Ikuinen ulkopuolisuuden tunne

En tiedä. Kuolema vapauttaa.

Huonot sosiaaliset taidot, herkkyys ja liiallinen tunnollisuus/empaattisuus. 

Low testo gay?

Koen samaa. Koulukiusaaminen ja narsistinen isä syynä. Olen tottunut ja osittain hyväksynytkin asian. Koen välillä että tämä on hyvä asia. Ainakin näen laajemmin elämää ja ymmärrys on kasvanut. Voi pyristellä irti hakeutumalla sosiaalisiin tilanteisiin ja heittäytymällä aidosti mukaan. Mutta oma kokemukseni on, että ulkopuolisuuden tunteeni vain korostuu sosiaalisissa tilanteissa, ja ryhmätilanteissa. Traumat on niin syvällä. Olen outo ja tiedän sekä hyväksyn sen. Ehkä kehottaisin enemmänkin hyväksymään itsensä kuin muuttamaan itseään muiden odotusten mukaiseksi.

Tsemppiä sulle ja hyvää kesää! :)

Eikä ole pelkästään tunne vaan täyttä totta. Kun on ruma ihminen niin automaattisesti kohdellaan huonommin kun nättiä ihmistä . Siihen kun lisätään huonot henkiset sekä fyysiset speksit niin kohtelu on luokatonta . Ei ole mahdollisuuksia tässä elämässä . Tää maailma on vaan näteille/ komeille ihmisille valitettavasti .

Vierailija kirjoitti:

Eikä ole pelkästään tunne vaan täyttä totta. Kun on ruma ihminen niin automaattisesti kohdellaan huonommin kun nättiä ihmistä . Siihen kun lisätään huonot henkiset sekä fyysiset speksit niin kohtelu on luokatonta . Ei ole mahdollisuuksia tässä elämässä . Tää maailma on vaan näteille/ komeille ihmisille valitettavasti .

tiedoksesi vaan että nättejä kiusataan myös aika paljon . minua on aina kiusattu työpaikoilla.

Tää menee vähän aiheen vierestä, mutta olen monesti jälkeenpäin huomannut että kun olen tuntenut ulkopuolisuutta erilaisissa ryhmissä tai tilanteissa on kyse ollut itseasiassa intuition varoituksesta ja siitä, että en lopulta olisi edes halunnut kuulua joukkoon. On paljon todella toksisia yhteisöjä.

Koin ennen. Tunsin oloni jopa liskomaiseksi, kuin en olisi ollut edes ihminen. Syynä se, että tulin täysin isäni hylkäämäksi, emotionaalisesti. Vaikka mitä olisin tehnyt, en vain kelvannut hänelle.

Terapian avulla loin yhteyden siihen, kuka todella olen, omiin tunteisiini, ja niiden tunteiden kautta olen pystynyt luomaan yhteyden myös muihin ihmisiin. Ulkopuolisuuden tunne ei ole vaivannut enää vuosikausiin.

Otan Raamatun niin todesta että en kelpaa edes uskovien porukoihin kun kaikki on niin maallistuneet. En tunne ensimmäistäkään joka jakaisi ajatusmaailmani mutta onneksi mieheni on lähinnä joka ymmärtää enimmäkseen ja kallistuu kannalleni enenevässä määrin. Oli esimerkiksi lääkäriuskovainen vielä joku vuosi sitten, mutta korona avasi hänenkin silmiä, että mitä se lääketiede on.

Olen kokenut aina ulkopuolisuuden tunnetta. Se on minuun niin vahvasti sisäänkirjoitettuna, että koen sen olevan olennainen osa minuuttani. Ehkä jopa sen merkitsevin yksittäinen osa.

Kyse ei ole sosiaalisten taitojen puutteesta. Vaikka olen perusluonteeltani introvertti, pärjään ihmisten seurassa hyvin. Kyse ei myöskään ole juurettomuudesta, asuin samalla paikkakunnalla aikuisuuteen asti. Sukuni on aika iso ja suomalaisittain varsin tiiviisti yhteydessä.

