Miksi kukaan ei halua olla mun kaveri?

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen taas siis ap (selvennykseksi, kun joku muukin täällä kirjoittelee samasta aiheesta).

Mulla on mun mielestä ihan terve itseluottamus. En sinänsä ajattele olevani muita huonompi. Mun elämässä on paljon sisältöä ja teemme perheenä paljon asioita. Mulla on omia harrastuksia ja vapaa-ajalla joitain luottamustehtäviä. Mulla on useita mielenkiinnonkohteita yms. Kaipaisin vaan ystäviä, joiden kanssa voisi mennä kahville, kutsua kylään, soitella kuulumisia, kertoa huolia, olla itse olkapäänä, jakaa asioita jne. Olla osana jotain porukkaa. Olla sellainen ihminen, jonka kuulumisista joku on kiinnostunut.

Tämän kommenttisi luettuani mietin, missä välissä sulla olisi aikaa tutustua  sellaisiin ihmisiin, joista jostain  voisi tulla kaverisi ja myöhemmin kenties ystäväsi? En tarkoita kysymystäni pahalla vaan elämäsi  näyttää olevan aika täynnä kaikenlaista ja sun pitäisi löytää aika paljon aikaa muihin ihmisiin tutustumisiin, jotta löytäisit sen yhden, jonka kanssa voisi syntyä kaipaamasi ystävyyssuhde. 

Noin yleisesti ottaen ihmisille yleensä riittää kaipaamasi kaltaiseen ystävyyteen 1-3 ystävää eikä sen useampia ystäviä ole kiinnostustakaan hankkia. Tässä varmaan yksi syy, miksi ystävystyminen voi olla vaikeaa. Siis se, että ihmisillä on jo ne pari luottoystävää, joille soitellaan, ollaan olkapäänä, käydään kyläilemässä jne. 

Joo olet oikeassa. Toisaalta varmaan mietin, että mikä minussa on sellaista, ettei minua kutsuta tapaamiseen, jossa kaikki muut työpaikan hoitovapaalla olevat olevat. Itse näkisin jo ihan käytöstapana sen, ettei ketään jätetä ulkopuolelle, tai sen että joku jää whatsapp porukasta ulos ja näkee sitten somesta, kun koko muu työtiimi on kutsuttu jollekin mökille. Samalla mietin, että olen ollut paljon apuna ja tukena monelle nuoruusajan tutulle ja pitänyt yhteyttä, mutta silti yhteisistä vuosista huolimatta kukaan ei ole kiinnostunut pitämään mitään yhteyttä. Ei edes ns tekstiviestin tasolla. Monesta nuoruusajan porukasta on sovittu aikuisiällä tapaamisia ja mua ei ole kutsunut kukaan. Eräs työskentelee mun veljen kanssa samassa työpaikassa eikä ole ikinä kysynyt esim veljeltäni mitä mulle kuuluu. Kerran veljeni oli sanonut, että "ettekös ollut mun siskon kanssa kavereita ja oot tainnut meilläkin joskus" ja tämä ihminen oli vastannut vaan, että "Joo. Asuitte siinä xxxtiellä" ja vaihtanut aihetta.

Ei läheskään kaikilla nuoruusajan porukat ole mukana elämässä enää keski-iällä. Ei edes nuoruusajan ystävät, saati sitten kaverit tai muut tutut. 

Voin olla väärässäkin, mutta ehkä ne työkaverit eivät edes tule ajatelleeksi, että sinäkin haluaisit mukaan tapaamisiin. Sulla kun on elämä täynnä sisältöä muutenkin. Toki olisi kohteliasta kutsua kaikki, mutta tässähän ei nyt tiedä, pitävätkö ne muut toisiinsa yhteyttä muulloinkin kuin vain mainitsemissasi tapaamisissa. Esimerkinä henklöt A, B, C, D ja E, joista sinä olet tuo E. Teillä on sama työpaikka. Sinä sekä C ja D olette hoitovapaalla. A on kuitenkin koko ajan pitänyt yhteyttä C:n kanssa, ja B taas sekä C:n että D:n kanssa. Yhteydenpito on ollut molemminpuolista ja jossain vaiheessa joku neljästä ehdottaa, että tavataan. Kukaan neljästä ei ole kuitenkaan pitänyt yhteyttä E:hen, joten E joko "unohdetaan" tai ihan oikeasti unohdetaan pyytää mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Älä kirjoita pitkiä lorikoita, ei jaksa lukea, eikä kiinnosta...

Mikäs ryssäsana se tämä on? Eikö iiigorin kääntäjä taivu pitkiin teksteihin vai votkako vaan on loppu kun noin kiukuttaa kesken työvuoroa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotain sinussa selvästi on, jos sama kuvio toistuu vuosikausia ja kaikissa porukoissa. Ehkä olet ilkeä, käytöstavaton tai ylimielinen, ehkä vain äärimmäisen tylsää seuraa. Ikävä kyllä.

