin. Yritin juuri miettiä, miksi näin. Mulla oli jostain syystä tosi huono itsetunto  ja koin, että ne luokkakaverit on saaneet jonkin itseltäni puuttuvan salatun tiedon, joka auttaa heitä pukeutumaan ja kuuntelemaan musiikkia oikein. Toisaalta en uskonut, että mut hylättäisiin luokalla vaikka en kypsyisikään muiden mukana. Jossain vaiheessa myös koin ohittaneeni sen hetken, kun mun olisi ollut luontevaa muuttua lapsesta nuoreksi, ja aloin pelätä että muut olisivat yllättyneitä ja kiinnittäisivät minuun huomiota, jos muuttaisin tyyliäni. Toisaalta luulen, että jos äiti olisi vielä elänyt ja mulla olisi ollut parempi psyykkinen tilanne, se kiinnostus farkkuihin ym. olisi noussut mussa luonnostaan edes mietona, ja sitten olisin vaan sanonut äidille että lähdetään ostamaan mulle farkut, ja hän olisi auttanut mua vaatekaupassa löytämään kivat ja sopivat. Isä kyllä olisi vienyt minut kaupoille jos olisin pyytänyt mutta ei olisi osannut auttaa minua ollenkaan siellä vaan minun olisi pitänyt itse tajuta, millaiset farkut tässä nyt pitää valita, kun päässä soi että en osaa en osaa en osaa. No, mutta luokkalaiseni sitten tietysti hylkäsivät minut liian lapsellisena. 

Teininä löysin seurakuntaporukoihin ja siellä oli jopa kausia, jolloin en tuntenut itseäni yhtään ulkopuoliseksi. Mutta se kostautui kun aikuistuin, ja olisi pitänyt luoda ihmissuhteita ei-seurakuntaporukoihin. Taas ajattelin, että minulta vaan puuttuu joku tietotaito, joka noilla muilla on, ja pitää vaan keskittyä salaamaan, millainen oikeasti olen. 

No nykyään itse asiassa olen löytänyt ihanan työyhteisön, jossa koen olevani täysin hyväksytty. Olen hyvä työssäni, joten tämä tietysti buustaa itsetuntoani ja tuo tunnetta, että kyllä minäkin omalta osaltani luon tätä työpaikan ihmissuhdekudelmaa - minun ei tarvitse pelkästään sopeutua vaan olen itsenäni tärkeä osa yhteisöämme. 

Vierailija kirjoitti:

Jo ala-asteella tajusin olevani jotenkin perustavaa laatua erilainen kuin muut. Ei ollut autismia tai muuta neurokirjolaisuutta. Eriydyin muista kun vielä tykkäämäni asiat eivät olleet miltään osin valtavirtaa. Käperryin itseeni. Kiusaamiselta olen säästynyt, onneksi.

Nyt aikuisena en osaa olla muiden kanssa, koska en koskaan kehittynyt muiden mukana. 26-vuotiaana teen edelleen samoja juttuja kuin teininä ja elän hyvin samanlaista elämää kuin silloin ja olen yksinäinen.

Olen myös aseksuaali, eli seksi ei kiinnosta joten myös siksi maailma tuntuu vieraalta paikalta kun ei ole "jutussa mukana" niin sanotusti.

Hetkittäin joskus harvoin saa tuntea että kuuluu joukkoon. Esim festareilla tai harrastusten parissa. En silti usko, että ulkopuolisuuden tunne menee koskaan pois.

Mikset voisi olla autismin kirjolla?

Minäkin sain nyt vanhana diagnoosin, vaikka en koskaan nuorenpana ajatellut, että olisin joku asperger. Olin kyllä poikatyttö jo lapsena ja minua kiinnosti hieman eri jutut kuin muita tyttöjä/lapsia. Tajusin jo aika nuorena, että olin älykkäämpi kuin moni muu, jopa oma äitini. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikä ole pelkästään tunne vaan täyttä totta. Kun on ruma ihminen niin automaattisesti kohdellaan huonommin kun nättiä ihmistä . Siihen kun lisätään huonot henkiset sekä fyysiset speksit niin kohtelu on luokatonta . Ei ole mahdollisuuksia tässä elämässä . Tää maailma on vaan näteille/ komeille ihmisille valitettavasti .

 

tiedoksesi vaan että nättejä kiusataan myös aika paljon . minua on aina kiusattu työpaikoilla.

jos nättejä kiusataan töissä, niin saan sitten onnitella itseäni! Huhhuh!