Koska ominaisuus tuntuu olevan sisäsyntyinen, en ole koskaan joutunut hyväksymään sitä. Se on vain aina ollut olemassa. Sen sijaan kysyessäsi voiko se olla vahvuus, vastaan: kyllä voi. Kun ei ole kotonaan oikein missään, on yhtä lailla kotonaan kaikkialla. Sopeudun erilaisiin ympäristöihin, eri maihin ja kulttuuripiireihin hyvin. Osaan omaksua paikalliset tavat nopeasti, koska ulkopuolisuuteni tekee minusta kaikkialla  tarkkailijan. En koskaan koe koti-ikävää. Elämäni jakautuukin nykyään usean eri maan kesken. Osaan aika hyvin ottaa niistä kaikista parhaat puolet irti. Minne tahansa meenkin, rakennan sinne nopeasti "oman pesän", jonka koen kodikseni -sen aikaa, kun siellä olen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikä ole pelkästään tunne vaan täyttä totta. Kun on ruma ihminen niin automaattisesti kohdellaan huonommin kun nättiä ihmistä . Siihen kun lisätään huonot henkiset sekä fyysiset speksit niin kohtelu on luokatonta . Ei ole mahdollisuuksia tässä elämässä . Tää maailma on vaan näteille/ komeille ihmisille valitettavasti .

tiedoksesi vaan että nättejä kiusataan myös aika paljon . minua on aina kiusattu työpaikoilla.

Samoin minua. Toisaalta minulla on vahvana tunne ulkopuolisuudesta ja itse alan aika automaattisesti toteuttaa sitä konkreettisesti vetäytymällä työporukasta. Siitä on ollut seurauksena leimaaminen oudoksi ja jopa tyhmäksi. Siis nätti ja tyhmä -kategorisointia.

Vierailija kirjoitti:

Tää menee vähän aiheen vierestä, mutta olen monesti jälkeenpäin huomannut että kun olen tuntenut ulkopuolisuutta erilaisissa ryhmissä tai tilanteissa on kyse ollut itseasiassa intuition varoituksesta ja siitä, että en lopulta olisi edes halunnut kuulua joukkoon. On paljon todella toksisia yhteisöjä.

Saman tajusin tuossa lähiaikoina. Aivan väärässä yhteisössä koitin jaksaa olla. Tuon tajuttuani löysin muita vaihtoehtoja.

Ulkopuolisuus taitaa olla kuin jokin kohtalo, eikä tilanne muutu, vaikka kuinka yrittäisi olla sosiaalinen ja ystävällinen. Liekö syynä ulkonäkö tms. kun ei kelpaa. Jotkut kokevat jo lapsesta lähtien olevansa perheensä ulkopuolisia, ja vain yrittävät jotenkin sinnitellä lähes hylättyinä mukana. Melkeinpä unohdetaankin, kun muu perhe lähtee autolla eteenpäin.  Sama jatkuu koulussa ja työpaikoilla. Jostain syystä itsensä paremmaksi tuntevat eivät vaan hyväksy edes joukon jatkeeksi. Perhejuhliinkin kutsutaan vain velvollisuudesta. Eipä sitten tupata, kun ei tykätä. 

Vierailija kirjoitti:

Ulkopuolisuus taitaa olla kuin jokin kohtalo, eikä tilanne muutu, vaikka kuinka yrittäisi olla sosiaalinen ja ystävällinen. Liekö syynä ulkonäkö tms. kun ei kelpaa. Jotkut kokevat jo lapsesta lähtien olevansa perheensä ulkopuolisia, ja vain yrittävät jotenkin sinnitellä lähes hylättyinä mukana. Melkeinpä unohdetaankin, kun muu perhe lähtee autolla eteenpäin.  Sama jatkuu koulussa ja työpaikoilla. Jostain syystä itsensä paremmaksi tuntevat eivät vaan hyväksy edes joukon jatkeeksi. Perhejuhliinkin kutsutaan vain velvollisuudesta. Eipä sitten tupata, kun ei tykätä. 