Hyvät ja kiinnostavat tyypit revitään sosiaalisiin rientoihin mukaan puoliväkisin.

Tässähän olikin jotain todella lohdullista ja rohkaisevaa...

Kun on tälläinen yksinäinen ihminen, niin siitä tulee kai jonkinlainen itseään toistava kierre. Ei oikein enää edes osaa ystävystyä. Ja jos joskus yrittää ja epäonnistuu, niin ei halua enää edes yrittää. Kyllähän minä tiedän että vika on minussa, en vain osaa korjata sitä. Ei kukaan ole oikeastaan koskaan tykännyt minusta ja minun kanssa ollaan vain jos on pakko. Olen jotenkin tosi ulkopuolinen. Jos minulla ei olisi perhettä ja lapsia jotka tarvitsevat minua, niin ihan sama vaikka kuolisin.

En minä yrittänyt olla lohduttava tai rohkaista. En tiedä miten tilanteesi korjaantuu. Ehkä voisit juottaa jonkun tuttavasi kunnon känniin ja kysyä että mikä mättää. Jos joku suostuisi edes hiukan avaamaan miksi seurasi ei kiinnosta.

Sinä se ainakin olet ihan huikean upea ihminen.

En ole, mutta ystäviä on silti niin paljon etten ehdi kaikkia tarpeeksi usein edes tapaamaan. Siksi onkin mahdotonta saada kiinni aapeen ongelmasta.

Miksi ylipäätään vastailet, jos et saa millään tavalla kiinni ongelmasta? Olet ilkeä ihminen.

Siis saan kiinni siitä että vian on oltava aapeessä. Todennäköisyys siihen, että kaikki ihmiset alakoulusta työelämään olisivat jollain tavalla nar si s tisia tai mu lk kuja, kun eivät tajuta tykätä aapeestä, on onnettoman pieni. Yhdistävä tekijä hyljeksinnässä on ikävä kyllä ap itse.

AP itse ei varmaankaan ole tänne uudestaan kirjoitellut. Eikä ehkä ole käynyt edes lukemassa vastauksia. Onnea sinulle, sinulla on upea elämä ja paljon ystäviä! Kaikilla ei ole käynyt niin. Minä en ole AP, mutta olen samanlaisessa tilanteessa. Minä tiedän, että syy on minussa. Olen elänyt todella rankan lapsuuden ja nuoruuden ja siksi minusta on tullut tälläinen. En pysty ystävystymään, en pysty luottamaan ihmisiin. Sinunkaltaiset ihmiset vähentävät halua tutustua muihin ihmisiin. Vastailet todella ilkeämielisesti. Voisit vähän edes hävetä käytöstäsi. Ikävillä kommenteillasi et saa mitään hyvää aikaiseksi. Selvästi nautit muiden kiusaamisesta. Jonain päivänä se vielä kostautuu sinulle.

Tässä se taas nähdään. Yksinäinen ihminen leimaa tuntemattoman ihmisen kiusaajaksi siksi, että hänelle kerrotaan totuus. Tai itseasiassa ei siis edes totuutta, vaan toinen mahdollinen totuus. En haluaisi juoda sinun kanssasi edes kahvikupillista, ja liekö ihme etteivät muutkaan halua.

Sinä tiedät vian olevan sinussa itsessäsi, mutta noin muuten olen lopen kyllästynyt yksinäisyyden ympärillä käytävään keskusteluun jossa vika on aina kaikissa muissa paitsi yksinäisessä itsessään. Johan tässäkin ketjussa on leimattu kaikki aapeen elämää lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen sivunneet ihmiset itsekeskeisiksi suupalteiksi, jotka kokoavat egoa pönkittääkseen haaremia, juoruilevat yms. Mutta oikeasti, käsi sydämellä, kumpi on todennäköisempää: a) se että aapeessä on jotain mikä karkottaa ihmiset hänen ympäriltään vai b) se, että kaikki (lapset, aikuiset, työkaverit, ihan kaikki) ovat jotenkin lapsellisia ja itsekeskeisiä k-päitä?

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikissa yksinäisissä olisi jotain ns. vikaa, mutta älkää nyt hyvät ihmiset tuudittautuko siihen että vika on niissä kymmenissä (ehkä sadoissa) muissa ihmisissä jotka elämänne aikana kohtaatte. Joko jatkuvasti yksinäisellä ihmisellä on käynyt elämässä aivan tähtitieteellisen (jopa mahdottoman) huono mäihä, tai sitten ainakin osa syystä löytyy peilistä.

Kavereiden hankkiminen on kyllä vaikeaa! Mun mielestä syitä on pääasiallisesti kaksi.

1. Yritetään olla kaveria niiden suosittujen kanssa. Tämä ehkä onnistuukin, mutta todennäköisesti ei. Yksi iso ongelma on vain se, että ihmisten aivokapasiteetti ei vain riitä kuin tietylle joukolle ihmisiä. Siksi tulee nämä reaktiot: "mulla on jo tarpeeksi kavereita". Silloin ei auta vaikka olisit kuinka kiva, kun se jonka kaveri haluaisit olla ei kerta kaikkiaan ehdi, hänellä on jo kapasiteetti täynnä. Aihetta on tutkinut skottitutkija Robin Dunbar, jonka nimestä on saatu "Dunbarin luku" (teoria, että keskiverto ihminen jaksaa oikeasti tuntea noin 150 ihmistä ja se on siinä - hyviä kavereita on yleensä vain noin 5).

2. Tunnelukot. Tämä kuulosti minusta aluksi hölmöltä "naistenlehti-psykologialta", mutta kun aloin lukea Youngin kirjaa Avaa tunnelukkosi : vapaudu elämään täydesti / Jeffrey E. Young ja Janet S. Klosko (ei kannata lukea niitä Kimmo Takasen kirjoja, minusta ne ovat aika insinöörimäistä versiota samasta aiheesta suomeksi kopioituna) niin johan alkoi avautua. Tunnelukkotestin voi tehdä netissä.

Youngin mukaan hyvin monella on tuo "ulkopuolisuuden tunnelukko" joka on aika tavallinen murrosiässä, mutta toisille se jää päälle. Itsekin tunnistan sen itsessäni (mutta peitän sen, joten kuvittelen ettei sitä erityisesti huomata mutta silti oloni on yksinäinen). Youngin mukaan: ulkopuolisiksi jäävät elävät tietyllä tavalla liikaa oman päänsä sisällä, lisäksi he eivät ole oikealla tavalla läsnä sosiaalisissa tilanteissa (vaan ikään kuin ovat osallistuvinaan, tai vaikka osallistuvat, piilottavat jotain itsestään joten eivät ole autenttisesti läsnä). Youngin kirjassa on lisäksi harjoitteita joita kannattaa tehdä.

Olin itse koko nuoruuteni, 30v asti se "tosi suosittu" tyyppi. Enkä tietääkseni ole persoonaltani muuttunut, mutta monien eri syiden takia on tässä vuosien varrella sitten useimmat kaverit pudonnut kelkasta, uusia tuttavia tulee ja menee, mutta harvat jäävät paria vuotta pidemmäksi aikaa elämään. Että en tiedä onko se niinkään kenestäkään ihmisestä itsestään kiinni tai kenenkään "syy". Tuntuu vaan että mitä vanhemmaksi ihmiset tulee niin enemmän kaveruus on sellasta puolituttu meininkiä loppupeleissä, jotkut jää pidemmäksi aikaa pyörimään elämään kuin toiset, hyvin harvat loppuelämäksi.

Itselläni on tällä hetkellä vain yksi ystävä jäljellä lapsuudesta, (uskon että olemme vanhuuteen asti ystäviä) ja hänen lisäksi ehkä kaksi keskiverto läheistä kaveria, muut onkin sitten ihan luokkaa puolituttu. Ja kenenkään noiden läheisempien kanssa en edes asu samassa kaupungissa, työni takia muutan tosi usein. Mutta en silti tästä melko pienestä piiristäni ota stressiä tai koe epäonnistuneeni tai olevani "outo ihminen" kun ei ole lössiä ympärillä. Ihmissuhteet tulee ja menee.

Olin amk.ssa ja otin tosi usein ryhmään yhden hiirulaisen.

Teki osuutensa aina hyvin, kaikki eivät tehneet.

Selkeästi olisi halunnut enemmän ystävyyttä, kuin minä. Se oli hankalaa, koska en halunnut mitään negatiivistakaan neidän välille.

Ei sinussa ole mitään vikaa, et ole löytänyt samanlaista ihmistä.

Ota harrastuksia, mene mukaan. Usko itseesi, sitä riität

Eli AP kertoo olevansa rikkaissa naimisissa ja olevansa itsekin varakas. Asuu kivassa omakotitalossa ja ilmeisesti panostaa kolmeen lapseensa paljon. Parisuhde voi hyvin ja perheenä matkustatte ja elätte mukavaa elämää. Vaikka AP ei rahoillaan leveile niin kyllä se varakkuus vaan usein näkyy. Se näkyy elämäntyylistä, vaikka et leveilisi millään.

Ehkä sä oot muiden silmissä vähän "parempi ihminen" ja vaikka olisit muiden mielestä ihan hyvä tyyppi ja kiva työkaveri, niin et silti samalla levelillä. Olet ehkä niin erilainen kuin muut. Mä tunnistan jotenkin sunlaisen tapauksen mun työpaikalta. Meillä on kaveriporukka sellaista no ok toimeentulevaa, mutta me shoppaillaan urheiluvaatteita H&M:ltä, kesäasut newyorkerilta ja astiat ikeasta tai saadaan joululahjana mummolta arabiaa tai Pentikiä. Sähköautoon ei budjetti taivu ehkä koskaan. Sitten yksi on sellainen sähköautolla ajava viimeisen päälle merkkilaukuissaan sipsuttava rouva, jonka harrastuksia on lähinnä sijoittaminen ja lasten urheiluharrastuksissa hengailu. Hänen kesälomareissut eivät ole mitään budjettimatkoja. Kiva tyyppi, ei leveile rahoillaan, nauraa mun huonoille vitseillekin. Silti ei ole yksi meistä. Ei vaan ole. Hän on niin erilainen kuin me muut.