Mielenkiintoista, että mainitsit lapsuudenperheessä koetun ulkopuolisuuden tunteen. Minä koin sitä jo lapsena vaikka minulla ei ollut nimeä sille. Muistan vain ajatelleeni jo hyvin pienenä "perheeni vihaa minua". Minulla oli tuo tunne siitäkin huolimatta, että lapsuuteni oli melko hyvä. Vasta myöhemmin olen tunnistanut joitakin perhedynamiikkaan liittyviä ongelmia: meillä mm. huudettiin ja ärjyttiin sekä rangaistiin välinpitämättömyydellä ja huomiotta jättämisellä.

Ongelmat kärjistyivät ollessani yläasteikäinen. Olin vanhempieni mielestä hankala teini, vaikka luultavasti olin melko tavallinen. Huutaminen ja välinpitämättömyys jatkuivat yhä, ja vanhempani kohdistivat minuun myös monenlaista vähättelyä ja ivaamista. Loukkaavinta oli isän harrastama tahallinen härnääminen, joka tuntui todella inhottavalta, alentavalta ja epäkunnioittavalta. Samoihin aikoihin olin pahasti koulukiusattu mutta en tietenkään uskaltanut kertoa siitä kotona. Kukaan ei tuntunut pitävän minun puoliani. Minusta tuli hyvin masentunut, hiljainen ja umpimielinen teini, ja kotona minua ivattiin siitäkin.

Mietin joskus, mahtoiko vanhemmillani olla joitain keskinäisiä ongelmia siihen aikaan. Koin, että tuolloin hyvin moni purki pahaa oloaan minuun, sekä koulussa että kotona. Teinivuosiani ajatellessani tunnen riipaisevaa surua.

Vanhempien käytös on sittemmin rauhoittunut ja pehmentynyt, joitakin asioita on puhuttu ja sovittu. Yllättäen yksi minua koulussa kiusannutkin otti yhteyttä ja pyysi anteeksi käytöstään. Silti samanaikaisesti on paljon asioita, joista ei voi ikinä puhua ja joita en saa koskaan selvitettyä.

Mennessäni uusiin paikkoihin tai tilanteisiin en oikeastaan odota muilta ihmisiltä mitään. En oleta pääseväni mukaan porukkaan. Jollain tasolla toki toivon sitä mutta en pidä sitä itsestäänselvyytenä. Esimerkiksi työpaikallani moni haluaa ystävystyä työkavereiden kanssa - itselleni riittää se, että tullaan toimeen. Eräs tuttuni (yksi harvoista työkavereista, joiden kanssa vietän myös vapaa-aikaa) kuvaili minua kerran sanoilla "oman tiensä kulkija, itsenäinen, itsensä kanssa sinut". Tässä mielessä kai ulkopuolisuus voi olla vahvuuskin: en janoa koko ajan muiden hyväksyntää vaan osaan toimia ja ajatella yksinkin. Toisaalta samanaikaisesti kärsin ulkopuolisuuden tunteesta todella paljon, siitä tämä ketjukin sai alkunsa. Pohjimmiltani kai haluaisin "kuulua porukkaan" mutta samalla olen joutunut hyväksymään sen, etten kuulu.

Tuosta kaverini kuvailusta olin melko yllättynyt, koska en ole ikinä pitänyt itseäni vahvana ihmisenä.

- ap

Kiitos tästä ketjusta. Itsekin olen elämässäni kokenut liian usein olevani "outo", ja monesti on vaikeuksia päästä ns. piireihin.

Osan peruskouluajasta olin koulukiusattu, opin liiankin hyvin sivustaseuraajan roolin erilaisissa ryhmissä. Siitä roolista on ollut vaikea päästä irti!

Toisaalta se on opettanut "lukemaan" ihmisistä sanatonta viestintää, mistä on hyötyä nykyisessä työssäni.

Nykyisin en enää kaikissa ryhmissä ole sivustaseuraajan roolissa, rohkeutta on tullut jonkin verran lisää iän myötä.

Tsemppiä kanssakulkijoille!

Kokenut koko elämäni. Mulla kai se, etten osaa haluta sitä tavallista kurssia- siis duuni, kesämökki, avio, lapsia, kalliimpi auto kuin naapurilla, jne. Mutta en myöskään osaa olla vaikkapa taiteilija tai vastaava, jolla olisi "lupa" olla ulkopuolinen ja outo. Olen jotain siltä väliltä ja en mistään (?)

Omalla kohdallani ulkopuolisuudentunne alkoi kehittyä jo lapsuudessa kun en tullut kohdatuksi vanhempieni taholta. En ajatusten enkä tunnetasolla. En kokenut itseäni arvokkaaksi ja rakastetuksi. Tämän sisäisen kokemuksen vien mukanani sosiaalisiin tilanteisiin vieläkin.

Toisaalta on myös niin että monet ihmiset ovat narsistisia, henkistä väkivaltaa käyttäviä kiusaajia joten se ulkopuolelle jättäminen on myös muista ihmisistä johtuvaa. Se on kohdallani siis seka sisäsyntyistä että ulkopuolelta tulevaa.

Koulu on muuten paikka jossa luodaan haitallisia rooleja, kuin tehdas jonka sisällä ihmisiä muokataan omaksumaan haitallisia uskomuksia itsestään ja muista. Vääristyneitä rooleja ja asenteita.

Osa tulee sieltä ulos uskoen olevansa muita parempia - joko arvosanojen tai kiusaajan roolin antaman vallantunteen kautta. Osa lähtee sieltä täysin nujerrettuina, itsetuntonsa menettäneinä, kaltoinkohdeltuina.

Tätä koulumaailman on vieläkin vaikea tiedostaa ja myöntää. Sitä että se on monelle tuhoisa ja epäterve ympäristö.

Itselleni on ollut vapauttavaa hyväksyä se etten tavallaan ole koskaan ollutkaan "kuin muut." En mitenkään pidä itseäni muita parempana ja aiemmin parikymppisenä kipuilinkin asian kanssa, kiusaamiseltakaan en ole välttynyt, myöskin toisinaan olen sitä myös työelämässä kohdannut naisilta... Luulin nuorempana että minun kuuluisi olla kiinnostunut niistä asioista mistä nuoret naiset nyt ovat kiinnostuneita, mennä festareille, viihtyä isossa tyttölaumassa, juosta poikien perässä... Myöhemmin, nyt päälle kolmekymppisenä perheellisenä olen tajunnut että saan olla sellainen kun olen ja niin haluan myös opettaa lapsilleni. En siis enää kipuile ulkopuolisuuden tunteen kanssa, paitsi ehkä hetkittäin kun joudun olemaan muiden vanhempien kanssa päiväkodissa tekemisissä. Olen hyväksynyt sen että olen ehkä vähän "outo" mutta myös aina oma itseni ja aito. Luon omaa polkuani eikä kenenkään muun tarvitse sitä ymmärtää kuin minun itseni.

Vierailija kirjoitti:

Kokenut koko elämäni. Mulla kai se, etten osaa haluta sitä tavallista kurssia- siis duuni, kesämökki, avio, lapsia, kalliimpi auto kuin naapurilla, jne. Mutta en myöskään osaa olla vaikkapa taiteilija tai vastaava, jolla olisi "lupa" olla ulkopuolinen ja outo. Olen jotain siltä väliltä ja en mistään (?)

Tiivistit tässä oman kokemukseni täydellisesti. Täm. Juuri tämä!