Vierailija kirjoitti:

Eli AP kertoo olevansa rikkaissa naimisissa ja olevansa itsekin varakas. Asuu kivassa omakotitalossa ja ilmeisesti panostaa kolmeen lapseensa paljon. Parisuhde voi hyvin ja perheenä matkustatte ja elätte mukavaa elämää. Vaikka AP ei rahoillaan leveile niin kyllä se varakkuus vaan usein näkyy. Se näkyy elämäntyylistä, vaikka et leveilisi millään.

Ehkä sä oot muiden silmissä vähän "parempi ihminen" ja vaikka olisit muiden mielestä ihan hyvä tyyppi ja kiva työkaveri, niin et silti samalla levelillä. Olet ehkä niin erilainen kuin muut. Mä tunnistan jotenkin sunlaisen tapauksen mun työpaikalta. Meillä on kaveriporukka sellaista no ok toimeentulevaa, mutta me shoppaillaan urheiluvaatteita H&M:ltä, kesäasut newyorkerilta ja astiat ikeasta tai saadaan joululahjana mummolta arabiaa tai Pentikiä. Sähköautoon ei budjetti taivu ehkä koskaan. Sitten yksi on sellainen sähköautolla ajava viimeisen päälle merkkilaukuissaan sipsuttava rouva, jonka harrastuksia on lähinnä sijoittaminen ja lasten urheiluharrastuksissa hengailu. Hänen kesälomareissut eivät ole mitään budjettimatkoja. Kiva tyyppi, ei leveile rahoillaan, nauraa mun huonoille vitseillekin. Silti ei ole yksi meistä. Ei vaan ole. Hän on niin erilainen kuin me muut.

Lisään vielä, että vaikka varakas ei koskaan puhuisi rahoistaan, niin silti se erilaisuus näkyy. Eivät vaan esim aidosti tajua sitä, että miksi pitää odottaa bussia, kun voitaisiin ehtiä taksilla paremmin tai miksi ihmeessä nyt kolmekymppisenä pitää pyöriä jossain newyorkerissa, kun Stockmann on vieressä. Eikö sitä nyt voisi mennä skumpalle johonkin kivaan rantakahvilaan tai miksi pikkujouluista ei osa voisi olla omakustanteista niin saisi paremmat ruuat.

Vierailija kirjoitti:

Tässä muutamia vaihtoehtoja ja voi olla että yksikään ei osu kohdalle, mutta kokeilen silti.

Onko sulla rikas mies tai suku? Asutko isossa hienossa talossa ja ajat kaupungin hienoimmalla autolla?

Kuulutko johonkin uskontoon, seurakuntaan, jonka toiminta näkyy sun elämässä paljon? Kuulutko johonkin poliittiseen puolueeseen?

Onko sulla tosi erikoinen tyyli, esim vaikka violetit hiukset, pinkkiä luomiväriä ja räikeitä mekkoja?

Harrastatko jotain niin intensiivisesti että puhut siitä koko ajan ja se näkyy sun pukeutumisessa, tyyliin bändipaidat, niittivyöt, tummat meikit, anime/manga-asiat, söpöt avaimenperät repussa roikkumassa jne.

Onko sulla joku todella erikoinen ruokavalio, josta puhut paljon ja joka näkyy arkielämässä paljon?

Joskus joku tällainen seikka saattaa aiheuttaa kateutta tai vahvaa erilaisuuden tunnetta ja siksi voi olla vaikea ystävystyä. Itselläni on kavereita ihan mukavasti mutta huomaan että pari näistä mainitsemani tyylisistä asioista omalla kohdallani vaikuttaa joidenkin ihmisten reaktioihin ja suhtautumiseen minuun.

Olen eri mutta mulla ei ole mitään noista eikä mulla ole yhtään kaveria.

Olen aina yksin tai lasten kanssa. Mieheni tekee pitkiä päiviä ja minä en käy edes töissä.

Vierailija kirjoitti:

Eli AP kertoo olevansa rikkaissa naimisissa ja olevansa itsekin varakas. Asuu kivassa omakotitalossa ja ilmeisesti panostaa kolmeen lapseensa paljon. Parisuhde voi hyvin ja perheenä matkustatte ja elätte mukavaa elämää. Vaikka AP ei rahoillaan leveile niin kyllä se varakkuus vaan usein näkyy. Se näkyy elämäntyylistä, vaikka et leveilisi millään.

Ehkä sä oot muiden silmissä vähän "parempi ihminen" ja vaikka olisit muiden mielestä ihan hyvä tyyppi ja kiva työkaveri, niin et silti samalla levelillä. Olet ehkä niin erilainen kuin muut. Mä tunnistan jotenkin sunlaisen tapauksen mun työpaikalta. Meillä on kaveriporukka sellaista no ok toimeentulevaa, mutta me shoppaillaan urheiluvaatteita H&M:ltä, kesäasut newyorkerilta ja astiat ikeasta tai saadaan joululahjana mummolta arabiaa tai Pentikiä. Sähköautoon ei budjetti taivu ehkä koskaan. Sitten yksi on sellainen sähköautolla ajava viimeisen päälle merkkilaukuissaan sipsuttava rouva, jonka harrastuksia on lähinnä sijoittaminen ja lasten urheiluharrastuksissa hengailu. Hänen kesälomareissut eivät ole mitään budjettimatkoja. Kiva tyyppi, ei leveile rahoillaan, nauraa mun huonoille vitseillekin. Silti ei ole yksi meistä. Ei vaan ole. Hän on niin erilainen kuin me muut.

Voi apua mä tunnistan tästä melkein itteni. Mutta esim. töissä mulla on näin että en vaan ole yksi muista, enkä yritäkään olla. Teen työni normaalisti mutta sosiaaliset piirit on sitten muualla. En vaan pysty jotenkin siellä olemaan kenenkään kaveri, koska olen jotenkin vaan erilainen. Ja se on todellakin ok. Mutta en mä voi luonnollisesti kenellekään kertoa siellä että olipa hyvää ruokaa Palacessa tai että olinpa lomalla 5 tähden hotellissa. Jo se kun ajan saksalaisen sähköauton jonkun toyotan viereen niin ne molemmat autot on ihan hyviä mutta ei niistä oikein kavereita tule. Ei se viiden tonnin laukku vaan meinaa viihtyä kangaskassin tai kuluneen repun vierellä. Ja tämä on älyttömän tärkeää tiedostaa että erilaisuus on ok mutta aina ei kannata yrittääkään täysillä kuulua joukkoon tai olla yksi muista, saati sitten syvempää kaveruutta tai ystävyyttä.

Minua näissä keskusteluissa aina ärsyttää, kun seurausta väitetään syyksi. Tyyliin "no ihmekö tuo kun kuulostat niin negatiivisesta". Kuka pystyy enää vuosikymmenten torjumisten jälkeen olemaan aiheesta kovin aurinkoinen?

Ihminen kuulostaa lannistuneelta, koska hän on kohdannut saman (passiivisen tai aktiivisen) torjunnan kymmeniä tai satoja kertoja. Ja ainakin itse olin alussa ja tietyissä vaiheissa hyvinkin optimistinen. Kuvittelin että kun menen kouluun / yläasteelle / yliopistoon / töihin / muutan / matkustan / aloitan harrastuksen jne jne niin tottakai saan ystäviä niinkuin tarinat kertovat. Mutta ei, kaikesta positiivisuudesta huolimatta, ei. Jotta kai sitä on ihan normaalia jossain vaiheessa menettää se usko siihen että kyllä tällä kertaa asiat menee eri lailla?

Ja todellakin oletan että vika on minussa. Eihän näitä ongelmia kai useimmilla ole. Mutta kun ei tiedä mikä se vika on, ja on muuttanut mahdollisuuksien mukaan jo kaikkia mahdollisia "muuttujia" ilman vaikutusta, niin lannistaahan se.

Yksinäinen numero x

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen taas siis ap (selvennykseksi, kun joku muukin täällä kirjoittelee samasta aiheesta).

Mulla on mun mielestä ihan terve itseluottamus. En sinänsä ajattele olevani muita huonompi. Mun elämässä on paljon sisältöä ja teemme perheenä paljon asioita. Mulla on omia harrastuksia ja vapaa-ajalla joitain luottamustehtäviä. Mulla on useita mielenkiinnonkohteita yms. Kaipaisin vaan ystäviä, joiden kanssa voisi mennä kahville, kutsua kylään, soitella kuulumisia, kertoa huolia, olla itse olkapäänä, jakaa asioita jne. Olla osana jotain porukkaa. Olla sellainen ihminen, jonka kuulumisista joku on kiinnostunut.

Tämän kommenttisi luettuani mietin, missä välissä sulla olisi aikaa tutustua  sellaisiin ihmisiin, joista jostain  voisi tulla kaverisi ja myöhemmin kenties ystäväsi? En tarkoita kysymystäni pahalla vaan elämäsi  näyttää olevan aika täynnä kaikenlaista ja sun pitäisi löytää aika paljon aikaa muihin ihmisiin tutustumisiin, jotta löytäisit sen yhden, jonka kanssa voisi syntyä kaipaamasi ystävyyssuhde. 

Noin yleisesti ottaen ihmisille yleensä riittää kaipaamasi kaltaiseen ystävyyteen 1-3 ystävää eikä sen useampia ystäviä ole kiinnostustakaan hankkia. Tässä varmaan yksi syy, miksi ystävystyminen voi olla vaikeaa. Siis se, että ihmisillä on jo ne pari luottoystävää, joille soitellaan, ollaan olkapäänä, käydään kyläilemässä jne. 

Joo olet oikeassa. Toisaalta varmaan mietin, että mikä minussa on sellaista, ettei minua kutsuta tapaamiseen, jossa kaikki muut työpaikan hoitovapaalla olevat olevat. Itse näkisin jo ihan käytöstapana sen, ettei ketään jätetä ulkopuolelle, tai sen että joku jää whatsapp porukasta ulos ja näkee sitten somesta, kun koko muu työtiimi on kutsuttu jollekin mökille. Samalla mietin, että olen ollut paljon apuna ja tukena monelle nuoruusajan tutulle ja pitänyt yhteyttä, mutta silti yhteisistä vuosista huolimatta kukaan ei ole kiinnostunut pitämään mitään yhteyttä. Ei edes ns tekstiviestin tasolla. Monesta nuoruusajan porukasta on sovittu aikuisiällä tapaamisia ja mua ei ole kutsunut kukaan. Eräs työskentelee mun veljen kanssa samassa työpaikassa eikä ole ikinä kysynyt esim veljeltäni mitä mulle kuuluu. Kerran veljeni oli sanonut, että "ettekös ollut mun siskon kanssa kavereita ja oot tainnut meilläkin joskus" ja tämä ihminen oli vastannut vaan, että "Joo. Asuitte siinä xxxtiellä" ja vaihtanut aihetta.

Ei läheskään kaikilla nuoruusajan porukat ole mukana elämässä enää keski-iällä. Ei edes nuoruusajan ystävät, saati sitten kaverit tai muut tutut. 

Voin olla väärässäkin, mutta ehkä ne työkaverit eivät edes tule ajatelleeksi, että sinäkin haluaisit mukaan tapaamisiin. Sulla kun on elämä täynnä sisältöä muutenkin. Toki olisi kohteliasta kutsua kaikki, mutta tässähän ei nyt tiedä, pitävätkö ne muut toisiinsa yhteyttä muulloinkin kuin vain mainitsemissasi tapaamisissa. Esimerkinä henklöt A, B, C, D ja E, joista sinä olet tuo E. Teillä on sama työpaikka. Sinä sekä C ja D olette hoitovapaalla. A on kuitenkin koko ajan pitänyt yhteyttä C:n kanssa, ja B taas sekä C:n että D:n kanssa. Yhteydenpito on ollut molemminpuolista ja jossain vaiheessa joku neljästä ehdottaa, että tavataan. Kukaan neljästä ei ole kuitenkaan pitänyt yhteyttä E:hen, joten E joko "unohdetaan" tai ihan oikeasti unohdetaan pyytää mukaan. 

Työkaverin kanssa voi olla myös kaveri tai ystävä, mutta kaikki työkaverit ei ole kavereita tai ystäviä. Oleellista on, mitä A, B, C, D ja E tekevät työajan ulkopuolella. Jos E ei tee muiden kanssa mitään eikä tapaaminen ole työpaikan järjestämä vaan kaveriporukan järjestämä, ei E pelkästään saman työpaikan vuoksi tietenkään ole oikeutettu pääsemään mukaan.

Eipä kukaan halua olla minunkaan kaveri. Heti joutuu syrjityksi jos ei polta tupakkia ja ryyppää joka viikonloppu niin ei pääse porukoihin- Jos haluaa urheilla ja viettää aikaa veneilemässä niin on outo hyypiö. Nuorempana haukuttiin koska en uskaltanut naarmuttaa autoja ja tehdä rikoksia joten jäinkin yksin. En halunnut juopotella vaan urheilin paljon.

On yleistä, että ihmiset pariutuvat hyvin samankaltaisen "luokkataustan" ja sosioekonomisen omaavan ihmisen kanssa. Tämä nyt ei tietenkään tarkoita sitä, että kaiken on oltava tismalleen samaa tasoa. Joitain pieniä eroja on. Mä luulen, että tämä pätee myös ystävyyssuhteisiin, ellei sitten ystävyyssuhde tule jostain hyvin intensiivisestä harrastuksesta, kuten ollaan vaikkapa bändikavereita ja molempien rakkain harrastus on kitaransoitto ja bändien keikoilla käyminen ja keskusteleminen musiikista. Harvalla kuitenkaan on etenkään aikuisena mitään erittäin intensiivistä harrastusta.

Mä olen työväenluokan lapsi. Emme olleet köyhiä, mutta äiti oli siivooja ja iskä talkkari. Rahasta oli toisinaan tiukkaa, mutta asuimme kuitenkin omassa omakotitalossa ja harrastin lentopalloa koko nuoruuden. Meillä ei kotona ollut mitään hienoa, vanhemmat eivät puhuneet hienoista asioista, sijoittaminen tms oli ihan hepreaa meille, ei käyty hienoissa ravintoloissa, hotelleissa tms. Kirjoja meillä kyllä luettiin paljon ja etenkin isä kannusti käymään koulua. Lapsuuteni oli turvallinen. Perhetuttumme olivat kaikki pienituloisia duunareita ja kyläilyt olivat lähinnä pakettijäätelön syöntiä ja kahvit. Ei mitään rapujuhlia. Olin ekan kerran lentokoneessa lukioiässä, kun teimme opintomatkan Roomaan. Mun perheellä ei ollut varaa ostaa mulle kalliita merkkivaatteita ja hienoja meikkejä. Etenkin lukiossa huomasin kyllä, että olin ns köyhemmästä kodista kuin muut.

Seurustelin nuorempana täysin eri taustaisten pojan kanssa. Hänen vanhemmat olivat hyvätuloisia insinöörejä. Heillä oli kalliit autot ja kotona kauniita astioita, kauniita esineitä, hienoja grillijuhlia yms. Poika oli tottunut koko elämänsä matkustamaan ja hänelle oli säästetty ja sijoitettu rahaa. Hän ymmärsi paljon rahasta ja sijoittamisesta. Perhe oli käynyt paljon museoissa yms. Rahaa oli ja pojan ei opiskeluaikanakaan tarvinnut pihistellä. Ajeli vanhempien ostamalla autolla, asunnossa hienot kalusteet yms. Joululahjaksi sai isovanhemmiltaan paljon rahaa jne. Poika kohteli mua hyvin ja ei kerskaillut rahalla. Silti me vaan oltiin niin erilaisia. Niin erilainen elämä takana. Koin olevani ulkopuolinen hänen maailmaansa.

Vierailija kirjoitti:

On yleistä, että ihmiset pariutuvat hyvin samankaltaisen "luokkataustan" ja sosioekonomisen omaavan ihmisen kanssa. Tämä nyt ei tietenkään tarkoita sitä, että kaiken on oltava tismalleen samaa tasoa. Joitain pieniä eroja on. Mä luulen, että tämä pätee myös ystävyyssuhteisiin, ellei sitten ystävyyssuhde tule jostain hyvin intensiivisestä harrastuksesta, kuten ollaan vaikkapa bändikavereita ja molempien rakkain harrastus on kitaransoitto ja bändien keikoilla käyminen ja keskusteleminen musiikista. Harvalla kuitenkaan on etenkään aikuisena mitään erittäin intensiivistä harrastusta.

Mä olen työväenluokan lapsi. Emme olleet köyhiä, mutta äiti oli siivooja ja iskä talkkari. Rahasta oli toisinaan tiukkaa, mutta asuimme kuitenkin omassa omakotitalossa ja harrastin lentopalloa koko nuoruuden. Meillä ei kotona ollut mitään hienoa, vanhemmat eivät puhuneet hienoista asioista, sijoittaminen tms oli ihan hepreaa meille, ei käyty hienoissa ravintoloissa, hotelleissa tms. Kirjoja meillä kyllä luettiin paljon ja etenkin isä kannusti käymään koulua. Lapsuuteni oli turvallinen. Perhetuttumme olivat kaikki pienituloisia duunareita ja kyläilyt olivat lähinnä pakettijäätelön syöntiä ja kahvit. Ei mitään rapujuhlia. Olin ekan kerran lentokoneessa lukioiässä, kun teimme opintomatkan Roomaan. Mun perheellä ei ollut varaa ostaa mulle kalliita merkkivaatteita ja hienoja meikkejä. Etenkin lukiossa huomasin kyllä, että olin ns köyhemmästä kodista kuin muut.

Seurustelin nuorempana täysin eri taustaisten pojan kanssa. Hänen vanhemmat olivat hyvätuloisia insinöörejä. Heillä oli kalliit autot ja kotona kauniita astioita, kauniita esineitä, hienoja grillijuhlia yms. Poika oli tottunut koko elämänsä matkustamaan ja hänelle oli säästetty ja sijoitettu rahaa. Hän ymmärsi paljon rahasta ja sijoittamisesta. Perhe oli käynyt paljon museoissa yms. Rahaa oli ja pojan ei opiskeluaikanakaan tarvinnut pihistellä. Ajeli vanhempien ostamalla autolla, asunnossa hienot kalusteet yms. Joululahjaksi sai isovanhemmiltaan paljon rahaa jne. Poika kohteli mua hyvin ja ei kerskaillut rahalla. Silti me vaan oltiin niin erilaisia. Niin erilainen elämä takana. Koin olevani ulkopuolinen hänen maailmaansa.

Mun molemmat vanhemmat ovat lähtöisin työväen luokasta. Äidin vanhemmat oikeastaan olivat aika köyhiäkin. Molemmilla on paljon sisaruksia ja siten mulla on paljon serkkuja. Osa vanhempieni sisaruksista kävi yliopppilaaksi ja siitä yliopistoihin ja korkeakouluihin. Osa taas jäi tehtaisiin tms töihin. Myös serkkujeni kohdalla on ollut niin, että korkeasti koulutettujen vanhempien lapsista tuli korkeasti koulutettuja ja matalasti koulutettujen matalasti koulutettuja. Mä olen sukukuviossani outo lintu, koska ensin menin sairaanhoito-opistoon ja sitten nelikymppisenä suoritin ammattikorkeakoulututkinnon. Mä olen lapsuudestani lähtien ollut läheisempi niiden tätien, setien ja serkkujen kanssa, joilla oli matalampi koulutus tai ei koulutusta ollenkaan. Ehkä just siksi, että - vanhempieni koulutuksesta ja myöhemmin varallisuudesta huolimatta - en koskaan edes hakenut yliopistoon tai korkeakouluun. Tai no yo-kirjoitusten jälkeen olin kyllä teknillisen korkeakoulun pääsykokeissa, mutta en edes tosissani yrittänyt mitään. Lähdin pääsykokeista heti menemään, kun sai lähteä. Menin pääsykokeisiin vain vanhempieni painostuksesta. 

Vaikka mullakin on ollut aikoinaan varakkaan lapsuudenkodin edut, en mä koskaan tuntenut oikeasti kuuluvani siihen maailmaan. Olen mä ollut kaikenlaisissa vip-tilaisuuksissa ja joskus vuonna miekka ja kirves sellaisessa Israelin suurlähettilään vieressä illallispöydässä. Osasin tavat, osasin smalltalkin jne, mutta ei se koskaan ole ollut mun maailmani. Olen hyväpalkkaisessa työssä, on säästöjä, sijoituksia ja pääomatuloja, mutta ystävikseni ja kavereikseni on kuitenkin valikoitunut ihmisiä, jotka elävät lähempänä mun kuitenkin melko vaatimatonta elämäntapaani ja maailmaani. 

Vierailija kirjoitti:

Kai se on vaan hyväksyttävä, että on yksinäinen. Pitkään aikaan en ole asiaa ajatellut, mutta nyt asia on taas pinnalla, kun pitkästä aikaa yritin ystävystyä. Ei siitä mitään tullut. Parempi vaan pysytellä omissa oloissa. Käydä töissä, jutella työkavereille sen verran kuin kohteliaisuus syistä on pakko ja antaa vaan olla. En kelpaa kenellekään. Toisaalta on lohdullista, että meitä on muitakin. Muitakin, jotka eivät tule toimeen ihmisten kanssa, vaikka haluaisivat. Emme vain kohtaa toisiamme ja jos kohtasimme, tulisimmeko toimeen keskenämme?

Ehkä olen vain niin rikkinäinen, tyhjä kuori. Minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa. Miksi kukaan haluaisi olla kanssani. En ole mielenkiintoinen. Olen tylsä. En harrasta mitään hienoa, en käy missään, kun ei ole ketään kenen kanssa käydä. Ei minulla ole mitään kerrottavaa itsestäni. Parempi olla vaan hiljaa ja huomaamaton.

Ole rohkeasti sitä mitä olet. Näitä oman elämänsä sankareita on kaikki paikat pullollaan ja seuraa riittää. Mutta se seura...

Näin vanhempana ihmisenä ymmärrän porukkaan kuulumisen tarpeen useimmilla ihmisillä, mutta jatka vain matkaasi, et oikeasti tarvitse sellaista asiaa, joka saa sinut tuntemaan vaillisuutta ja surua. En sano, että itseään ei tarvitsisi kehittää elämässä mutta sen verran kuitenkin, että älä vertaa itseäsi muihin ihmisiin vaikka se on näennäisesti jokaisen edessä, tavalla jos toisella. Meitä elollisia on joka lähtöön ja usko pois,  ' yksinkään ' ei ole huono olla. Mieluummin yksin kuin huonossa seurassa sanoo jo vanha sanontakin. Nyt rohkeasti etsimään se aito minuus ja tahto, ehkäpä voit yllättyä :)

No kyllä hyväosaisten ja koulutettujen vanhempien lapset menevät todennäköisesti AMK:hon tau yliopistoon. Meillä on äiti opettaja ja isä hammaslääkäri. Isovanhemmat myös lääkäri/opettaja ja insinööri/insinööri. Varakas suku molemmilta puolilta. Lapsista kolme on AMK:ssa ja kaksi yliopistossa. Meitä siis viisi sisarusta. Minä olen suorittanut myös tohtoriopinnot, mutta taidan olla silti sisaruksistani pienituloisin.